Ensimmäisinä mieleen tulivat Hämähäkkimies 10/82 ja Mail-Manin albumit n:o 2, jossa seikkailee Hulk. Näistä sisällöllisesti merkittävä on vain jälkimmäisen julkaisun huikea ja hyytävä tarina "Verta janoaa Wendigo". Muuten nämä kaksi lehteä ovat merkityksellisiä, koska aloittaessani aikoinani järjestelmällisen Marvel-lehtien keräilyn, ne olivat ainoat, jotka sillä hetkellä löytyivät kaapistani ja jäivät siksi vahvasti mieleeni. Kyseisen Wendigo-tarinan suhteen voin tunnustautua faniksi. Onkohan minulla tämän suhteen hengenheimolaisia? Luin hyvin pitkään sarjakuvia lähinnä kuvia selaillen, en jaksanut lukea puhekuplia ja selitteitä (arvatkaa oliko uskomaton järkytys tajuta, että Asterix onkin Obelix ja Obelix Asterix). Tämä tarina saattoi olla taitekohta, piti alkaa tutkia mistä muusta tässä on kyse kuin vihreän, oranssin ja valkoisen jättiotuksen tappelusta talvisessa erämaisemassa. On se hiton komeata kun isot puut ryskyy poikki, kivet murskaantuu kappaleiksi ja lopulta Hulkin ja Sasquatchin yhteistyön tuloksena Wendigo lysähtää hankeen. Ja merkittävää on myös se, että Bannerin muuttuminen hulkiksi tapahtuu tässä ensi kertaa hänen oman mielensä käskystä ja hän säilyttää Bannerin mielen Hulkin muodossa.
Kitty Pryden ja Wolverinen seikkailu japanissa (vuodelta -87) on jäänyt vahvasti mieleen Marvelin lehdistä. Varmaan luin sitä sairaalassa ollessani tai jotain.
Non Stopin Khena ja Skrahilpari -seikkailu Ison Karhun Taikuri teki vaikutuksen jo varsin pienenä, ennen noita Marvel-keräilyhömpötyksiä. Muodonmuutokset ja eläimenpäiset hahmot on aina kivoja.
Millerin ja Darrow'n Hard Boiled -trilogia oli ensimmäinen ostamani sarjakuva, jossa luki kannessa 'aikuisille'. Enkä ollut tuolloin vielä ihan aikuinen (mikäli se on sama kuin täysi-ikäinen) ja pohdin kovasti saanko ostaa sen vai vaatiiko myyjä todistamaan ikäni

.
Toivosen ja Varpion OM oli ihan käsittämätön ja on vieläkin. Nyt teosta ajatellessani tuli David Lynch mieleen.
Ostin Bourgeonin Hämärän Matkamiehet -sarjan kun siinä näytti olevan ajoittain kiva meininki, paljasta pintaa tai jotain muuta, ehkä pinnalliseksi jäävää, mikä vetosi silloiseen minuun. Erinäisten lukukertojen jälkeen luin sen hyvin hitaasti ja tarkkaavaisesti, kun aiemmista kerroista oli alkanut jäädä sellainen olo, että tässä on nyt paljon sellaista mitä en ole onnistunut saamaan selville tai vaivautunut tutkimaan. Ja kylläpä sitä syvyyttä sitten löytyikin. Tämä on todella taidokkaasti kerrottu juttu, ei pelkästään taidokkaasti piirretty. Ja luullakseni löydän seuraavalla luennalla taas jotain uutta, niin kuin hyvästä sarjakuvasta usein löytää.
Alef Thaun seikkailut. Tämän tarinan seuraaminen on nyt vähän hyytynyt, näitä ei kaiketi ole suomennettu kuin muutama ja eikös tuo piirtäjäkin kuollut ja työ jäi kesken.
Varmaan näitä olisi vielä lisääkin.