Itse asiassa 0.00268 mF on sangen pieni arvo, mikä viittaa siihen että kokoelma käsittää irtolehtiä muinaisista Siivet-julkaisuista, joissa on pyritty paitsi mahdollisimman vähäiseen ilmanvastukseen, myös tekemään julkaisuista mahdollisimman vähäkapasitanssisia minimoimalla liimapinta ja sen kestävyys olemattomiin. Siksi niistä tulikin aina vääjäämättä irtolehtipainoksia.
Meillä Mishima-instituutissa on vastikään kehitetty uusi, mullistava sarjakuvatiheyden mittaustekniikka, joka perustuu yksinkertaiseen ja vanhastaan hyväksi koettuun vastusmittaukseen. Yleismittarin toinen anturi kiinnitetään pinon päällimmäisen julkaisun etukanteen ja toinen pinon viimeisen julkaisun takakanteen. Riittävän tiheä ja täten runsas kokoelma on suoraan verrannollinen tilanteeseen jossa kokoelman sisäinen vastus lähestyy ääretöntä.
Mikäli kuitenkin on havaittavissa, että kokoelman sisäinen vastus alkaa pudota mittauskelpoisiin arvoihin, vaikka sen sivumäärä ja kuutiotilavuus on huomattava, niin silloin on tarkasteltava uudelleen koeolosuhteita. Onko esimerkiksi Nakke Nakuttajan vuosikerta 1957 kukaties tippuvan vesihanan alla, jolloin sähkönjohtavuus paranee ratkaisevasti? Nakke Nakuttaja on Suomen sarjakuvahistorian aliarvostetuin julkaisu, josta ei paljoa kostu, joten sen kostuminen ei ole suuri materiaalinen tappio. Mutta entäpä jos Nakke Nakuttajan paikalla olisikin Kippari Kallen vuosikerta 1953, jonka arvo lähentelee kiloeurojen tasoa?
On siis syytä tähdentää tarkkuutta koeolosuhteissa. Elektrolyysiammeessa saadaan aivan toisenlaisia, vertailukelvottomia mittaustuloksia, jo johtuen siitäkin että mitä vetisemmässä tilassa kokoelma on, sitä kauempana sen sisäinen vastus on äärettömästä. Kokoelman rahallinen arvo putoaa suorassa suhteessa sisäisen vastuksen kanssa. Paperimassaksi uitettu Sarjakuvalehden vuosikerta 1949 ei tuota iloa kenellekään, ja niinpä myös sen sisäinen vastus on tyypillisesti 2 kilo-ohmin luokkaa. Mishima-instituutti korostaa, että tätä annettua ohjearvoa ei kannata tarkistaa kotikoeolosuhteissa.
On myös todettu, että kuivissa tiloissakin on havaittu koesarjan yhteydessä ennustamattomia anomalioita. Esimerkiksi Korkeajännitys-vuosikerta 1955 missä hyvänsä pinon sisällä edistää mittausvirran kulkua niin että paksukin kokoelma vaikuttaa mittaustulosten valossa mitättömältä. Asia korjaantuu poistamalla Korkeajännitys koepenkistä.
Päinvastainen ilmiö on todettu vuoden 1953 Pecos Bill -vuosikerran yhteydessä. Ilmiö on saanut ymmärrettävän selityksensä, kun on havaittu että Pecos Bill -vuosikerta oli sidottu kernimuovisiin kansiin, mitkä merkitsevät liki täydellistä eristystä. Pecos Billin eristäminen jonnekin hyvin kauaksi muualle on muutenkin suositeltavaa.
Muista poikkeusilmiöistä mainittakoon Sähkölaitos-Ankka, Jännä-Jussi 2/1953 ja Ihmeellinen Atomi, jokainen omista syistään.
Tulevaisuudessa Mishima-instituutti pyrkii laajentamaan sarjakuva-aineiston mittausmenetelmiään pH-testeihin. Erityisen lupaavaa happaman paperin hapertumista on havaittavissa ennen vuotta 1950 painetuissa hienopaperijulkaisuissa. Tällöin voidaan happamuuskokeella määritellä suoraan paitsi julkaisun ikä, myös sen todennäköinen kunto, josta voidaan suoraan laskea julkaisujen rahallinen keräilyarvo niihin käsin koskematta.
