Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Piirtäminen, tekstaus, väritys ja skannaus => : Jööti 28.03.2007 klo 17:32:00
-
Hieman hassusti nimetyssä aiheessa tarkoitys kysäistä, että lieneekö olemassa jotain oopusta jossa selvennettäisiin värimaailmaa, eli ihan alusta ja kaikenkattavasti sitä että mitkä värit toimivat yhdessä ja miksi, ja niin pitkälle kun aihetta pystytään käsittelemään. Oopuksen ei välttämättä tarvitse suoraan siis liittyä piirtämiseen/maalaukseen, vaan voi se olla ihan värien teoriaa ja yleistä oppia.
Värien harmonia on usein työn takana ja vaikka kokeilua ja opiskelua tapahtuukin, kiinnostaisi tietää hieman laajemmalti aiheesta. Joidenkin töiden värimaailmoja katsellessa voi vain mietiskellä että millä tuollainen kokonaisuus on keksitty kursia kasaan.
Eli onko kenelläkään tiedossa jotain väriopin raamattua? Nettisivutkin käyvät, mutta mieluusti muutakin kuin ziljoonia kuvia parin sanan lauseilla "selvennettyinä".
-
Onhan värioppia tarjolla monessakin kirjassa. Menepä siis vain vaikkapa kirjastoon ja kysyt värioppia käsitteleviä kirjoja. Tampereen seudun kirjastoissa hakukone löytää peräti 81 kirjaa aiheesta (no, ehkä kaikki ei ole siitä kokonaan).
Myös kirjakaupoista löytyy. Mitään en osaa nimeltä mainita. Iteltä kun löytyy vain Seppo Rihlaman englanninkielinen värioppi enkä sitäkään ole lukenut...
-
Tämähän on klassikko: Albers, Josef: Värien vuorovaikutus. Netistä löytyy Albersin nimelläkin monenlaista.
Ja tässä toinen: Goethe, Johann Wolfgang von: Goethen värioppi
-
Itse sain tästä tosi paljon irti. Lataa sivulta PDF-workshoppi ja käy lukemaan.
http://www.imaginefx.com/02287754332297800669/colour-theory-simplified.html
8]
-
Kaikella kunnioituksella, "Jööti", mutta kuvitteletko, että värien kehittyneen käytön, johon viittaat, on jotain, jonka oppii teorian kautta?
Kaikki ne teoriat juontaa luonnosta ja ihmissilmän optiikasta. Minä suosittaisin perinteistä luontoretkimaalausta - akryyli- tai öljyvärejä sekoittamalla ja hakemalla oikeita sävyjä ja rinnastamalla, kokemuksen myötä rohkeammin ja ennakkoluulottomammin kokeilemalla. Ja maalauksien tutkimista, värin ehdoton mestari on Matisse!!
-
Kaikella kunnioituksella, "Jööti", mutta kuvitteletko, että värien kehittyneen käytön, johon viittaat, on jotain, jonka oppii teorian kautta?
Kaikki ne teoriat juontaa luonnosta ja ihmissilmän optiikasta. Minä suosittaisin perinteistä luontoretkimaalausta - akryyli- tai öljyvärejä sekoittamalla ja hakemalla oikeita sävyjä ja rinnastamalla, kokemuksen myötä rohkeammin ja ennakkoluulottomammin kokeilemalla. Ja maalauksien tutkimista, värin ehdoton mestari on Matisse!!
Mitään ei opi ilman harjoitusta, mutta kyllä värioppeihin kannattaa ehdottomasti tutustua. Itten ja Albers ovat hyviä hakusanoja. Ja miksei toki myös Goethekin.
Pyörää ei tarvitse keksiä aina uudelleen vaikka öh... ajotaito täytyykin oppia. :P
-
Väriaineita sotkemalla oppii vain subraktiivisista väreistä. Teoria pitää tutkia, muuten ei ymmärrä ilmiöstä mitään.
Tuo Rihlaman Värioppi kannattaa hankkia, se on monipuolisin teos.
