Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Kritiikki ja sarjakuva mediassa => Aiheen aloitti: Lurker - 09.04.2013 klo 09:47:50
-
Kuka kaipaa kriitikkoa (http://www.hs.fi/kulttuuri/Kuka+kaipaa+kriitikkoa/a1365392799719), kyseltiin Hesarissa. Kvaakissa voisi kysyä, että kuka kaipaa sarjakuvakriitikkoa... Kaipaako kukaan?
Sarjakuvakritiikki toimii Suomessa suureksi osaksi talkoovoimin. Sarjainfo, Kvaak, blogit ja foorumit tuottavat monin verroin enemmän tekstiä sarjakuvasta kuin perinteinen media. Taso vaihtelee innokkaiden nuorten harrastajien sauhutuksista sarjakuvaa pitkään lukeneiden ja tutkineiden "sarjakuvatieteellisiin" analyyseihin. Ja hyvä niin.
Mutta kaivataanko sarjakuvakritiikkiä? Kustantamoissa Hesarin kulttuurisivujen kritiikkiä odotetaan kauhunsekaisin tuntein, se voi ratkaista kirjan myynnin. Sensijaan maakuntalehdissä kritiikin määrä vähenee koko ajan ja samoja tekstejä julkaistaan eri lehdissä. Kritiikki myös lyhenee ja usein ne ovat vain referenssejä takakansiteksteistä.
Mutta se sarjakuvakritiikki. Onko sarjakuvakritiikillä mitään merkitystä myynnin kannalta? Vaikea sanoa, kun ei tiedä. Suomennetun sarjakuvan levikki- ja myyntiluvut ovat sitä erästä brändiä lukuun ottamatta hyvin pienet, kotimainen pärjää kohtuullisesti muutaman myyvän nimen turvin. Arvostelut eivät silti taida vaikuttaa sitä tai tätä. Toisaalta sarjakuvan yleissivistys on arvo sinänsä, sitähän hyvä kritiikki lisää!
Sarjakuvakritiikin taso on uskoakseni aika hyvä, ja se kehittyy mitä enemmän sitä kirjoitetaan. Ainakin Kvaakissa arvostelut ovat moniäänisiä ja mukana on niin pienilevikkistä kuin sitä ylikaupallista sarjakuvaa (http://www.kvaak.fi/index.php?page=article_list&osasto=Arvostelut&osastonro=2&offset=0).
Hesari kysyykin melkein lopuksi: "Mihin sitten edes tarvitaan ammattilaisten kritiikkiä, jos vapaaehtoiset tekevät saman ilmaiseksi ja jopa paremmin?" Tuohan on melkein kehu.
-
Kuka kaipaa kriitikkoa (http://www.hs.fi/kulttuuri/Kuka+kaipaa+kriitikkoa/a1365392799719)
Hesari kysyykin melkein lopuksi: "Mihin sitten edes tarvitaan ammattilaisten kritiikkiä, jos vapaaehtoiset tekevät saman ilmaiseksi ja jopa paremmin?"
Onko lehtiin siis palkattu väärät ihmiset? Vai maksavatko lehdet kriitikoille niin huonosti, että nämä joutuvat tekemään työnsä kiireessä hutaisten ja jäävät sen vuoksi bloggareihin verrattuna kakkosiksi?
-
Minä kaipaan sarjakuvakritiikkiä ja aika usein nautinkin niiden lukemisesta.
On mielenkiintoista verrata omia ja kriitikon lukukokemuksia keskenään, joskus kriitikko auttaa löytämään teoksesta uusia tasoja ja puolia. Ja onhan se kiva huomata olevansa edes joskus jonkun kanssa täsmälleen samaa mieltä.
edit:
Joskus takavuosina olen ostellut kriitikoiden kehumia itselleni tuntemattomia sarjiksia, osumat ja hutit on suunnilleen fifty-fifty.
-
Hesari kysyykin melkein lopuksi: "Mihin sitten edes tarvitaan ammattilaisten kritiikkiä, jos vapaaehtoiset tekevät saman ilmaiseksi ja jopa paremmin?" Tuohan on melkein kehu.
Kannattaa huomata että lauseessa on mukana jos. Sanomalehtien etu on siinä että fiksut lukijat silmäilevät niistä muutakin kuin oletusarvoisesti itseä kiinnostavia juttuja. Blogeja lukevat toiset blogistit. Kritiikki sanomalehdessä tavoittaa paljon isomman lukijakunnan kuin harrastajakriitikon tuherrus jossain verkon nurkassa.
Mielenkiintoinen on myös tuota seuraava juttu jossa haastateltiin lehtien päätoimittajia (http://www.hs.fi/kulttuuri/P%C3%A4%C3%A4toimittajat+Kulttuurijournalismi+voi+hyvin/a1365392812113). He eivät näe kehityksessä mitään ongelmaa ja sitäkin ihmetellään että miksi Kantokorpi lopetti. Aivan kuin perustelut eivät olisi kyllin selvät. Kantokorpihan on avautunut laajasti ainakin blogissaan ja radiossa. Hänen mukaansa työllä pitäisi elää (tienata asiallinen palkka) jos on alansa arvostettu ammattilainen. HS kertoi myös että Antti Tuurin uusi kirja sai vuonna 1986 90 lehtikritiikkiä, siinä missä tämän vuosikymmenen puolella uutukainen keräsi vain parikymmentä arviota.
Kantokorven pinnalle nostama keskustelu ei pahemmin koske sarjakuvaa, muuten kuin ehkä tulevaisuuden näköaloja. Sarjakuvakritiikkien ja juttujen määrähän on ollut pitkään kasvussa. Ainakin niissä medioissa joita itse seuraaan. Huomasitteko muuten että Kvaakissa on julkaistu muutamaa vaille 1000 kritiikkiä. Kymmenen vuotta ja 1000 arviota. Se on hieno saavutus. Olisi houkuttelevaa ajatella, että tällä on ollut jotakin vaikutusta kotimaisten teosten määrän hienoiseen kasvuun ja tuotannon ylläpysymiseen. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa Kvaakin panos on merkittävä, sillä Sarjainfo ei ole tässä kehityksessä pysynyt mukana senkään vertaa mitä me. :)
-
Onko lehtiin siis palkattu väärät ihmiset? Vai maksavatko lehdet kriitikoille niin huonosti, että nämä joutuvat tekemään työnsä kiireessä hutaisten ja jäävät sen vuoksi bloggareihin verrattuna kakkosiksi?
Juuri näin, harrastelija on tämän päivän ammattilainen (ilman palkkaa).
Hyvin harvoin ammattitoimittajilla on sellaista tietopohjaa kuin harrastuksensa kohteeseen intohimoisesti suhtautuvilla diletanteilla. Eikä voi ollakaan, kun pitää kirjoittaa vähän kaikesta. Valtamediassa hyvin usein myös sorrutaan sarjakuva-arvostelijan aloittelijavirheisiin (http://www.dylanmeconis.com/how-not-to-write-comics-criticism/). En kestä enää yhtään aloitusta tyyliin sarjakuva ei ole tarkoitettu vain lapsille...
-
Aika usein kriitikko on kyllä jollain tavalla erikoustunut. Harvoinpa sama kriitikko arvostelee vaikkapa sarjakuvia ja poliitikkojen elämäkertoja.
