JUUTALAISIA SARJAKUVIAPIIRTÄJIÄ
Laajalevikkisen sanomalehdistön syntypaikka oli New York, jonka asukaskunta oli suurelta osin siirtolaisväestöä. Varhaiset sarjakuvat ilmestyivät sanomalehdissä ja niissä kulki vahva etninen juonne.
Esimerkiksi vuonna 1897 ilmestyneen Katzenjammer Kids (Kissalan pojato) -sarjakuvan hahmot mursivat englantia saksalaisittain. Abie the Agent -sarjan (1914) päähenkilö oli juutalainen. Alkuperäinen sarjakuvahuumori oli hiomatonta siirtolais- ja työläishuumoria.
1900-luvun alussa perustetut sarjakuvasyndikaatit mullistivat pikku hiljaa sanomalehtisarjakuvien sisällön. Uusi levitystapa teki sarjoista yleisviihdettä, joka miellytti suurempaa, keskiluokkaista, väestönosaa. Tästä huolimatta juutalaisten osuus orastavalla sarjakuvan kultakaudella oli suuri. Kaksi juutalaispoikaa (Jerry Siegel ja Joe Shuster, kummatkin syntyneet 1914) keksi Supermanin eli Teräsmiehen.
Hahmon yhteydet juutalaisten monien pelkojen varjostamaan muukalaisuuteen ovat ilmeiset. Teräsmies löydettiin lapsena kuin Mooses ja hänkin toimi messiaanisena sankarina ja pelastajahahmona. Teräsmies tuli muista ulottuvuuksista. Krypton-planeetalla Teräsmiehen nimi oli Kal-El ja hänen isänsä nimi Jor-El. El-pääte on vanhatestamentillinen ja viittaa Jumalan nimeen. Esimerkiksi juutalaisten valtio on ainoa esimerkki viittauksesta jonkin jumalan nimeen valtion nimessä. (Israel tarkoittaa vapaasti käännettynä "Jumalan taistelijaa".) Teräsmiehellä on kaksi identitettiä, joiden välillä hän elää kaksoiselämää. Hän näyttää Woody Allenin luomalta hiljaiselta silmälasipäiseltä luuserilta, mutta todellisuudessa hän on nimensä mukaisesti terästä.
Teräsmies on ainoa supersankari, joka kykenee salaamaan henkilöllisyytensä ilman kasvonaamiota. Myös juutalaiset ovat pyrkineet salaamaan juutalaisuutensa pelkällä ei-juutalaisella käytöksellä.
Batmanin eli Lepakkomiehen, toisen kaikkein aikojen kuuluisimmista supersankareista, loivat vuonna 1939 Robert Kane (s. 1922) ja Bill Finger (s. 1917). Myös Lepakkomiehessä korostuu orpous ja tehtävä maailman puhdistamisessa.
Kapteeni Amerikan luojia olivat Joe Simon ja Jack Kirby (molemmat syntyneet 1917). Stan Lee loihti Hämähäkkimiehen ja Rautamiehen henkilöhahmot.
Marvel-maailman villeimpiin hahmoihin kuuluva vihreä hurjimus Hulk taas oli Stan Leen ja Jack Kirbyn yhteistyötä vuodelta 1962. Hulk on agressiivinen olio, jolla on vähän älyä, mutta rajattomat lihasvoimat. Koomiseksi asian tekee se, että siviilissä kyseessä on kaltaiseni tutkijanhyypiö, jota vain sattui puremaan "radioaktiivinen hämähäkki".
Teräsmiehen elokuvaversio oli pitkään maailman kallein elokuva ja niin mahdottomalta kuin se 60-luvun TV:n trikoo-sarjojen jälkeen kuulostikin, suureellinen Lepakkomieskin herätettiin valkokankaalla suurissa puitteissa eloon 80-luvun lopulla.