Täällä on kattavin suomenkielinen tietovarasto:
http://www.coloria.net/
Meillä oli sarjislinjalla poikkeuksellisen toimiva värikurssi, jossa katsottiin missä suhteissa esimerkiksi vastavärit toimivat keskenään harmonisesti. Porukoilta pyydettiin sarjakuvasivu sekä inhokki- että lemppariväreillä. Kävi niin että inhokkivärit eivät enää olleet inhokkivärejä kun ne sai toimimaan yhdessä.
-
Väriaineita sotkemalla oppii vain subraktiivisista väreistä. Teoria pitää tutkia, muuten ei ymmärrä ilmiöstä mitään.
Meillä oli sarjislinjalla poikkeuksellisen toimiva värikurssi, jossa katsottiin missä suhteissa esimerkiksi vastavärit toimivat keskenään harmonisesti. Porukoilta pyydettiin sarjakuvasivu sekä inhokki- että lemppariväreillä. Kävi niin että inhokkivärit eivät enää olleet inhokkivärejä kun ne sai toimimaan yhdessä.
Tuo inhokkiväritehtävä kuulostaa hyvältä. Minusta on ihan absurdia, kun ihmiset sanovat, että vaikka sininen on heidän lempivärinsä - kun ei ole olemassa mitään sinistä, on loputtomasti sävyjä, joista tietty määrä asettuu sinisen karsinaan. Ja sekin vaihtelee eri ihmisillä, mihin kunkin värin raja menee. Sekä kulttuurikohtaisesti, samaten tietyt väreille annetut mielteet ovat kulttuurikertymää.
On totta, että maalaamisessa, varsinkin paksuilla väreillä (akryyli, öljy), käsitellään väriä substraktiivisesti, mutta käytännössä se valo joka siitä maalista tulee silmiin on ihan samanlainen optinen ilmiö kuin mikä tahansa muukin. Ja vesivärejä käyttäessä se värin käyttö on tiiviimmin yhteistyössä sen valonheijastumisen hallinnan kanssa.
Voihan niitä värejä tutkia minkä tahansa väripahvien tai tietokonesoftan kanssa, mutta kuitenkin suosittaisin edelleen menemään sinne alkulähteille, eli omaan havaintoon.
En minä olisi saanut Ittenistä tai Albersista mitään irti, jos ei olisi ollut sitä maalaamisen kautta tullutta kokemusta siitä mistä voisi olla kyse. Ne teoriat ovat teorioita ilmiöistä, niiden karkeaa kesyttämistä.
-
En minä olisi saanut Ittenistä tai Albersista mitään irti, jos ei olisi ollut sitä maalaamisen kautta tullutta kokemusta siitä mistä voisi olla kyse. Ne teoriat ovat teorioita ilmiöistä, niiden karkeaa kesyttämistä.
Eikös niiden ideana olekin että tehdään teorioiden mukaisia kokeita ja oivalletaan.
-
En minä olisi saanut Ittenistä tai Albersista mitään irti, jos ei olisi ollut sitä maalaamisen kautta tullutta kokemusta siitä mistä voisi olla kyse. Ne teoriat ovat teorioita ilmiöistä, niiden karkeaa kesyttämistä.
Koulumme maalauksenope kuvaili, kuinka jotkut opiskelijat eivät tunnista värien sävyeroja eivätkä valööriarvoja ennen kuin viikon Albers-kurssin harjoitusten jälkeen.
Tuo subraktiivisten ja additiivisten värien eron kuvaaminen ei ole mahdollista ilman teorian esittelyä - ja havainnollistaminen vaatii esimerkkejä joilla värit muodostetaan valoilla tai toisaalta sekoittamalla.
-
Koulumme maalauksenope kuvaili, kuinka jotkut opiskelijat eivät tunnista värien sävyeroja eivätkä valööriarvoja ennen kuin viikon Albers-kurssin harjoitusten jälkeen.