-
Hyvin harvoin ammattitoimittajilla on sellaista tietopohjaa kuin harrastuksensa kohteeseen intohimoisesti suhtautuvilla diletanteilla. Eikä voi ollakaan, kun pitää kirjoittaa vähän kaikesta. Valtamediassa hyvin usein myös sorrutaan sarjakuva-arvostelijan aloittelijavirheisiin (http://www.dylanmeconis.com/how-not-to-write-comics-criticism/). En kestä enää yhtään aloitusta tyyliin sarjakuva ei ole tarkoitettu vain lapsille...
Silloin kirjoittaja ei olekaan sarjakuva-arvostelija, vaan joku kulttuuritoimituksen yleismies, kirjallisuus- tai elokuvakriitikko tms. Varsinaisia sarjakuvakriitikoita isoissa lehdissä on kai kuitenkin muutama (ja jos kirjoitat yhteen Alma Median lehteen, menee juttusi ilman eri korvausta ehkä jopa seitsemään muuhunkin).
Vastaavasti "harrastuksensa kohteeseen intohimoisesti suhtautuvilla diletanteilla" voi olla liian kapea näkökulma, arvostelun kohteena olevaa teosta ei nähdä osana laajempaa kulttuurin kenttää, kirjoittajan pitää tuntea laaja-alaisesti paitsi sarjakuvaa (muutakin kuin oman alueensa sarjakuvaa), niin ainakin vähäsen muuta kulttuuria, kirjallisuutta, elokuvia, taidetta.
Tällaiseen laaja-alaisuuteen ei harrastelijoilla aina ole samanlaista mahdollisuutta kuin asiaansa keskittyneellä ammattilaisella.
Timo
-
Vastaavasti "harrastuksensa kohteeseen intohimoisesti suhtautuvilla diletanteilla" voi olla liian kapea näkökulma, arvostelun kohteena olevaa teosta ei nähdä osana laajempaa kulttuurin kenttää, kirjoittajan pitää tuntea laaja-alaisesti paitsi sarjakuvaa (muutakin kuin oman alueensa sarjakuvaa), niin ainakin vähäsen muuta kulttuuria, kirjallisuutta, elokuvia, taidetta.
Hyvä pointti. Osui ja upposi. :-[
-
Vastaavasti "harrastuksensa kohteeseen intohimoisesti suhtautuvilla diletanteilla" voi olla liian kapea näkökulma, arvostelun kohteena olevaa teosta ei nähdä osana laajempaa kulttuurin kenttää, kirjoittajan pitää tuntea laaja-alaisesti paitsi sarjakuvaa (muutakin kuin oman alueensa sarjakuvaa), niin ainakin vähäsen muuta kulttuuria, kirjallisuutta, elokuvia, taidetta.
Touché.
Toisaalta tuollainen monomaaninen intoilu on hirveän hauskaa oman "salaseuran" kesken...
-
Yksittäisen ostopäätöksen kannalta en tiedä, onko esim. Kvaakin arvostelulla sen suurempaa merkitystä. Monilla lukijoilla on jo valmiiksi omat suosikkigenrensä ja he ostavat ne Tex Willerinsä, sanoipa kriitikko niistä mitä tahansa.
Toivoisin, että asiallisten kritiikkien myötä jotkut satunnaiset kävijät vaikkapa täällä Kvaakissa huomaisivat, että sarjakuvista voi löytää aivan samoja asioita kuin muistakin taideteoksista (tai viihdepläjäyksistä).
-
Hesarin agendaan en jaksa ottaa sen kummemmin kantaa, mutta Hesarissa julkaistu kritiikki on edelleen tärkeää, ja yleensä sanomalehdissä julkaistu, koska sarjakuvien kustantajilla on äärimmäisen harvoin varoja mainostaa julkaisujaan.
Kun jossakin on uudesta sarjasta edes JOKU juttu, silloin kirjakauppiaskin saattaa havahtua että tuollainenkin sarjakuva on. Vielä parempaa kun yksityinen ihminen havahtuu, niin juuri sinä siinä, SINÄ olet syyllinen jos jokin sarjakuva jää myymättä.
Ainakin kirjastoon pitää hankkia mikäli itsellä ei ole tarvittavia varoja.
-
Hieman v*****i Hesarin tapa paukutella rumpua tuossa linkatussa artikkelissa tyyliin "me pyrimme kirjoittamaan monipuolisesti pienilevikkisistäkin..", kun hesarin arvostelijat eivät ole koskaan suostuneet edes maileihini vastaamaan. Ainoa mitä olen saanut toimitukselta on: "Lähetimme tämän mailin eteenpäin sarjakuvakriitikollemme..", sen jälkeen ei koskaan mitään. Kriitikoilta itseltään kysely on sama kuin seinille huutelisi.
Muut lehdet ovat ainakin edes kerran joskus vastanneet ja perustelleet, mikseivät arviota tee. Hesarin toimitus ei koskaan vaivaudu edes tuohon. Sellainen jättää ylimielisen ja töykeän vaikutelman, sekä tunteen siitä että toimituksessa istuu fakkiintuneita ja ahdasmielisiä snobeja.
-
Timo ja VesaK kirjoittavat yllä viisaita sekä kritiikin että sarjakuvamarkkinoiden tilasta.
Kelpo sarjakuvakritiikki Suomessa on aika vähäistä. Hyvä kriitikko ja hyvä kritiikki palvelee kaikkia: sarjakuvantekijälle se tarjoaa tarpeellisen ulkopuolisen katsauksen työhönsä, parhaimmassa tapauksessa kehitysehdotuksineen.
Sarjakuvan lukijoille se tarjoaa valistuneen ja ehkä tuoreenkin näkökulman teokseen, sijoittaen sen kulttuuriseen kontekstiinsa.
Putte Wilhelmssonin mielestä erinomainen kriitikko tuntee kritiikin kohteensa tekijäänsä paremmin. Sellaisia on harvassa.
-
Hyvä sarjakuvakriitikko myös ymmärtää, keille kirjoittaa. Se on selvä, että Parnassoon kirjoitetaan erilaisin painotuksin kuin johonkin päivälehteen. Willeristit ja donaldistit saavat sauhuta fanzine-tyyliin omissa julkaisuissaan.
Kvaak on sitten vähän siinä välimaastossa. Haut tuovat satunnaisia lukijoita, mutta kvaakilaisten "sarjakuvantaju" on varmasti keskivertoa huikeasti korkeampi.
Arvostelutarjontakin näyttää juuri nyt monipuoliselta: Batman, Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalaisten vuosijulkaisu, Disney, Lauri Mäkimurron esikoisteos ja Minun Kiinani ovat tällä hetkellä Kvaakin etusivulla arvosteltuina. #kissanhäntä
-
Jännittävä sitaatti:
Alma Median suuromistaja ja hallituksen jäsen Niklas Herlin puolestaan esitti "kapitalistin näkökulman": "Jos joku free kulttuuritoimittaja tekee sellaisia juttuja, että ihmiset ryntäävät sutena niitä lukemaan, niin palkkaakin tulee aika paljon enemmän kuin satanen per kritiikki. Monimutkaista?"
Eli Uuden Suomen verkkosivuilla toimittajat saavat palkkaa sen mukaan paljonko juttuja luetaan? Sen kun näkis.
Keskarin Pekka Arvola taas sanoo:
"Päätehtävämme on seurata omin voimin paikallista kulttuuria eli sitä, mitä tapahtuu Jyväskylän ja Keski-Suomen taide-elämässä. -- Silloin julkaisemme yhteisiä arvioita Savon Sanomien, Karjalaisen ja Etelä-Suomen Sanomien kanssa."
