Kertojan tarpeellisuus

[Teräskäsine]

Kun luin Resident Evil-sarjakuvan luonnokset lävitse, huomasin, ettei lukija voi aina tajuta mitä ruuduissa tapahtuu. Osa kohtauksista tuntui menevän liian äkkiä ohitse, eikä niissä tuntunut oikein olevan järkeä. Lukija ei jää katselemaan ruutua pitkäksi aikaa, joten pienet tapahtumat saattavat mennä kokonaan häneltä ohitse. Asian korjatakseni päätin lisätä sarjakuvaan kertojan selventämään ja korostamaan tapahtumia.

Päätöstäni tuki se, kun huomasin Denny O'Neilin kirjoittamassa Batman-sarjakuvassa runsaasti tekstilaatikoita, joissa korostetaan aika näkyviäkin asioita, muttei kuintenkaan rautalangasta vääntäen. Hyvänä esimerkkinä alla oleva ruutu:

Ilman teksilaatikkoa lukija ei kiinnittäisi huomiota tuohon napin painamiseen niin paljon, jollei sitä sitä sitten olisi piirretty korostetummin.

Kertojaa voidaan myös käyttää paljon jännityksen luomisessa ja laittaa lukijat miettimään hahmojen kohtaloa. Tästäkin hyvä esimerkki yhdestä Aku Ankasta:

 
Suositteko te kertojaa sarjakuvissa vai häiritseekö se?

[Timo Ronkainen]

Tuon napin painalluksen olis ihan hyvin voinut tuoda kuvallisestikin esille. Liiallinen selittely on tylsää lukijan aliarviointia. Kuvan pitää olla vaan kyllin selkeä, jos yksi kuva ei riitä pitää tehdä toinen ja kolmaskin. Esim. tuossa nappulaa painavan naisen käsi olis voinut olla vielä isonnettuna erillisruudussa. Kerrontaa kuvin.
Joskus kertojan ääni on toki hyväksi, jos se tuo jotain mukanaan - jännitettä, hauskoja rinnastuksia kuva-teksti-yhdistelmässä - mitä vaan, mutta selittelevänä se on turha ja alleviivaava.

Timo

[kaltsu]

Tossa Aku Ankka-esimerkissäkin olisi paljon hienompaa kun jännitystä kasvatettaisiin höpsön tekstilaatikon sijasta näyttämällä muutaman ruudun ajan pelkkiä kivikasoja. Aku Ankan lakki näkyisi jossain ruudussa mutta missä itse Ankka?

Tekstilaatikoiden käyttö on usein siis silkkaa kykenemättömyyttä ajatella kuvallisesti, laiskuutta tai oman äänen liiallista rakastamista.

Vastikään julkaistusta Hautuukodista jäi muuten päällimmäisenä mieleen ajatus siitä oliko kuvilla juuri mitään muuta virkaa kuin kepeyden lisääminen tekstipainotteisessa kerronnassa. Olisiko hautuukoti toiminut paremmin kirjana? Olisiko kohtalaisen tylsää tarinaa kirjana lukenut kukaan?

Itse kyllä miettisin selityslaatikoiden käyttöä tarkkaan, ja mietinkin, aina kun sarjakuvia itse jaksan piirtää.

[Rmäki]

Kai se kertojaääni on työkalu siinä kuin muutkin, oikein käytettynä se tuo sarjakuvaan lisää tasoja, väärin sovellettuna taas häiritsee sujuvaa kerrontaa. Ryhmä-X:n Koivumäki muistelee yhä ilolla pari vuotta sitten suomentamaansa Dracula-sarjaa: kun mies tippuu lattian läpi, tapahtuma havainnollistetaan kuvan lisäksi kertontalaatikossa ("Mies putoaa lattian läpi") sekä varmuuden vuoksi vielä puhekuplassa ("Argh! Putoan lattian läpi!").
Täytyy kyllä tunnustaa, että itse kaipaan aika ajoin sekä kertojan ääntä että ajatuskuplia sarjiksissa, nykyään ne tuntuvat sulautuneen yhteen - eli kerrontalaatikot, silloin harvoin kuin niitä käytetään, sisältävät sarjakuvahahmojen ajatuksia. Miten ne niihin laatikoihin ovat joutuneet? Hemmetin Miller.

[Teräskäsine]

Itsekkin mietin kyllä tarkkaan mihin noita tekstilaatikoita sijoittelen. Niillä voidaan pitää lukija kuitenkin enemän kärryillä, jollei hahmot itse voi ajatella ja kertoilla tapahtumia. Yleensä tekstilaatikoita käytetään silloin, kun halutaan ilmaista ajan kulunneen tai kertoa missä paikassa ollaan. Tuossa sarjakuvassani mietin riittääkö ajan kulumisen kuvaamiseen se, että tekee "turhan" ruudun, jossa on kuvattu läheltä jokin esine ja seuraavalla ruudulla esitetään hahmot tässä samassa paikassa.

[keijoahlqvist]

itse kaipaan aika ajoin sekä kertojan ääntä että ajatuskuplia sarjiksissa, nykyään ne tuntuvat sulautuneen yhteen - eli kerrontalaatikot

Aivan.