Olette oikeassa, nuo valööriarvot on varmasti yksi erinomainen asia, jota teoria voi avata. Ja erilaiset testailut voivat auttaa uusille urille, kun värien käytössäkin sitä saattaa helposti ajautua tiettyihin samoihin ratkaisukaavoihin - kaikki sitä kaavoittumista estävät jutut ovat hyvästä.
Minun pointtihan tässä oli se, että "Jöötin" viestistä sai sen kuvan, että tyyppi ei hirveemmin värejä ole tottunut käyttämään, ja väriteoria-kirjat ei ole se ensimmäinen askel oppimaan -kyse on kuitenkin taidosta, taiteesta.
-
Kokeileminen ja harjoitushan se on tietysti kaiken aa ja oo, mutta näillä asioilla kun on selkeästi teoriapuolikin, niin eipä tuon katselusta haittaakaan luulisi olevan. Muiden töitä tutkimalla tietysti oppii myös, mutta jotkut eivät vain ole niin kovia jätkiä etteikö voisi oopuksia lueskella.
-
Muiden töitä tutkimalla tietysti oppii myös
Itse olen oppinut eniten kopioidessani muiden maalauksia. Oikean sävyn etsiminen pakottaa sekoittamaan värejä ja opettaa uusia tapoja luoda värejä. Mestarien arvostus kasvaa kohisten. Venäläinen taidekasvatus perustuu kopioimiselle, ja siksi sieltä onkin tullut niin paljon mestareita (ja väärentäjiä).
-
Eikö ole niin, että värisilmää joko on tai ei?
Voiko sen oppia jostain kirjasta?
Mulla ei oo pätkääkää matikkapäätä ja en kyllä oppis sitä kirjastakaan.
Tottakai teoria auttaa, mutta.. ::)
-
Eikö ole niin, että värisilmää joko on tai ei?
Voiko sen oppia jostain kirjasta?
Mulla ei oo pätkääkää matikkapäätä ja en kyllä oppis sitä kirjastakaan.
Tottakai teoria auttaa, mutta.. ::)
Luulin että sävelkorva joko on tai ei ole, kunnes opin virittämään kitaran. Samalla tavalla sävelkorkeuksien erot voi oppia kuulemaan kuin sävyjä oppii erottamaan harjoittelemalla.
Matikankin oppii harrastamalla.
-
Tuli mieleen tuosta otsikosta, että kun opiskelin graafisen alan koulussa niin semmonen valkotakkinen täti esitteli mulle kirjaa jolla testataan henkilön värinäköä tai värienerottelukykyä tai jotain sinnepäin. Se oli muistaakseni noin suunnilleen 12x12 senttiä oleva vihko jonka sivuille oli painettu erivärisiä pisteitä ja sivun keskellä noiden pisteiden seassa oli niistä muodostuneena numero. Täti kysyi että "mikä numero on tällä sivulla" ja "entäs tässä" ja vastasin tosi nopeesti koko vihkon kun aika selvästi ne numerot niistä hahmotin. Värien erottamiskykyni oli kuulemma "tavallista parempi". En sitten tiedä mitä se "tavallinen" tarkoittaa tässä tapauksessa mutta muistui vaan tämä tapaus mieleen. :)
-
Niinpä. Ei siinä paljon auta harjoitella jos on perinnöllisesti värisokea.
Ja eri oloissa oppii havaitsemaan eri värejä. Joissain kielissä ei tunneta semmoisia sävyjä joille toisissa kielissä löytyy sanastoa.
Syntymästään sokeat, jotka ovat saaneet näköaistin pelaamaan, ovat kovin vaikeasti oppineet jäsentelemään näköaistimuksensa kaaoksen.
Itse ajoin ajokortin vasta pari vuotta sitten. Kun autokoulunopettaja huomautti että pitäisi väistää oikealta tulevia, minä en ollut havainnut koko risteystä. Nykyään kyllä näen ne rumat liikennemerkitkin, tosin vastahakoisesti, kun koko elämäni yritin suodattaa ne pois maisemasta.
Että opittavissa sekin.
-
N i i i n . . .. :o. . . :o
Jään miettimään..