Lehtien kulttuurisivut supistettiin pari vuotta sitten saman kokoiseksi kuin mitä ryppään pienimmän lehden (tais olla Karjalainen) kulttuurisivut on, koska kaikki kirjoitetut jutut täytyy julkaista kaikissa lehdissä, yhtään "hukka"juttua ei saa tulla. Samalla tarjottiin semmoista sopimusta, että minä löin hanskat tiskiin. 15 vuoden jälkeen. Eipä oo kukaan huudellu perään.
Juttujen homogenisoituminen ja kritiikkien alasajo harrastelijoiden käsiin on täysin ristiriidassa sen tutkimuksen kanssa, että kulttuurisivut on itse asiassa lehtien luetuinta materiaalia (jopa luetumpaa kuin urheilu) niissä lehdissä joissa kulttuurisivuihin panostetaan, eli Hesarissa, Turun Sanomissa ja Hufvudstadsbladetissa.
Hesari on Lyytikäisen tultua remmiin kyllä pudonnut tuosta pois, jutut on ylioppilaslehtimäistyneet, ja Aamulehti ei ole porukkaan koskaan pyrkinytkään (Tappara, uh-uh-uh!)
-
Willeristit ja donaldistit saavat sauhuta fanzine-tyyliin omissa julkaisuissaan.
Olen kyllä kovasti pyrkinyt välttämään postimerkkeilevää fanipoikailutyyliä Pamauksessa ja pyrkinyt tekemään ihan normaalia kulttuurikirjoittelua. Unmasking -kirja (http://www.kvaak.fi/test2011.php?articleID=806)
Barks-haastattelukirja (http://www.kvaak.fi/test2011.php?articleID=29)
Eikä kai länkkäriväen Ruudinsavukaan ihan kaikkein heppoisinta tasoa kritiikeissään edusta.
Timo
-
Jos oikein ymmärsin, niin samat kulttuurisivut monistetaan eri maakuntalehtiin. Turha siinä on sitten toivoa näkyvyyttä paikallisille sarjakuvan tekijöille, jos kohta muillekaan artisteille.
Kulttuuria, ja siinä sivussa jonkin verran myös sarjakuvaa, kulutetaan valtavasti, mutta silti kulttuurisivuja supistetaan.
Tässä on nyt joku ristiriita... tai toimituksellinen tendenssi, kulttuuria ei haluta nostaa enää esiin. Ennenhän sillä rakennettiin sivistystä ja identiteettiä tähän takapajulaan, enää sitä funktiota ei ilmeisesti ole.
Vai onko tosiaankin niin, että vapaaehtoinen nettikritiikki syö ammattilaiskritiikin.
Siis mitä enemmän esimerkiksi Kvaak tai muut sivustot julkaisevat sarjakuva-arvosteluja, sitä vähemmänkö niitä ilmestyy sanomalehdissä?
Olen kyllä kovasti pyrkinyt välttämään postimerkkeilevää fanipoikailutyyliä Pamauksessa ja pyrkinyt tekemään ihan normaalia kulttuurikirjoittelua. Unmasking -kirja (http://www.kvaak.fi/test2011.php?articleID=806)
Barks-haastattelukirja (http://www.kvaak.fi/test2011.php?articleID=29)
Eikä kai länkkäriväen Ruudinsavukaan ihan kaikkein heppoisinta tasoa kritiikeissään edusta.
Täytyykin muistaa uusia tuo Pamauksen tilaus. Fanzinet ovat parhautta. Sauhuaminen oli tarkoitettu positiivisessa mielessä.
Noita hienoja ja asiantuntevia juttuja voisi silti olla varsin vaikea saada läpi aikakaus- ja sanomalehdistössämme, vaikka ne laadultaan ja kieliasultaan ja kulttuurituntemuksellaan kaikki korkeat kriteerit täyttävätkin.
-
Vai onko tosiaankin niin, että vapaaehtoinen nettikritiikki syö ammattilaiskritiikin.
Siis mitä enemmän esimerkiksi Kvaak tai muut sivustot julkaisevat sarjakuva-arvosteluja, sitä vähemmänkö niitä ilmestyy sanomalehdissä?
Voip olla toisinkin päin. Mitä vähemmän näkee lehdissä, sitä enemmän on painetta paikata aukkoja netissä. En oo varma.
toisaalta, sarjakuvakritiikeitähän ei ennen 80-luvun puoliväliä ollu missään muualla kuin Sarjainfossa. Joku vois tehdä tutkimuksen sarjakuvakirjoittelun historiasta ja kehittymisestä 1930 - 2013 (noin about).
Timo
-
Joka tapauksessa Kvaakin panos on merkittävä, sillä Sarjainfo ei ole tässä kehityksessä pysynyt mukana senkään vertaa mitä me.
Mikäs nyt mättää? Sarjainfossa oli viime vuonna joka numerossa 8-11 sivua pelkkiä sarjakuva-arvosteluita (albumit + pienlehdet). Suurin osa ilmestyneistä albumeista pyritään arvostelemaan. Poikkeuksena sarjojen n:net osat, että muille arvosteluille jää tilaa.
-
Voip olla toisinkin päin. Mitä vähemmän näkee lehdissä, sitä enemmän on painetta paikata aukkoja netissä. En oo varma.
Hyvin hoksattu.
Mitä siihen kulttuurikirjoitteluun tulee, niin sellainen kriitikko, joka sarjakuva-arvostelussaan löytää sarjakuvaan kytköksiä ja yhteyksiä (myös) sarjakuvan ulkopuolelta, on se ihanne. Ei sarjakuva elä omassa tyhjiössään kaiken muun ulkopuolella.
Mikäs nyt mättää? Sarjainfossa oli viime vuonna joka numerossa 8-11 sivua pelkkiä sarjakuva-arvosteluita (albumit + pienlehdet). Suurin osa ilmestyneistä albumeista pyritään arvostelemaan. Poikkeuksena sarjojen n:net osat, että muille arvosteluille jää tilaa.
Nythän täällä kohta loukkaantuvat kaikki sarjakuva-arvosteluja kirjoittavat tahot, vaikka tarkoitus oli tasan päinvastainen. Sarjainfo on aivan loistavassa vedossa nykyään.
-
Nythän täällä kohta loukkaantuvat kaikki sarjakuva-arvosteluja kirjoittavat tahot, vaikka tarkoitus oli tasan päinvastainen. Sarjainfo on aivan loistavassa vedossa nykyään.
Reiman kommenttia lähinnä kummastelinkin.
Suomen kulttuurirahaston tänä syksynä järjestämässä puolivuotisessa kulttuurijournalismin koulussa muuten pureudutaan myös sarjakuvaan, muiden lajien muassa. Hyvä juttu, monialaisuus on aina plussaa.
-
Tulee mieleen kun 1990 tarjosin ensimmäisen kerran sarjakuvakritiikkejä erääseen päivälehteen. Vastattiin, että he palkkaavat vain ammattilaisia kirjoittamaan. Innokas amatööriys ei silloin riittänyt :)
Kaukoranta joskus ihan 1970-luvun alussa bibliografian sarjakuvakirjoittelusta. Ei se tainnut olla kuin muutamien sivujen mittainen, mutta kertoi sarjakuvakritiikkiä yritetyn jo 1960-luvun lopulla. Joitakin juttuja luinkin, mutta kaikki kliseet niissä oli. Asterixissa on aikuisille tarkoitettuja vitsejä! Aku Ankkoja on mukava tonkia divareista! Pitkä polku on sieltä kuljettu.