Etsiväsarja Spirit on Will Eisnerin (s. 1917) hengentuote vuodelta 1940. New Yorkin siirtolaiskortteleissa vietettyjen nuoruudenvuosien peruina Eisner on luonut teoksellaan A Contract With God (Sopimus Jumalan kanssa) uuden kirjallisemman sarjakuvamuodon, graafisen romaanin. (Tai toisinpäin, eli romaanisarjakuvan.) Eisner on niitä harvoja korkeajännityspiirtäjiä, jotka soivat huomiota Suomenkin sodille. Suomihan oli siitä erikoinen taistelutanner, että vain täällä juutalaissotilaita taisteli saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan. (Rautaristiä saksalaisen osaston motista pelastuttanut suomenjuutalainen everstiluutnantti, sen paremmin kuin pari muutakaan tapausta, ei kuitenkaan vastaanottanut.)
Julius Schwartz on eräs scifisarjakuvan pioneereista, Al Capp taas anarkistinen pilapiirtäjä.
Ruotsinjuutalainen Art Spiegelman sai holokaustia ja isänsä kokemuksia käsittelevästä sarjakuvastaan Maus vuonna 1986 Pulitzerin ja Playboyn sarjakuvapalkinnon vuonna 1982. Hänen avant-garde sarjakuvansa nimi on Raw. Brittihuumorin äänenkannattaja David Langdon tunnetaan erityisesti Punch-nimisestä sarjastaan. Muita juutalaissyntyisiä pila- tai sarjakuvapiirtäjiä ovat esimerkiksi toimittajan piirroksistaan Pulitzerilla palkittu Jules Feiffer, Saul Steinberg ja David Levine.
Harvey Kurtzmania pidetään kirpeän, sarkastisen ja avantgardistisen piirtämisen uranuurtajana. Nimi Mad (1952) kertoo kaiken. Kuvien välistä voi lukea, että Alfred E. Neuman on parodia juutalaisesta. Alfred E. Neuman on hahmo, joka tunkeutuu vilpittömän typerässä uteliaisuudessaan kaikkialle hörökorvineen.
Biotieteiden oppikirjoissa on toisinaan tapana herkutella Rube Goldbergin (1883-1970) pilapiirroksilla tarkoituksettoman monimutkaisista laitteista. Alasta, joka lähti liikkeelle hirtehisestä siirtolaishuumorista, on tullut taidetta ja suurta liiketoimintaa. Reuben-palkinto on vuosittain jaettava Amerikan sarjakuvapiirtäjien tunnustus, joka on saanut nimensä Reuben Luciuksesta. Eräs Ruben kuuluisimmista hahmoista on professori Lucifer Gorgonzola. Vuonna 1947 hän sai Pulitzer-palkinnon poliittisista piirroksistaan, joista tunnetuin saattaa olla New Yorkin Sun -lehdessä julkaistu Peace Today.
paulus
PS. Kaupantekijäisinä saatte oheisen. Yllä olevan heitän vapaasti webbiin tämän jälkeen.
KUKA PUOLUSTAISI PAHOLAISTA?
"Joukot tunkeutuivat kaupunkiin. Miehiä kaatui, naisia kaatui, lapsia kaatui. Ketään ei säästetty, kuten tapa on."
Tämä ei ole kuvausta Ruandasta, vaan Narvasta. Pontus De la Gardie kirjoitti apelleen Juhana III:lle, miten hurme peitti maan. Esi-isiemme mieskuntoahan tunnelmoidaan joulurauhaa julistettaessa nk. Porilaisten virressä. Sota oli säälimätöntä käsityötä kun Viro, Länsi-Inkeri ja Karjala alistettiin.
On helpompi nähdä roska veljen silmässä, kuin malka eli kurkihirsi omassa. Tekopyhyys on sitä tavallisinta pyhyyden lajia.
Emme vihaa mitään niin paljon kuin rasismia ja juutalaisia. Helatorstain (20.5.2004) lehdestä saimme lukea listan Israelin pääministerin suorittamista joukkomurhista. Sharonia on demonisoitu Libanonin verilöylystä kymmenissä uutisissa - kuka nyt paholaista puolustaisi?