-
Kaikessahan luomistyössä se luonnollinen lahjakkuus on eduksi ja välttämätöntä, sanoisin. Lähes harjaantumaton luonnonlahjakkuus saattaa piirrustaa paremmin kuin ikänsä harjoitellut lahjattomuus.
En sanonut mielestäni että olen tyystin osaamaton, vaan että kun näiden ammattilaisten töitä katselee niin valinnat ovat täydellisen loogisia, mutta sitä miettii että osaisiko itse saapua moisiin ratkaisuihin. Koska en väriopin teoriapuolesta tiedä tuon hölkäsen pöläystä, katsoin että nyt on korkea aika opiskella. Ei se opiskelu ketään ole tyhmemmäksi tähän mennessä kai tehnyt :)
-
NÄIN ON!!!
-
Kaikessahan luomistyössä se luonnollinen lahjakkuus on eduksi ja välttämätöntä, sanoisin. Lähes harjaantumaton luonnonlahjakkuus saattaa piirrustaa paremmin kuin ikänsä harjoitellut lahjattomuus.
Ei synnynnäistä lahjakkuutta ole.
Ihmisen ja simpanssin perimän on siis 98,4-prosenttisesti sama. Kahden ihmisen perimän ero kyvykkyyteen on niin häviävän pieni, että jo sillä, syökö ne lapsena suklaamysliä vai ruisleipää, on suurempi merkitys osaamiseroihin kuin geeneillä.
Kysymys ei ole siitä että jollain olisi synnynnäisiä kykyjä ja toisilta ne puuttuisivat. Kysymys on siitä että joillain ei ole esteitä toteuttaa niitä.
Joillekin tekeminen on helpon näköistä koska hän ei tee siitä ongelmaa. Jotkut kuuntelevat periaatetta että otsa hiessä ja kärsien pitää raataa jotta mikään onnistuu, ja tekevät vaikeasti, tuskaisesti ja totisena - eikä siitä hääviä tule.
Kaikki perustuu opettelemisen ja tekemisen kautta harjaantumiselle.
Et voi vinkua tekosyyksi "ettei ole lahjoja" - ala treenata. Mutta nauti!
-
Ei synnynnäistä lahjakkuutta ole.
Ihmisen ja simpanssin perimän on siis 98,4-prosenttisesti sama. Kahden ihmisen perimän ero kyvykkyyteen on niin häviävän pieni, että jo sillä, syökö ne lapsena suklaamysliä vai ruisleipää, on suurempi merkitys osaamiseroihin kuin geeneillä.
Kysymys ei ole siitä että jollain olisi synnynnäisiä kykyjä ja toisilta ne puuttuisivat. Kysymys on siitä että joillain ei ole esteitä toteuttaa niitä.
Joillekin tekeminen on helpon näköistä koska hän ei tee siitä ongelmaa. Jotkut kuuntelevat periaatetta että otsa hiessä ja kärsien pitää raataa jotta mikään onnistuu, ja tekevät vaikeasti, tuskaisesti ja totisena - eikä siitä hääviä tule.
Kaikki perustuu opettelemisen ja tekemisen kautta harjaantumiselle.
Et voi vinkua tekosyyksi "ettei ole lahjoja" - ala treenata. Mutta nauti!
Tjaa... tieteellisesti en tuota täysin allekirjoittaisi, mutta pedagogisesti kylläkin :)
-
Ei oopperalaulajaksi tulla vaikka harjoittelisi kuinka, jos ei ole laulun lahjaa. Keskinkertaiseksi iltamahoilaajaksi voi kai päästä opettelemallakin.
Kyllä lahjakkuus on synnynnäistä. Mutta se ei yksin riitä. Tarvitaan yleensä valtava määrä töitä, jotta taitotaso on semmoista luokkaa, että tuotoksistaan voi pyytää oikein rahaakin.
Poikkeuksiakin on.
-
Ei oopperalaulajaksi tulla vaikka harjoittelisi kuinka, jos ei ole laulun lahjaa. Keskinkertaiseksi iltamahoilaajaksi voi kai päästä opettelemallakin.