Lehdet maksoivat aikoinaan myös yleisönosastokirjoituksista. 1970- ja 1980-luvuilla muutamat ihmiset hankkivat jopa elantonsa mielipiteitä lehtiin kirjoittamalla. 1990-luvun lamassa lopettivat niistä maksamisen. Nykyisin lukijanpalstoista onkin sitten yli puolet erilaisten etujärjestöjen/yritysten tiedottajien tai viestintäjohtajien kirjoittamia. Saavat palkkansa kirjoittajat jostakin muualta kuin lehdestä. Kai lehdet nykyisin mielellään näkisivät, että kultuurikritiikit yhteiskuntakritiikin tapaan tulisivat jonkun toisen kustantamina.
-
Minä sain ensimmäiset omat arvosteluni Karjalaiseen siinä 80-luvun lopulla. Vähän epäröivät ensin, mutta kun osoitin tietäväni jotain vähän muustakin kuin sarjakuvista, meni läpi. Palkkiot eivät olleet muistaakseni päätähuimaavat, eikä siihen lie tullut korjausta. Karjalainen on nykyään osa Väli-Suomen medioita ja sama kritiikki voidaan julkaista Savon Sanomissa, Keskisuomalaisessa, Ilkassa, Etelä-Suomen Sanomissa ja Pohjalaisessa. Kaikki nuo nyt sitten pärjäävät pääsääntöisesti sillä yhdellä (sarjakuva)kirjoittajalla, kun ennen kaikilla oli oma (ilm. joitain satunnaisia poikkeuksia on).
Timo
-
Suomen kulttuurirahaston tänä syksynä järjestämässä puolivuotisessa kulttuurijournalismin koulussa muuten pureudutaan myös sarjakuvaan, muiden lajien muassa. Hyvä juttu, monialaisuus on aina plussaa.
Ei ole edistystä ilman sivistystä, totesi Sarasvuo äsken Yle Puheessa.
-
Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa taitavat olla samat kirja+sarjakuvakritiikit. Kuvataidekriitikot on erikseen.
Oli konserni teettänyt (julkaisemansa uutisen mukaan) galluptiedustelun, jonka tuloksena oli etteivät kuopiolaiset ole kiinnostuneita Jyväskylän asioista ja jyväskyläläiset Kuopion. Useamman vuoden kyllä yrittivät suuntaan ja toiseen paikallisuutisiakin jakaa.
-
"Ei koulutuksesta varsinaista haittaakaan ole", armahti Aki Kaurismäki joskus jostakin.
-
Kolmisen vuotta sitten näytetään keskustellun vähän samasta aiheesta: Suomalainen media ei osaa kirjoittaa sarjakuvista (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,13020.0.html). Oltiin yleisesti toista mieltä, silloinhan Suomen Kuvalehdessä ja Kauppalehdessä kirjoitettiin paljonkin sarjakuvista, arvosteltiin myös - tätä nykyä valitettavasti kirjoitetaan selvästi vähemmän mainituissakin aviiseissa.
-
En kestä enää yhtään aloitusta tyyliin sarjakuva ei ole tarkoitettu vain lapsille...
Tästä päästään just siihen että kritiikeillekin on olemassa erilaisia kohdeyleisöjä. Voisi kuvitella että edelleenkin monet jättävät mielenkiintoisia, itseään kiinnostavia kysymyksiä käsittelevät sarjakuvat lukematta siitä syystä että mediana sattuu olemaan sarjakuva. Siis että ei joko uskota sarjakuvan mahdollisuuksiin tai sitten ei tiedetä niistä. Tässä kritiikit voivat auttaa tyyliin: Tämän teoksen aiheena tai teemana on ... eikä sitä ole suunnattu lapsille.
Tekijän näkökulmasta taas, jos haluaa jotain "painavaa" sanoa tai taiteen keinoin tarkastella. Kannattaa "ilmaisualustaksi" valita mielummin teksti kuin sarjakuva. Sarjakuvakritiikit ovat valitettavasti järjestään köykäisempiä kuin proosatekstien arviot. Tässä mielessä sarjakuva on edelleen voittopuolisesti suunnattu lapsille tai edustaa viihdettä (ollen siten enemmän tai vähemmän lapsellista). Ja viihteenä sarjakuvaa luetaan sekä usein myös arvotetaan.
Siinä olet oikeassa, että lainauksen virke on luokaton, koska se esittää rivien välissä että sarjakuva ei olisi media vaan jotakin vähemmän.
-
Viimeistään 2000-luvulla sarjakuvakritiikki vakiintui sanomalehtiin, kirjoittaa Wikipedia (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sarjakuva_Suomessa). Lähteekö se sieltä pois tällä vuosikymmenellä?
Kovin vähän tulee Googlesta hittejä sanalla sarjakuvakritiikki (https://www.google.fi/search?q=sarjakuvakritiikki).
-
Yksittäisen ostopäätöksen kannalta en tiedä, onko esim. Kvaakin arvostelulla sen suurempaa merkitystä. Monilla lukijoilla on jo valmiiksi omat suosikkigenrensä ja he ostavat ne Tex Willerinsä, sanoipa kriitikko niistä mitä tahansa.
Toivoisin, että asiallisten kritiikkien myötä jotkut satunnaiset kävijät vaikkapa täällä Kvaakissa huomaisivat, että sarjakuvista voi löytää aivan samoja asioita kuin muistakin taideteoksista (tai viihdepläjäyksistä).
Kvaakin merkitys on ainakin itselleni ollut valtava sen jälkeen, kun reilu vuosi sitten löysin tämän. Aikaisemmin olin täysin parin kirjakaupan varassa, joissa on lähinnä Fingerporia ja Aku Ankkaa. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka paljon sarjakuvia julkaistaan. Edes Egmontin ja Apollon albumit eivät pahemmin eksy Rauman Suomalaiseen kirjakauppaan, ilman Kvaakkia en tietäisi niistä mitään. Tätä kautta olen myös löytänyt linkkejä nettikauppoihin ja vuodessa olen hankkinut suomalaisia sarjakuvia yli metrin pinon, ulkomaalaisia vielä enemmän. Juuri tänään tilasin muutaman sivellintussin, viime vuonna en edes tiennyt, että sellaisia on olemassa.
Pankkitilini itkee, mutta kiitos, Kvaak.
-
Kvaak mullisti minunkin elämäni.
Kvaakin sarjakuvakritiikit eivät, vaikka pidän niistäkin kyllä kovasti.
Kvaakin voima on nimenomaan keskustelufoorumissa ja täyspäisissä jäsenissä.
-
Minusta täyspäisyys ei itsessään riitä. Pitää olla tasapainossa täyspäisyyden ja tyhjäpäisyyden kanssa. Niin saa kukatkin kiinnostumaan itsensä kastelemisesta liekinheittimellä. Tätä tasapainoa voi saavuttaa vain kirjoittamalla Kvaakkiin pitkään. Jos ette ole huomannut että aika harvoin minä enää nykyään provotan tai kirjoitan hyvinkin raflaavaan sävyyn. Viimeaikaiset raflaukseni ovat aika usein synnyttäneet mielenkiintoisia keskusteluja. On tilanteita joissa raflaavuus toimii, ja sillä päästään kaikenkaikkiaan hyvään lopputulokseen, ja usein on oltu niiden perimmäisten kysymysten äärellä. Sitten taas on tilanteita joissa se ei toimi.
Vastaavasti "harrastuksensa kohteeseen intohimoisesti suhtautuvilla diletanteilla" voi olla liian kapea näkökulma, arvostelun kohteena olevaa teosta ei nähdä osana laajempaa kulttuurin kenttää, kirjoittajan pitää tuntea laaja-alaisesti paitsi sarjakuvaa (muutakin kuin oman alueensa sarjakuvaa), niin ainakin vähäsen muuta kulttuuria, kirjallisuutta, elokuvia, taidetta.
