Kertojan tarpeellisuus

[echramath]

Täytyy kyllä tunnustaa, että itse kaipaan aika ajoin sekä kertojan ääntä että ajatuskuplia sarjiksissa, nykyään ne tuntuvat sulautuneen yhteen - eli kerrontalaatikot, silloin harvoin kuin niitä käytetään, sisältävät sarjakuvahahmojen ajatuksia. Miten ne niihin laatikoihin ovat joutuneet? Hemmetin Miller.

En nyt tiedä onko tälle pohjaa todellisissa sarjoissa, mutta tulee mieleen, että kerrontalaatikko hahmonkin mietteinä olisi jotakin jälkikäteen lisättyä kommenttiraitaa, ikään kuin lukisi kirjamuodossa jonkun muistelmia. Niissä laatikoissa voi olla kesken kiivaan tappelun filosofista pohdintaa, mikä oikein saikaan kimppuun käyvän hyypiön rikolliselle uralle siirtymään. Ajatuskuplassa taas voi luontevasti käydä läpi vain sen tyyppisiä ajatuksia kuin "Ase, jos vain saisin sen käsiini".

Elokuvissa ja tv-sarjoissahan ei ole moisia laatikoita käytössä, jolloin hahmojen pitää puhua itsekseen. Ei sitäkään voi liikaa harrastaa.

[JJ Naas]

En nyt tiedä onko tälle pohjaa todellisissa sarjoissa, mutta tulee mieleen, että kerrontalaatikko hahmonkin mietteinä olisi jotakin jälkikäteen lisättyä kommenttiraitaa, ikään kuin lukisi kirjamuodossa jonkun muistelmia. Niissä laatikoissa voi olla kesken kiivaan tappelun filosofista pohdintaa, mikä oikein saikaan kimppuun käyvän hyypiön rikolliselle uralle siirtymään. Ajatuskuplassa taas voi luontevasti käydä läpi vain sen tyyppisiä ajatuksia kuin "Ase, jos vain saisin sen käsiini".

Imperfektiä kai käytetään useammin laatikoissa kuin preesensiä. Minäkään en laatikkokerronnasta paljon välitä, mutta ehkä se on kerrontatapa jonka kaikkea potentiaalia ei ole vielä hyödynnetty. Omalämänkerrallisissa tarinoissahan usein on kerrontatekstiä joko laatikoissa tai vapaammin sommiteltuna, ja aikamuoto on kai lähes aina preesens.

Olen aina pitänyt siitä, miten omaelämänkerrallistyyppistä tämänhetkistä aikamuotoa käytetään tässä Bryan O'Malleyn (Scott Pilgrimin tekijä) kaksisivuisessa fiilistelypätkässä ja olen varmaan koettanut apinoidakin sitä pari kertaa.

[tertsi]

Kerojan käyttö on perusteltua ainakin silloin, jos tekijä haluaa mennä rivakasti eteenpäin. Jokin tapahtumaketju, jonka kertomiseen voisi mennä hyvinkin monta ruutua, voidaan kuitata muutamalla rivillä tekstiä.

Toki tekijän on käytettävä harkintaa. Mutta selvähän se.

[Doctor Phantomizer]

Aivan.

Vierastan. Tuntuu kuin "päänsisällyslaatikko" olisi ajatuskuplaa totaalisempi katsaus hahmon mieleen, ja silloin se menee tökerön puolelle. Ihmisen mieli ei ole lauseita.
......
Ja syö uskottavuutta kuvata mitä hahmojen päässä tapahtuu, koska silloin lukija samastetaan jumalaan.

Joo, aika samoilla linjoilla. Paitsi film-noirista tai sen hengestä ollessa kyse. Eli esimerkiksi juuri Millerin Batman. Tuntuisi hölmöltä, jos tuo kerronta, joka on oikeastaan osin päähenkilön ajatusta, kerrottaisiin ajatuskuplina, kun film-noir elokuvissakin päähenkilön ääni tulee "ulkopuolelta".

John Romita JR.:n piirroksissa oli J.M.S.:n aikoina paljon pitkiä ajatuslaatikoita, ja ne olivat sisällöltään ok, mutta ollessaan niin pitkiä, rasittivat keskittymiskykyä liikaa.

Mielestäni kertojalaatikoita pitää olla. Luin vihdoin ja viimein Vampire hunter D:n, ja siitä ei meinannut saada mitään tolkkua, kaikki eteni liian nopeasti jne. Mutta jos tuossa olisi ollut vähintään yksi kertojalaatikko per sivu, olisi homma ollut edes huonoudessaan kiinnostava.

[Teräskäsine]

Tuossa kun mietin yhtä hieman hankalaa kohtaa sarjakuvassani, keksin, että kohtauksien alleviivaamisen sijaan lukijalle voi paljastaa jotain tärkeää, mutta joka ei välttämättä liity ollenkaan kyseiseen kohtaukseen.

Mielestäni se toimii, jos vaikka tekstilaatikoissa näytetään jonkin kirjeen sisältö, jossa vaikka esimerkiksi on kirjoitettu paremmasta toivosta, kun taas kuvissa näytetään, että päähenkilöllä menee todella huonosti. Toimii se paremmin kuin että tekstilaatikoissa kerrottaisiin suoraan miten huonosti hänellä nyt meneekään. Kun teksti ja kuva ovat ristiriidassa, se korostaa kummankin sisältöä ja tekee niistä mielenkiintoisempia.