Kyllä lahjakkuus on synnynnäistä. Mutta se ei yksin riitä. Tarvitaan yleensä valtava määrä töitä, jotta taitotaso on semmoista luokkaa, että tuotoksistaan voi pyytää oikein rahaakin.
Poikkeuksiakin on.
Et löydä sitä oopperalaulajageeniä vaikka elektroonimikroskoopilla tökkisit.
Onnistuneilla oopperalaulajilla vain on kaikki mennyt nappiin.
-
Tässä linkki semmoseen värisokeustestiin mistä aikasemmin höpötin: http://www.toledo-bend.com/colorblind/Ishihara.html
-
Et löydä sitä oopperalaulajageeniä vaikka elektroonimikroskoopilla tökkisit.
Ei kuitenkaan tuntuisi mahdottomalta ajatukselta, että lahjakkailla ihmisillä olisi joku luonnollinen tarve päästä toteuttamaan itseään. Ne joilla ei ole mielikuvitusta tai jotka eivät ole koskaan kiinnostuneet mistään ns. luovasta hakeutuvat harvemmin luoville aloille. Vai onko kyse vain kasvuympäristöstä ja tottumuksista? Moni taiteilijanalku on varttunut hyvin taidekielteisessä kodissa. Luovuuttakin on monenlaista, älykkyyttä samaten. Mutta menee offtopikiksi...
-
Et löydä sitä oopperalaulajageeniä vaikka elektroonimikroskoopilla tökkisit.
Onnistuneilla oopperalaulajilla vain on kaikki mennyt nappiin.
Mutta löydät menestyksekkäiltä oopperalaulajilta taatusti geenejä, jotka luovat keuhkoihin, henkitorveen ja kurkunpäähän rakenteen, jotka ylipäätään mahdollistavat oopperalaulamisen. Noista geeneistä ei ole kuitenkaan mitään iloa ilman loputonta harjoittelua. Ja voimakasta motivaatiota koko touhuun.
Ihmiset eivät ole syntyessään tyhjiä tauluja ja ihmisillä on erilaisia synnynnäisiä vahvuuksia. Paitsi kaikki viimeisen kahdenkymmenen vuoden tutkimukset alalta, asian huomaa helposti seuratessaan vaikkapa omien lasten varttumista. Toiselle sellaiset uudet asiat ovat luonnostaan hyvin helppoja, jotka toiselle voivat olla todella vaikeita.
Mutta mikäli jokin asia todella kiinnostaa, kannattaa kaiken maailman perinnöllisyystieteet heittää romukoppaan ja astella tuulta päin. Oma kuviksennumeroni oli ala-asteella 6 eikä kukaan pitänyt minua millään tavalla kuvallisesti lahjakkaana. Olin kuitenkin täysin uppoutunut sarjakuvien maailmaan jo silloin ja rohkaisu alalle ei tullut yhdeltäkään aikuiselta vaan toiselta 10-vuotiaalta pojalta, luokan parhaalta piirtäjältä, joka sanoi että minusta tulee vielä joku päivä oikea sarjakuvapiirtäjä, jos jaksan harjoitella yhtä ahkerasti. Kuviksennumeroni nousi hitaasti, mutta varmasti kunnes lukiossa sain jo täyden kympin ja opettaja suositteli pyrkimistä Taideteolliseen korkeakouluun. Sinnehän minä menin ja tässä sitä tehdään kuvituksia ja sarjakuvia ammatiksi ja joka päivä muistan 10-vuotiaan luokkatoverin neuvot, joka uskoi kanssa että kaikki on pelkästä harjoituksesta. Nyt jossain luokkakokouksessa vanhat luokkatoverini ihmettelivät, kuinka minä, luokan pahin söhertelijä voin olla kuvallisella alalla. Eli pedagogisesti olen Keijon kanssa kyllä täysin samoilla linjoilla.