Tällaiseen laaja-alaisuuteen ei harrastelijoilla aina ole samanlaista mahdollisuutta kuin asiaansa keskittyneellä ammattilaisella.
Onpas. Siksi meillä on Internet. Odottakaas kun kirjoitan tuonne Batman ketjuun Pöllöjen Hovista kirjallisuuden ja elokuvien silmin, niin lennätte perseelle ja todistan väitteeni todeksi.
-
Joka tapauksessa Kvaakin panos on merkittävä, sillä Sarjainfo ei ole tässä kehityksessä pysynyt mukana senkään vertaa mitä me. :)
Mikäs nyt mättää? Sarjainfossa oli viime vuonna joka numerossa 8-11 sivua pelkkiä sarjakuva-arvosteluita (albumit + pienlehdet).
Se mättää mitä tuossa kirjoitinkin. Vaikka
Suurin osa ilmestyneistä albumeista pyritään arvostelemaan. Poikkeuksena sarjojen n:net osat, että muille arvosteluille jää tilaa.
Tämä tavoite on tuskin koskaan toteutunut, vaikka Seuran piirissä siitä jaksetaan jatkuvasti muistuttaa ja Sarjainfoa kohtaan annettuun kritiikkiin näin vastata. Olen aina silloin tällöin huudellut että olisi kiva jos kaikki tai lähes kaikki kotimaiset albumit jaksettaisiin huomioida. Nyttemmin olen hyväksynyt sen että pyyntöni on täysin kohtuuton.
Viime vuoden Infot olen silmäillyt kirjastossa. Mielikuva kuitenkin on se että kritiikkien määrä ei olisi kovin paljon noussut, ja että joskus 10-15 vuotta sitten tilanne oli vielä huonompi. Saatan tietenkin ollla väärässä.
Mutta parin tätä edeltäneen vuoden tilanteen voin todeta tässä. 2010 Omakustanteita (ja blogeja) arvosteltiin 39kpl. Kotimaisia albumeita 27kpl. Ulkomaisia käännösalbumeita 22 ja ulkomaisia sarjakuvajulkaisuja 2kpl. Kritiikkejä yhteensä 90kpl. 2011 Omakustanteita (ja blogeja) arvosteltiin peräti 45kpl, näistä kaksi ulkomaista. Kotimaisia albumeita 31kpl. Ulkomaisia käännösalbumeita 22 ja ulkomaisia sarjakuvajulkaisuja 0kpl. Yhteensä 98kpl.
Omakustanteiden osalta tilanne näyttää hyvältä. Grezen itse näitä tuolloin urakoi. Itse asiassa todennäköisyys oman tuotoksen huomioimiseen Infossa meikäläiselle sarjakuvantekijälle olikin paras omakustanteiden eli ns. läpysköiden osalta. Usein nämä läpyskät vain käsitellään Sarjainfossa läpihuutojuttuna (mitä ne julkaisut saattavatkin olla). Eli en ole varma onko kritiikki tässä yhteydessä aivan oikea sana?
Jos katsotaan pelkkää kirjapuolta 2010-2011 niin liikutaan 50-60 kirjan arvioissa/vuosi. Se on ehkä noin 80-90% siitä mitä pelkästään kotimaisia sarjakuva-albumeita on noina vuosina ilmestynyt. Ja ulkomaisia alppuja ilmestyy tunnetusti paljon enemmän. Suurin osa ainakin minusta tarkoittaisi vähintään yli puolet. Kvaakin arvioiden määrät voi kuka tahansa kiinnostunut laskea helposti arkistosta. Kokonaisarvioiden määrässä ero ei ole kovin merkittävä, mutta Kvaakissa on käsitelty vähemmän omakustanteita ja Sarjainfon Pienlehtipalstan tapaisia miniarvioita ei julkaista ollenkaan.
Grezen, tarkoitukseni ei ole mitenkään hyökätä Sarjainfoa tai sen tekijöitä vastaan. Lehdessä todellakin joudutaan miettimään näitä asioita jopa sivumäärien mukaan. Enempää ei välttämättä mahdu eikä jakseta kirjoittaa, jos lehti ilmestyy 4 krt/vuosi. Itse asiassa arvostan Infoa mediana enemmän kuin vaikka Kvaakia (koska täältä saattaa kaikki kadota milloin tahansa tuhkana tuuleen) mutta se on jo eri juttu se.
Edit: Nuo lainauksien kreditit oli ihan päin honkia.
-
Tässä on nyt joku ristiriita... tai toimituksellinen tendenssi, kulttuuria ei haluta nostaa enää esiin.
Juuri näin. Tällä vuosikymmenellä sanomalehdet ovat alkaneet ajaa itseään lujaa alas. Myös Suomessa. Taustana tähän on se että jo kohta parikymmentä vuotta on nettiin upotettu hirveästi rahaa tuottamalla ilmaisia sisältöjä. Siis väärä strategia tai ns ajan henki on johtanut tai johtamassa katastrofiin. Kantokorpi puhui Kultakuumeen haastattelussa siitä että lehtien (meidaa) ei enää ohjaa kulttuuriset tai journalistiset päämäärät vaan taloudelliset. Hän huomautti että iso osa mediasta toimii (tässä) journalistien ohjeiston vastaisesti.
Tulee mieleen kun 1990 tarjosin ensimmäisen kerran sarjakuvakritiikkejä erääseen päivälehteen. Vastattiin, että he palkkaavat vain ammattilaisia kirjoittamaan. Innokas amatööriys ei silloin riittänyt :)
Aivan, ajat ovat muuttuneet. Nyt sisältö halutaan joko harrastelijoilta tai sitten yleisöltä ei sillä niin väliä, kunhan se tulee mahdollisimman halvalla tai mieluiten ilmaiseksi. Meillehän oli hyvää vauhtia kehittymässä kokonainen sarjakuvakriitikkojen ammattikunta tai no ryhmä, kun vakituiseen kirjoittavia ammattikriitikoita oli viitisen kappaletta. Kirjoittivat toki muitakin juttuja. Eipä ole enää. Tässa ketjussa just aiemmin Petri kertoi lopettamisestaan. Aamulehdessä tilanne on ollut vähän epäselvä, Hännisen lisäksi siellä kirjoittaa sarjakuvista yleismies Sihto samoin. Pulkkinen ei pahemmin enää kirjoittele eikä Jokisen Heikki, Tolvasta/IS:a en ole seurannut... Mutta joka tapauksessa kehitys on sama kuin kuvittajien kanssa. Hyväksyt paskan sopimuksen tai juttusi eivät lehdelle kelpaa. Silloin ne joiden ei syystä tai toisesta ole pakko hyväksyä sitä sopparia, vaihtavat maisemaa. Kukaan ei voita.
Lurker tuossa mainitsi siitä miten tilanne on kolmen vuoden takaiseeen heikentynyt ja näinhän se on. Esimerkiksi Hesarin "moniäänisyys" sarjakuvapuolella toteutuu siten että yleistoimittajat Jussi Ahlroth ja Esa Mäkinen komppaavat silloin tällöin Römpöttiä. (En muista onko Jussi Karjalaiselta julkaistu viime vuosina kuin se yksi Kvaakissakin puitu sarjakuvakritiikki?)
EDIT: Korjasin väittämiäni kun niiden puutteet oli minulle osoitettu.