Sabran ja Shatillan "2400-3000" murhaa v. 1982 on tapana kutsua Ariel Sharonin teettämäksi. Libanonissa oltiin kuitenkin käyty 1975-76 alkaen veristä sisällissotaa ilman Israelia, kun Jordania oli ajanut yhä sotaisemmaksi käyneen PLO:n pois.
Joukkomurhaa ei tehnyt eikä teettänyt Israelin armeija. Epäsuorastakin vastuusta järkytyttiin Israelissa. Puolustusministeri Sharonin ja upseerien rangaistusten syynä oli se, etteivät he estäneet libanonilaisia tappamasta toisiaan kyllin nopeasti.
Teurastuksen johtaja Eli Hobeika pääsi Libanonissa Syyrian tuella kolmesti ministeriksi. "Maan pelätyin mies" oli mm. Syyrian presidentin Rifaat Assadin liikekumppani.
29-vuotias Hobeika pakotti nuoretkin "tiedusteluyksikön" alaisensa toimittamaan 38 tunnin ajan sadistisen julmia toimia siviilejä kohtaan 16.9.1982. Tämä oli kosto 21 falangistijohtajan attentaatista. Hobeika oli ollut tilaisuudesta turvallisuusvastuussa ja Bashir Gemayeliin oli asetettu valtavat toiveet Libanonin yhdistäjänä.
Israel-vastaiset syytökset ovat usein niin massiivisia, että ne järkyttävät vilpittömän oikeustajua. Niitä voi arvioida viittein varustettuja puolusteluja vastaan mm. osoitteissa
http://www.us-israel.org/jsource/myths/mftoc ja
http://www.mfa.gov.il/mfa.
Vakituisesta palveluksesta eronnut Yhdysvaltain armeijan eversti Trevor Dupuy teki laajan analyysin Libanonin uutisoinnista. Tuolloin Dupuy toimi New Yorkissa sijainneen "Historical Evaluation and Research
Organization":in presidenttinä ja toimituspäällikkönä. Pitkässä artikkelissaan Behind the Lies in Lebanon Dupuy oli hyvin kriittinen tiedotusvälineille. Hänen organisaationsa lähetti raportista kopioita 3500:lle Amerikan sanomalehdelle, ilman että mikään näistä olisi valittanut epäreilusta kritiikistä.
Dupuy oli kirjoittanut yli 80 kirjaa sotilasaiheista, ja Libanonin tapaus ilmestyi vuonna 1986 nimellä "Flawed Victory: The Arab-Israeli conflict and the 1982 war in Lebanon". Siinä missä Beirutin kiivaimmissa pommituksissa 44 000 pommin tai kranaatin "mattopommituksista" puhuttiin, laski kokenut sotakirjeenvaihtaja alle 200 painoltaan 200-500 kilon pommia.
Länsi-Beirutista käsin lännen uutistoimistot hyväksyivät PLO-isäntiensä luvun Libanonin jopa 600 000 kuolleesta 10.6.1982 mennessä. Aika paljasti uhriluvun 10 000:ksi.
Israeliin pitäisi käyttää samaa mittaa kuin naapurimaihinsakin. Jos liki ainoata omia ihmisoikeusrikkomuksiansa tutkivaa Lähi-idän valtiota rangaistaan vuosikymmentenkin jälkeen avoimuutensa vuoksi, on journalisteilla syytä itsetutkisteluun.
Israel tutki väärinkäytöksensä - ja siksi ne tunnetaankin. Miksi valtamedia ei hiisku Syyrian samaan aikaan tekemästä 20000- 40000 hengen joukkomurhasta Hamassa?
Israel pitää tarkkaa tilastoa surmaamistaan siviiliuhreista, eikä peittele kaupunkisodan traagisuutta
http://www.ict.org.il/researchreport/researchreport.htm.
Pauli Ojala
Helsinki