-
Tämähän mielenkiintoiseksi ajautui... :)
Periaatteessahan asia on ihan biolokijaa ja varmasti olosuhteet sitten filtteröivät sitä kuinka nämä geenipahaiset käyvät ihmisen suonistoissa. Monilla ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta hyödyntää potentiaaliaan luovalla osastolla, mutta yhtälailla sitten toisilla on mitä otollisimmat olosuhteet ja motivaatiotakin tuntuisi olevan... mutta silti jotain puuttuu? Se on se lahjojen puute.
Itse allekirjoitan tuommoista enemmän tai vähemmän käsinkosketeltavaa käsitystä kuin lahjakkuus, sekä sitten lahjattomuus, niin kylmää kuin se onkin. Sitä joko luonnostaan on tai ei ole. En usko että kaikki etenevät samassa tahdissa jos asetettaisiin samalle linjalle ja suotaisiin samat olosuhteet.
-
Oma kuviksennumeroni oli ala-asteella 6 eikä kukaan pitänyt minua millään tavalla kuvallisesti lahjakkaana. [.....]Kuviksennumeroni nousi hitaasti, mutta varmasti kunnes lukiossa sain jo täyden kympin ja opettaja suositteli pyrkimistä Taideteolliseen korkeakouluun.
Mulla oli kanssa kutonen aika pitkään. Niinkun itse asiassa monen muunkin aineen numero. Kuutta ja seiskaa vaan. Yläasteella ei vaan jaksanu olla kiinnostunu oikeen mistään. Kuvis ei ollu koskaan kasia parempi missään, äidinkieli nousi lopulta ysiin ja kirjotin siitä ainoan laudaturin - vaikka välillä sain siitä jo ehdotkin, nelosia ja vitosia pitkänä rimpsuna. Miten hitossa värien maailmasta on päästy tähän?
Öh, värisilmää, nuotti-, tai kielikorvaa ei voi opetella ulkolukuna?
Timo
-
Öh, värisilmää, nuotti-, tai kielikorvaa ei voi opetella ulkolukuna?
Timo
Mitä muuta se on kuin ulkolukua jos tuhansia kertoja pimputtamalla kitarankieliä vihdoin alkaa erottaa sävelkorkeudet toisistaan ja saa härvelin vireeseen? (Alussa ei ollut aavistustakaan oliko toinen sävel toista korkeampi vai samankorkuisia vaikka tunnistin toki musiikkikappaleita.)
Ja miten muuten voi oppia kieltä kuin kuuntelemalla?
Ja väriähän ei voi mieltää ollenkaan ilman verrokkiväriä.
-
Väreistä en ymmärtänyt ikinä mitään ennen taideopintoja. Kyllähän liituja tai puuvärejä täytyi joskus koulussa käyttää, mutta en ymmärtänyt niissä mitään logiikkaa ennen kuin niitä täytyi vääntää päivästä toiseen ja sai vielä jotain teoriaa pohjalle. Vasta sitten niitä oppi oikeastaan olemaan vihaamatta kun touhuun sai jotain johdonmukaisuutta.
-
Teorian perustuntemus on tärkeää etenkin silloin, jos sekoittaa itse omat värinsä. Tietää sitten, miksi tulee harmaata koko ajan...
8]
-
Teorian perustuntemus on tärkeää etenkin silloin, jos sekoittaa itse omat värinsä. Tietää sitten, miksi tulee harmaata koko ajan...
8]
Paremminkin: tietää miksi tulee ruskeata tunkkaista mössöä. Harmaiden sekoittaminen onkin hieman mutkikkaampaa.
-
Paremminkin: tietää miksi tulee ruskeata tunkkaista mössöä. Harmaiden sekoittaminen onkin hieman mutkikkaampaa.
Juuri näitä tarkoitin. Tästä huomaa kuka tuntee teoriat ja kuka ei.
8]
-
...taisin aloittaa aika hyvän keskustelun heitollani...
Mukavata.. ;D
-
En tiedä ,mutta tiedän ainakin missä kerrotaan varjoista voi siellä olla myös väreistäkin.
Kirjan nimi: Mangan harmaa sävyt
-
Tämä nyt varmaankin on väärä ketju, mutta...