-
Itse asiassa todennäköisyys oman tuotoksen huomioimiseen Infossa meikäläiselle sarjakuvantekijälle olikin paras omakustanteiden eli ns. läpysköiden osalta. Usein nämä läpyskät vain käsitellään Sarjainfossa läpihuutojuttuna (mitä ne julkaisut saattavatkin olla).
Pienlehtipalsta on riippunut aika paljon sen pitäjästä. Mulla oli paljon ja lyhyitä arvosteluja (n. 10 per lehti) kun taas vuonna 2012 aloittaneella Karjalaisen Matilla on hieman vähemmän (6-8) mutta pidempiä. Makuasia varmaan, kumpi on sitten parempi. Ihan kaikkia omakustanteita en minäkään ehtinyt arvioimaan.
Kokonaisten albumeiden arvosteluja oli vuonna 2012 Sarjainfossa 71 kpl näin nopeasti laskettuna (laskin tiedostot joten en tiedä mahtuivatko kaikki lehteen - joissakin on myös arvosteltu useampi albumi kerralla). Käännösalbumeita lukuunottamatta mukana ei muistaakseni ollut ulkomaisia albumeita. Menneinä vuosinahan on ulkomaan tarjontaakin esitelty enemmän ja asiaa voisi tältä osalta parantaakin. Mutta olen ajatellut, että albumit nousevat sitten tekijähaastatteluissa esiin. Aika monet myös suomennetaan tuoreeltaan.
Pienlehtien kanssa tällä tahdilla Sarjainfon arvostelumäärä on aika lähellä Kvaakin arvosteluja (100/vuosi). Painotukset ovat toki erilaiset.
-
Kvaakissa oli pikaisesti laskien 112 arvostelua vuonna 2012. Vuosittain julkaistavien uusien julkaisujen määrä taitaa olla isompi?
Timo
-
Mä en juurikaan enää viitsi lähettää arvostelukappaleita uusista julkaisuistani lehtiin. Siihen uppoaa rahaa satoja euroja vuodessa ja viime vuosien saldo julkaistuista arvioista on melko lähellä nollaa. Muutamalle tutulle kriitikolle pistän, kun tiedän heidän joskus oikeasti saavan arvion läpi johonkin.
Vuosi sitten pistin ennätysmäärän näytenumeroita ja lehdistötiedotteita Kalkkarosta, kun kuvittelin sen kiinnostavan uutismielessä medioita: kuukausittainen liuskalehti palaa melkein 50 vuoden tauon jälkeen! Paskan marjat, yhtään mainintaa ei tietääkseni lehdissä tullut. Vai onko joku bongannut? Kvaak kirjoitti ja Ruudinsavu.
-
Juuri näin. Tällä vuosikymmenellä sanomalehdet ovat alkaneet ajaa itseään lujaa alas. Myös Suomessa. Taustana tähän on se että jo kohta parikymmentä vuotta on nettiin upotettu hirveästi rahaa tuottamalla ilmaisia sisältöjä. Siis väärä strategia tai ns ajan henki on johtanut tai johtamassa katastrofiin.
Jep, tuo on surullista, ja en näe miten journalismin huononeminen ja sisällön tuottamisen ulkoistaminen (niissäkin tapauksissa kun tarvittaisiin ammattitaitoa) hyödyttää ketään. Monasti kuulee että yleisö päättää haittaako materiaalin huononeminen, mikä on lyhytnäköistä. Ei suuri yleisö aina osaakaan vaatia laatua, mutta se ei tarkoita sitä että kaikki saisi olla huonolaatuista ja että siitä ei olisi mitään haittaa. Tai että olisi ihan ok että kaikki vähänkään kulttuuriin viittaava siivotaan pois säästösyistä. (edit. Luulisin, että varsinkin sarjakuvan katoaminen johtuu ainakin osittain siitä, ettei se vieläkään ole saanut vakavasti otettavan leimaa... vaikka vaikuttavathan nämä jutut koko kulttuurialaan.)
Myös "netistä löytää kaiken" on hieman kyseenalainen totuus (http://www.appeal-democrat.com/articles/news-111994-don-know.html).
They claim to get their news online. And they may believe they do. But I don't by it because, with all due respect to the younger generation, they don't seem to know anything.
Joillekuille muutos on aina itseisarvo, mutta joskus ei oteta huomioon ettei muutos aina vie hyvään suuntaan.
-
Summa summarum. Kukaan ei kaipaa sarjakuvakriitikkoa...
...paitsi kvaakilaiset.
-
Summa summarum. Kukaan ei kaipaa sarjakuvakriitikkoa...
...paitsi kvaakilaiset.
... paitsi Kvaakin sisällöntuottajat. ;)
edit:
Emmä silti näitä hommia lopeta.
-
Mä en juurikaan enää viitsi lähettää arvostelukappaleita uusista julkaisuistani lehtiin. Siihen uppoaa rahaa satoja euroja vuodessa ja viime vuosien saldo julkaistuista arvioista on melko lähellä nollaa. Muutamalle tutulle kriitikolle pistän, kun tiedän heidän joskus oikeasti saavan arvion läpi johonkin.
Vuosi sitten pistin ennätysmäärän näytenumeroita ja lehdistötiedotteita Kalkkarosta, kun kuvittelin sen kiinnostavan uutismielessä medioita: kuukausittainen liuskalehti palaa melkein 50 vuoden tauon jälkeen! Paskan marjat, yhtään mainintaa ei tietääkseni lehdissä tullut. Vai onko joku bongannut? Kvaak kirjoitti ja Ruudinsavu.
Mielenkiintoista tietää, etten ole ainoa joka ei ole hiljattain saanut mitään arvioita juuri nimenomaan sanomalehtiin. Tänä vuonna tosiaan sanomalehdistä yksikään ei ole julkaisemassa arvostelua omasta tekeleestäni. Maakuntalehdethän nykyään tilaavat arvionsa keksisuomalaisesta, joka taasen tilaa arvionsa savon sanomilta (/piällysmiähet asialla päivää taas).
Savon sanomista siis tosiaan informoitiin tänä vuonna, että arvosteluihin käytettyä budjettia on leikattu joten valitettavasti arviota ei voida tehdä.
Herää jälleen taas kysymys miksi sanomalehtiä edes pitäisi tilata, silloin jos kotikunnan urheiluseuran saavutukset tai kotiseurakunnan jumalapalvelusten ajat ei kiinnosta. Melkein kaiken niiden tällä hetkellä tarjoaman sisällön voi jo löytää netistä ja sekin vähä minkä ne voisivat tarjota uniikkina sisältönä (vaikkapa arvostelut..) ollaan poistamassa.
Olen jo itse tuuminut, niistäkin syistä mitä Petteri tuossa luetteli, etten itse enää jatkossa lähetä sanomalehtiin mitään, vaan keskitän tiedottamiseni nettiin.
-
Jantunen sai kenkää Suomen Kuvalehdestä
Siellä on yhä, oli 2011-2012 vuorotteluvapaalla.
-
Hännisen Ville on enemmän tai vähemmän ulkona Aamulehdestä (jossa hommia jatkaa yleismies Sihto) samoin Jokisen Heikki. Pulkkinen ei pahemmin enää kirjoittele, Jantunen sai kenkää Suomen Kuvalehdestä, Tolvasta/IS:a en ole seurannut...
Hänninen jatkaa yhä Aamulehdessä, kuulemma jopa "enemmän kuin aiemmin". Ja Jantunen on myös yhä SK:ssa, kuten samsoni mainitsikin.