Vierastan. Tuntuu kuin "päänsisällyslaatikko" olisi ajatuskuplaa totaalisempi katsaus hahmon mieleen, ja silloin se menee tökerön puolelle. Ihmisen mieli ei ole lauseita.

Ajatuskupla vertautuu puhekuplaan, eikä ärsytä niin tulkita hahmon ajatusta tiivistettynä  lauseeksi. Tyylikkäämpää ajatuskuplissakin käyttää kuvia.

Ja syö uskottavuutta kuvata mitä hahmojen päässä tapahtuu, koska silloin lukija samastetaan jumalaan.

[Curtvile]

Joskus "kertoja" on tarpeellinen, joskus pahinta mitä sarjakuvalleen voi tehdä.
Sarjakuvassa on kyse kuvan ja tekstin yhteistyöstä, kuvien määrä vaihtelee mutta teoria on kärjistetysti aina sama karkeasti yleistäen.

joskus on tarpeen kertoa mitä hahmo(t) ajattelevat ilman ajatuskuplia tai selventää missä ollaan(aika, paikka jne).
Toisinaan se vain rikkoo kerronnan kulun riistää kaikki sävyt, tunnelman eikä tosiaan tee muuta kuin alleviivaa itsestäänselvyyttä ja aliarvioi lukijaa.

tämän yhdistäminen elokuvien kertojaääneen on tavallaan pätevä veto, mutta  eihän kertojaääni myöskään sovi kaikkiin elokuviin. Ja toisinaan se että kertojaääni niin elokuvissa kuin sarjakuvissa on jotain aivan muuta kuin mitä kuvissa tapahtuu tekee siitä paremman, runsaamman ja lisää uusia tasoja.

sama pätee kaikkeen muuhunkin kerrontaan. tarinan sisältö ja rytmi määrää asiat.
Miten tarinasi toimii määrää esitätkö kolmen kuukauden kulumisen.
Piirrätkö samaa kuvaa mutta säätilan muutokset kuudessa ruudussa kertovat lukijalle että on kulunut kolme kuukautta.
Vai piirrätkö maisemia sään muuttumista yms. 15 sivua.
Vai laitako tekstiruudun "kolme kuukautta myöhemmin"
jokainen toimii tietyntapaisessa tarinassa ja yhtä lailla eri kertomusten kohdalla saa lukijan miettimään joko "koskas tämä ääliö pääsee asiaa" tai "ööö? häh? toinen meistä on vetänyt jotain mikä ei sovi sille ja se en ole minä"

Parhaiten kertojaääni, minusta, toimii silloin kun se kertoo lukijalle ne asiat joita ei näytetä, tarinan muiden hahmojen toimia ja kaavailuja selittävää, infodumppausta koksa kaikki lukijat eivät ehkä sittenkään tiedä minkätakia tilanteessa täytyy olla raitisilmamaski tai että trotyylin ominaisuuksia siinä määrin että sen voi sytyttää(huono, huono idea)

 Käyttäen hienoja sivistyssanoja on tautologista (ei sivistyssanoin: Toistoa, toistoatoistoatoistoa..) kertoa sama asia moneen kertaa.
näyttää kaveri tanssimassa, kertoja sanomassa "kaveri tanssii" ja puhekuplassa vielä "tanssin"
 kai tuokin jossain asiayhteydessä on hauskaa ja voi olla sarjakuvan toimiselle olennaista, mutta en suosisi.

kas 3 viestiä. Ei, keijo: ei jumalaan tai jumalaan ei edes jomalaan.
Toki voi käyttää pelkkiä kuviakin mutta sekään ei aina toimi ei kuten sanat. molempia tarvitaan

[JanneT]

Itsekkin mietin kyllä tarkkaan mihin noita tekstilaatikoita sijoittelen. Niillä voidaan pitää lukija kuitenkin enemän kärryillä, jollei hahmot itse voi ajatella ja kertoilla tapahtumia. Yleensä tekstilaatikoita käytetään silloin, kun halutaan ilmaista ajan kulunneen tai kertoa missä paikassa ollaan. Tuossa sarjakuvassani mietin riittääkö ajan kulumisen kuvaamiseen se, että tekee "turhan" ruudun, jossa on kuvattu läheltä jokin esine ja seuraavalla ruudulla esitetään hahmot tässä samassa paikassa.

Keskustelu on aika teoreettista ilman kuvaesimerkkejä. Kehoittaisin tekemään vähintään luonnoksia mainituista tilanteista ja lähettämään näytille.

[Curtvile]

Keskustelu on aika teoreettista ilman kuvaesimerkkejä. Kehoittaisin tekemään vähintään luonnoksia mainituista tilanteista ja lähettämään näytille.

ei ole pakollista.

käsikirjoitus ei välttämättä sisällä ainuttakaan kuvaa, vain tekstiä mitä kuvissa on.
pieni hetki.