Mikä se painotekninen juttu oli, kun kuvassa (esim. sarjakuvissa) ei ollut enää mustaa ollenkaan vaan viiva oli korvaantunut sinisellä?
Vanhoissa aikakauslehdissä oli usein näin. Tästä on jutskattu joskus, mutten löytänyt enää vaikka kuinka hain.
Alla esimerkki Lasten Maailma -lehdestä.
-
Oisko se että haluttiin painaa värillistä, mutta halvalla?
Vain kahdella värillä.
Sinisellä saa aikaan esim. taivaan, musta ei toimi tuossa yhtä hyvin.
Siispä mustasta viivasta tingittiin, jotta kuvaan saatiin punaisen lisäksi toinen väri. Edullisesti.
edith:
Tuo ei taida olla kuitenkaan ainakaan kovin puritaanisessa merkityksessä duotone-tekniikkaa, vaikka onkin käytetty vain kahta väriä .
-
Niin, mut eikös tuossa ole keltaistakin? Hatun kohdalla erottuu. Punaista saa kun yhdistää magentan ja keltaisen. Kolmella värillä on painettu, mutta kehnosti. Ehkä tuossa on jätetty käyttämättä oikea sininen ja painettu sen sijaan ääriviivat sinisellä (syaanilla).
Timo
-
Niin, mut eikös tuossa ole keltaistakin?
Sitä kaikkia värejä vanha enää nää...
Mut enivei: Säästäminen tuossa on ideana
-
Harmaiden sekoittaminen onkin hieman mutkikkaampaa.
Vesiväreillä perusvihreästä ja peruspunaisesta sa melko helposti hyvän keskiharmaan.
-
Sitä kaikkia värejä vanha enää nää...
Mut enivei: Säästäminen tuossa on ideana
Just nimenomaan.
[...]tunkkaista mössöä. Harmaiden sekoittaminen onkin hieman mutkikkaampaa.
Harmaata saa kun kaikkia perusvärejä on yhtä paljon. Pun sin ja kelt. Eiks?
Neutraalius on eri asia.
Timo
-
Harmaata saa kun kaikkia perusvärejä on yhtä paljon. Pun sin ja kelt. Eiks?
Neutraalius on eri asia.
Timo
Itse muistan koulutunneilta kuinka yritin vääntää harmaata ja aina meinasi mennä ruskeaksi. Kun sekin syntyy kaikista pääväreistä. Onneksi on nykyään nämä tietokoneet.
-
Kuten edellä mainitsin, ostin harmaata varten vihreän värinapin.
Ei oikeaoppista, mutta kätevää.
Jostain syystä mustasta napista tullut harmaa ei mua miellyttänyt.
-
Tämä nyt varmaankin on väärä ketju, mutta...
Mikä se painotekninen juttu oli, kun kuvassa (esim. sarjakuvissa) ei ollut enää mustaa ollenkaan vaan viiva oli korvaantunut sinisellä?
Vanhoissa aikakauslehdissä oli usein näin. Tästä on jutskattu joskus, mutten löytänyt enää vaikka kuinka hain.
Alla esimerkki Lasten Maailma -lehdestä.
Säästäminen oli ideana niin kuin täällä jo mainittiinkin. Itse asiassa ennen neliväripainoa käyettiin yleisemminkin kolmiväripainantaa, jolla periaatteessa saa aika hyvin aikaan sävyjä silläkin. Musta tuli mukaan (ja sinistaä sekä punaista vaalennettiin) kahdesta syystä. Musta tuo enemmän kontrastia eli syvyyttä ja loppupeleissä se myös säästää värilsen kuvan aikaansaamiseksi tarvittavaa väriaineen määrää. Sarjakuvissa oli aika yleistä korvata musta viivaoriginaali sinisellä, kuten tuossa Lurkerin esimerkissä. Tuolla tavoin viiva säilyi skarppina, mutta muuten kovin sävykäs se lopputulos ei ole. Kaksiväripainatusta (musta + usein punainen) käytettiin myös paljon säästösyistä.