Vuosi sitten pistin ennätysmäärän näytenumeroita ja lehdistötiedotteita Kalkkarosta. Kvaak kirjoitti ja Ruudinsavu.
Ja Sarjainfo. :)
-
Ja Sarjainfo. :)
Totta!
-
Hänninen jatkaa yhä Aamulehdessä, kuulemma jopa "enemmän kuin aiemmin". Ja Jantunen on myös yhä SK:ssa, kuten samsoni mainitsikin.
Kertyyhän sitä tietoa näköjään näin heruttamallakin. Hienoa että herrat jatkavat!
-
Itse lukisin kernaasti lisää sen tasoista sarjakuvakritiikkiä kuin mitä Olli Alho aikoinaan kirjoitti ensimmäiseen Fingerpori-albumiin liittyen. Hesarin viralliset sarjakuvakriitikot ovat vertailussa aika vaisuja. Soisin sarjakuvakritiikeissä käytettävän yleisemminkin eri alojen asiantuntijoita hyväksi, kuten on laita laatulehtien kirjallisuuskritiikeissä. Siinä missä piispa kutsutaan arvioimaan uutta uskonnollishistoriallista teosta, voitaisiin kutsua vaikkapa painija Pertti Ukkola arvioimaan Black Peideriä tai dosentti Johan Bäckman arvioimaan Guy Delislen Pjongjangia. Todennäköisesti menetettäisiin kiltisti myötäkarvaan silittävät puffit, mutta parhaassa tapauksessa saataisiin mielenkiintoista dialogia ja taiteeksi kohoavia kritiikkejä.
Kumpi sitten on parempi myynnin kannalta: hymistelevä hyvää tarkoittava mitäänsanomattomuus vai railakas taiten kirjoitettu lyttäys? Voi olla, että Fingerpori-albumit olisivat menestyneet kaupallisesti ilman Olli Alhon apuakin, mutta ei siitä taatusti mitään haittaakaan ollut. Asiantuntijaa, jolla on näkemystä, perusteluja ja tilaa esittää asiansa lukee ilokseen. Oli kritiikki sitten ankara tai ylistävä, kriitikko on aina lukijan eikä tekijän asialla.
Herkkänahkainen sarjakuvapiirtäjä ottaa helposti itseensä, mutta perusteltu kritiikki on myös tekijälle hyödyksi. Oma tapani käsikirjoittaa lähti aikoinaan aivan uusille urille Reiman julmisteltua jo tuolloin tyylilleen uskollisena, 70-80-luvun taitteessa, ensimmäisten omakustanteitteni tarinoiden köykäisyyttä.
-
Oma tapani käsikirjoittaa lähti aikoinaan aivan uusille urille Reiman julmisteltua jo tuolloin tyylilleen uskollisena, 70-80-luvun taitteessa, ensimmäisten omakustanteitteni tarinoiden köykäisyyttä.
:-[ Paljon mahdollista. Anteeksi. En muista, mutta väitän että kyseessä oli kuitenkin kirje eikä mikään julkinen höykytys.
-
Itse lukisin kernaasti lisää sen tasoista sarjakuvakritiikkiä kuin mitä Olli Alho aikoinaan kirjoitti ensimmäiseen Fingerpori-albumiin liittyen. Hesarin viralliset sarjakuvakriitikot ovat vertailussa aika vaisuja. (...)Kumpi sitten on parempi myynnin kannalta: hymistelevä hyvää tarkoittava mitäänsanomattomuus vai railakas taiten kirjoitettu lyttäys? Voi olla, että Fingerpori-albumit olisivat menestyneet kaupallisesti ilman Olli Alhon apuakin, mutta ei siitä taatusti mitään haittaakaan ollut. Asiantuntijaa, jolla on näkemystä, perusteluja ja tilaa esittää asiansa lukee ilokseen. Oli kritiikki sitten ankara tai ylistävä, kriitikko on aina lukijan eikä tekijän asialla.
Minusta siinä kritiikissä oli hyvää ilmeinen vaivannäkö ja perehtyneisyys, sivumennen sanoen Alho oli äärimmäisen mainion ja hyväkäytöksisen oloinen puhelimessa ja halusi korostaa että vertaukset Rabelaisiin ja muihin on syytä ottaa kriittisyydessäänkin kohteliaisuutena. Alhon kritiikissä häiritsi melko totaalinen keskittyminen huumorin tyyliin, sarjakuvallisen kritiikin ja etenkin piirrostyön arvion jäädessä kokonaan. En siis saanut siitä minkäälaisia eväitä sarjakuvallisen kerronnan kehittämiseen, ainoa johtopäätös jota olisin voinut vetää oli "tee verevämpiä hahmoja ja jätä ujo piimä-tasoinen huumori".
Sen sijaan tässä kritiikissä on hyvää, konkreettista sisältöä. Pistesilmät lähtee tämän seurauksena: http://www.amusa.fi/fin/foorumi/?nid=650
-
Yleensä kannattaa lopettaa säikeen lukeminen siinä vaiheessa Kun ReimaM pääsee vauhtiin. Kaikkia kuulemiaan löpinöitä ja omia olettamuksia ei kannata paiskoa kansan nähtäville, joku vielä enemmän asioista tietämätön voi jopa uskoa ne.
On totta, että kriitikkoja on heitetty ulos lehdestä tai sitten he ovat siirtyneet muualle. Ks. Otso Kantokorven blogi ja Long Playn sivut.
Aika on tämmöinen nyt. Nettiin menee yhä enemmän tietoa ja sieltä luetaan jos luetaan.
-
On toisen Fingerpori-kokoelman esipuheena.
-
On toisen Fingerpori-kokoelman esipuheena.
Jonka Jukka vieläpä arvosteli (http://www.kvaak.fi/test2011.php?articleID=1188). Oliko se varmasti siinä? En muista itsekään.
Timo
-
Kaikkia kuulemiaan löpinöitä ja omia olettamuksia ei kannata paiskoa kansan nähtäville, joku vielä enemmän asioista tietämätön voi jopa uskoa ne.
Aivan ja joku saattaa korjata virheellisen olettamuksen. Villeltä itseltään olin kuullut tuon suuntaista löpinää, enkä sen koommin ole hänen juttujaan AL:ssä nähnyt. Mutta kuten todettua, hienoa että hän jatkaa.
Suomen Kuvalehdessä ja Kauppalehdessä kirjoitettiin paljonkin sarjakuvista, arvosteltiin myös - tätä nykyä valitettavasti kirjoitetaan selvästi vähemmän mainituissakin aviiseissa.
Toinen väitteeni pohjasi osin tuohon Lurkerin postaukseen. Säännöllisesti en ole Kuvalehteäkään 1 1/2 vuoteen lukenut. Mistäköhän sitten muuten johtuu, että SK on vähentänyt sarjakuvan käsittelemistä?
Listastani unohtui muuten Toni Jerrman. Oletan että hänet ulkoistettiin Kauppalehdestä. Positiivista kehitystä edustaa toisaalta se että Wallu on viime vuodet saanut kirjottaa sarjakuvista Pelit-lehteen.
Tuo Amusa kulttuuritori, johon Jarla viittasi olikin ihan uusi tuttavuus minulle. Yllättävän kärjekkäästi tosiaan Juho kirjoitti Tserepistä.
-
:-[ Paljon mahdollista. Anteeksi. En muista, mutta väitän että kyseessä oli kuitenkin kirje eikä mikään julkinen höykytys.