[jahud]

Edellä on ollut sangen ansiokkaita esimerkkejä, joissa kuvan ja kerronnan välille ladataan jännite. En keksi, miksi kerrontaa ei voisi kuljettaa laatikoissa irrallaan dialogista ja kuvasta. Tarinan voi pilata monella tapaa, eikä kertojan käyttäminen ole tässä suhteessa mitenkään erityisen tuhoisa. Tarpeeton "psykologisointi" ontuu millä tahansa tekniikalla.
 
American Beautyn alussa rakennetaan toimiva jännite kertojan kautta. Minusta se toimii hyvin: ei mitään draamallista käännettä vaan kortit pöytään heti alussa ja sitten vääjäämätön liukuminen kohti loppua. Elokuva olisi aika pliisu ilman tätä kommenttia heti alussa. Minusta vastaavassa tilanteessa sarjakuvassa olisi luontevaa käyttää kuvasta irrallista tekstiboksia, jossa kertoja puhuu.  (V.O. = voice over).

EXT. ROBIN HOOD TRAIL - EARLY MORNING

We're FLYING above suburban America, DESCENDING SLOWLY toward a tree-lined street.

LESTER (V.O.)
My name is Lester Burnham. This is my neighborhood. This is my street. This... is my life. I'm forty-two years old. In less than a year, I'll be dead.

[keijoahlqvist]

Perusohje on: älä selitä, näytä.

[Teräskäsine]

Perusohje on: älä selitä, näytä.

Kuten sanonta kuuluukin, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

[Markku Myllymäki]

Sorry, mutta tuon luettuani oli pakko:

[Doctor Phantomizer]

Sorry, mutta tuon luettuani oli pakko:

Joo, kai tuo seloste ja tuhoton määrä puhekuplia on tuossa avuksi...

[JJ Naas]

Kuten sanonta kuuluukin, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Ehkä juuri siksi mielestäni tekstittömät, vähänkin strippiä pidemmät sarjakuvat ovat hyvin raskassoutuisia ja hitaita lukea.

[Merrot]

Oma korteni keskusteluun:

Sarjakuvahan on siitäkin upea taiteen laji että tekijällä on niin monta työkalua jolla voi vaikuttaa teoksen tunnelmaan. Tekstin runsaus tai niukkuus suhteessa kuvalliseen antiin on yksi näistä. Minusta kyse on eri tyyleistä tehdä sarjakuvaa, eikä ole viisasta nostaa toista kategorisesti toisen yläpuolelle. Kumpikin voi tilanteesta tai teoksen yleisestä luonteesta riippuen olla upeasti toimiva valinta.

[Doctor Phantomizer]

Tekstin runsaus tai niukkuus suhteessa kuvalliseen antiin on yksi näistä. Minusta kyse on eri tyyleistä tehdä sarjakuvaa, eikä ole viisasta nostaa toista kategorisesti toisen yläpuolelle.

Niin, no kunhan tietysti sarjakuva on edelleen sarjakuva, kuvasarja, eikä sarjateksti, tekstisarja.

Eli kuva on hyvä olla vaikka siellä kaiken alla, jos ei muuten.
Tosin mikä minä olen puhumaan, kun olen niitä ihmisiä, joka katsoo 99% elokuvista yms. äänettöminä, koska äänet ovat joko ärsyttävät tai muuten vaan kauheat. Kuuntelen soundtrackin erikseen jo etukäteen.
Mitenkö tämä liittyy tähän? No, melko sama asiahan tämä on:
Kummatkinhan ovat tehosteita. Sarjakuvassa teksti on tehoste, elokuvissa yms. ääni.

[Antti Vainio]

Kerojan käyttö on perusteltua ainakin silloin, jos tekijä haluaa mennä rivakasti eteenpäin. Jokin tapahtumaketju, jonka kertomiseen voisi mennä hyvinkin monta ruutua, voidaan kuitata muutamalla rivillä tekstiä.

Tuo on hyväksyttävä. Samoin minusta on ok jos joku kertoo tarinaa siitä mitä tapahtui.
Kliseinen esimerkki ruudusta yksi:"Minut teloitetaan huomenna murhasta jota en tehnyt. Se on minulle oikein."
Mutta jos tämä kaveri kommentoi jokaista ruutua tästä eteenpäin hommassa ei ole ideaa. Olen samaa mieltä siitä että nimenomaan noir-juttuihin tällainen sopii, muuten kuvien ja dialogin pitäisi riittää.

[tertsi]

Luin äskettäin Joe Kubertin Tor-sarjakuvan. (Lähes?)Jokaisessa ruudussa on kertoja. Ei se minua haitannut. Mutta myännän että Tor on poikkeus. Ja Kubert on mestari.

EDIT:
Tulee mieleen joidenkin Blueberry-albumien alut, joissa kertoja kertaa mitä on tapahtunut aiemmin ja luo myös mukavasti tunnelmaa tulevalle. Toimii.