[JanneT]

ei ole pakollista.

käsikirjoitus ei välttämättä sisällä ainuttakaan kuvaa, vain tekstiä mitä kuvissa on.
pieni hetki.

Käsitin että tässä ei olla tekemässä pelkkää käsistä. Aivan vastaavasti aloittelevan (miksei kokeneemmankin) käsikirjoittajan kannattaa tietysti luotetuttaa valmista tekstiä, ei pelkkiä ideoita. 

[Curtvile]

juu totta mutta ihan esimerkiksi väkästin nämä nyt.
Ovat hätäisiä ja niissä on suht sama tilanne mutta kertojaääni tai sen puute , ainakin minusta muuttaa sävyjä.

Sivu 1

Jorma kävelee kotiinsa tervehtii naapuriaan ja menee kotiinsa on ilta

sivu 1
ruutu 1
Jorma kävelee kotipihaan ruudussa näkyy myös naapuri kirsti tervehtii
Kirsti: ” iltaa naapuri”


sivu 1
ruutu 1
Jorma kävelee kotipihaansa naapuri tervehtii
kirsti: ”iltaa Naapuri”
Kertojalaatikko ' kohta se aloittaa siitä ***keleen omenapuusta...'

sivu1
ruutu 1
jorma kävelee kotipihaansa naapuri tervehtii
kirsti ”iltaa naapuri”
Kertojalaatikko ' KGB tiedusteluraportti v-3-9-651: kohde saapui rutiiniensa mukaisesti klo 16.55. yhteys agentti vasiliovan kanssa alkaa tuottaa hitaasti tulosta'

sivu 1
ruutu 1
Jorma kävelee kotipihaansa naapuri tervehtii
kirsti ” iltaa naapuri ”
kertojalaatikko ' hän jätti minut kahdeksan kuukautta sitten. Taitaa olla aika tehdä jotain elämälleni'

sivu 1
ruutu 1
Jorma kävelee kotipihaansa naapuri tervehtii
kirsti ” iltaa naapuri ”
kerojalaatikko 'naapurinmies oli kummallinen: ihan tavis ei ollenkaan hyvännäköinen mutta oudosti puoleensavetävä'


lisähuomio on kaksi täysin vastakkaista lajityyppiä joihin kertojanääni ei sovi. ihmissuhdekuvauksissa se usein"leimaa" ja toiminnan kohdalla se hidastaa rytmiä
sama asia on elokuvissakin.
Mikä tuo opitun lisätason kovaksikeitettyyn dekkariin rikkoo parisuhdekuvausta häiritsevästi, usein(liian usein)saarnaavin sävyin, on sam asia joka myös vie ponnen toimintaosuuksien vauhdilta.
Päiväkirjamaisuus on yksi poikkeus sääntöön mutta vain harvoin omasta mielestäni se joka sen vahvistaa.

[Riekko]

Parhaiten kertojaääni, minusta, toimii silloin kun se kertoo lukijalle ne asiat joita ei näytetä

Luulisi myös että kertojaääni voisi toimia hyvin myös ristiriitaa korostavana tarinankerrontana.

Esimerkiksi kertojaääni voisi kertoa meille henkilön arvostavan rehellisyyttä yli kaiken ja samaan aikaan kuvassa näkisimme henkilön tekemässä rikosta.

[Curtvile]

Juuri näin.
Tämä ristiriita on yksi olennainen sarjakuvalle ja elokuvalle ja näyttämötaiteelle ominainen tekijä.
samaa voi korostaa dialogin kerronnassa  tyyliin
 kertojaääni: jorma on kiltti ja mukava mies
Kuvassa jorma hymyilee leveän aurinkoisesti ja hakkaa lasta ruosteisella kettingillä veri lentää
Jorma: "kyllä sinä olet kiva lapsi"

lukijan tulkinta muuttuu joka kerta ja myös suhtautuminen Jormaan, kertojaan ja tekijään.

kertoja ja kertojan luotettavuus on yksi tekijä. Tämä luottamussuhde on lukijan ja tekijän välillä
 ristiriidan lisäksi on mahdollista kertoa allegorinen sarjakuvan kanssa rinnakkainen tarina joka liittyy teemaan mutta tämä tietenkin vaatii taitoa ja näkemystä ja on hyvin helppo keino ampua kuvainnollisesti itseään jalkaan.

Kertojanääni rinnastuu myös ääniefekteihin ja taustamusiikkiin siis soundtrackiin.
toisille se toimii ja joskus se tekee tahattomasti parodioita itsestään.

[JanneT]

kertojaääni: jorma on kiltti ja mukava mies
Kuvassa jorma hymyilee leveän aurinkoisesti ja hakkaa lasta ruosteisella kettingillä veri lentää
Jorma: "kyllä sinä olet kiva lapsi"

Jorman tarina alkaa olemaan jo selkeää Finlandiatasoa

[Curtvile]

Jorman tarina alkaa olemaan jo selkeää Finlandiatasoa

ruutu 3
kertojaääni 'sinä päivänä Jorma voitti Finlandian'
kuva Jorma painimassa Finlandian vodkapullon kanssa
Jorma: "Minä elän!!!"