Kirjehän se toki tuohon aikaan oli. Ja anteeksipyynnön hyväksymisen sijaan tahdon kiittää vaivannäöstä. Fanitin kovasti Reiman ensimmäisessä Sarjarissa julkaistua tarinaa, joten kritiikillä oli yhtä paljon arvovaltaa kuin Hesarilla, vaikkei se levinnytkään yhtä laajalle.
Sen sijaan tässä kritiikissä on hyvää, konkreettista sisältöä. Pistesilmät lähtee tämän seurauksena: http://www.amusa.fi/fin/foorumi/?nid=650
Tuo on tosiaan tyyliltään hyvin harvinainen kritiikki tänä päivänä mennessään piirrosjäljen yksityiskohtiin ja perustellessaan kritiikkinsä hyvin valituin kuvanäyttein. On hyvä, että arvostelussa näytetään kokonaisia sivuja yksittäisten, mahdollisesti köykäisempien ruutujen sijaan. Näin muodostuu totuudenmukaisempi kuva teoksen yleistasosta. Vastaava perusteellisuus tuskin onnistuisi painetun median palstamillimetreillä.
En muuten tiennyt Tserepin jo ilmestyneen. Ihan tämän yksittäisen kritiikin perusteella kiinnostuin kovasti. Taistelen vastaan minkä voin, mutta Sivun 14 Moebius-tyyppinen erikoislähikuva uhkaa sulattaa lompakonnyörini.
-
Alhon kritiikissä häiritsi melko totaalinen keskittyminen huumorin tyyliin, sarjakuvallisen kritiikin ja etenkin piirrostyön arvion jäädessä kokonaan. En siis saanut siitä minkäälaisia eväitä sarjakuvallisen kerronnan kehittämiseen".
Alhon kritiikki täytyy nähdä kontekstissa. Fingerpori oli ilmestynyt Hesarissa vuoden päivät. Lehti oli jo ymmärtänyt käsissään olevan uuden lippulaivatuotteen ja halusi nostaa sen painoarvoa tilaamalla kritiikin arvovaltaiselta taholta ja antamalla sille reilusti tilaa. Hesari ja myöhemmin Banaani ymmärsivät varmasti heti millainen kultakimpale Alhon teksti oli. Professoritasoinen teilaus nosti Fingerporin valtiomiesluokkaan. Lisäksi on muistettava, että Hesarin lukijoille oli jo muodostunut oma mielipide Fingerporista eikä heidän tarvinnut ottaa Alhon mielipidettä annettuna totuutena.
Arvostelu ei millään lailla horjuttanut omaa positiivista suhtautumistani Fingerporiin, mutta ei myöskään aiheuttanut torjuntareaktiota. Alhon aivan uudenlainen tapa kirjoittaa sarjakuvasta ja upea tyyli olivat nautinto lukijalle. Ymmärrän kyllä hyvin, että kritiikin kohteen luonnollinen ensireaktio on voinut olla järkytys. Sekin on totta ettei kritiikki, sikäli kuin muistan, antanut piirtäjälle mitään eväitä. Kritiikki palveli (kustantajien lisäksi) ensisijaisesti lukijoita, jotka se herätti katsomaan suosikkisarjakuvaansa aivan uusin silmin. Harmi etten enää muista mikä tuon päivän fingerporistrippi oli.
Ilman tätä kontekstia arvostelu olisi tietysti ollut täysin kohtuuton, mutta tuskinpa Hesari olisi tällaista näkyvyyttä tuntemattomalle esikoissarjakuva-albumille antanutkaan. Olisi kiinnostava tietää, onko Sanomat kirjannut Alhon saaman kirjoituspalkkion kullttuurisivujensa vai markkinointiosastonsa kuluihin.
-
Fanitin kovasti Reiman ensimmäisessä Sarjarissa julkaistua tarinaa,
Samoin ja kybällä! (jos en tätä koskaan muussa yhteydessä ole tullut maininneeksi).
-
Pistesilmät lähtee tämän seurauksena: http://www.amusa.fi/fin/foorumi/?nid=650
Minusta ei tarvitsisi; ihan hyvin sopivat alppuun.
Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.
-
Satunnaista ajankuvaa aihepiirin tiimoilta.
Tiedättehän, kuin kirjojen takakansissa ja lieveteksteissä on iät ja ajat lainattu imartelevimpia lausuntoja kynäilijän aikaisempien tuotoksista (tai vaikkapa saman teoksen aikaisemman painoksen arvosteluista). Sitä parempi, mitä painavampi nimi arvostelijalla tahi arvostelun julkaisseella lehdellä.
Ketjua lukiessani katseeni harhautui näppäimistöltä työpöydälleni, missä sattuu lepäämään mahdollisesti vuoden merkittävimmän käännössarjakuvan takakansi.
"(...)Blain ja Lanzac onnistuvat luomaan uskottavan ja nautittavan kuvan ja kuvauksen maailmanpolitiikan huipulta. (...) ministerin paikalle on helppo kuvitella Alexander Stubb."
- Reijo Valta, Pois työpöydältä -blogi
"Hapokasta pirskahtelua - ranskalainen charmi puree sarjakuvissakin"
- Janne Suominen, www.lumonetti.fi
Että näin WSOY:llä tunnistetaan valtakunnallisesti merkittävät sarjakuvakritiikin julkaisualustat. Tai ainakin sellaiset, joiden sanan uskotaan houkuttelevan merkittävissä määrin kohderyhmään kuuluvia ostamaan teoksen. :P
-
Mutta tuo WSOYn linja on jopa tavanomaisen yläpuolella.
Kvaakissa hukkuu usein normikäsitys siitä miten sarjakuva nähdään: jotain mieletöntä joka on primäärisesti suunnattu lapsille ja heikkolahjaisille.
Eli koko taidemuodolla on yhä sama kiviriippa kuin monella kirjallisuuden ja elokuvan lajityypillä, niiden ottaminen tosissaan kyseenalaistaisi oman akateemisen ja sivistyksellisen tietotaidon tason.
Sarjakuvan parissa on toki syyllistytty aivan samaan, usea lajityyppi ja suuntaus on lukematta ulostetta ja niiden dissaaminen nähdään varsinaisen taiteellisesti ansiokkaan sarjakuvan edesauttamisena.
Miten se meni? ai joo: "Pelastaaksemme kylän meidän oli tuhottava se"
Sarjakuvan etu on sen näennäisanarkistisessa luonteessa, toisaalta ollaan hyvin punk ja rock ja pienen ihmisen väylä joka ei vaadi syntymistä yhteiskuntaluokkajärjestelmän yläpäähän.
Kynä ja paperia ja menoksi.
Mutta toisaalta kuten elokuva, sarjakuva ei ole ollut "vakava" taidemuoto. Vaan rahvaanomaisen vulgaari, massoja kosiskelevan viihdyttävä, liukuhihnatuotetta.
Ja nämä stigmat istuvat tiukassa, myös kritiikkipuolella.
Mediatalojen yrittäessä pitää sijoittajansa tyytyväisinä ja tehdä voittoa jostain on karsittava.
Kulttuuritoimitus on helppo maali ja sarjakuvalla ei siellä alun alkaenkaan ole ollut tukevaa jalansijaa.
Elokuvataloilla on enemmän rahaa mainostoimistoihin ja tiedottajiin.
Itsellä on muutaman viime vuoden kotimainen paperimuotoinen sarjakuvakritiikkijota seuraan ollut Tähtivaeltajan varassa( ja ajoittain Kauppalehden, tässä yhteydessä sama asia).
Ajoittaiset selailut tuoreimpiin Sarjainfoihin ovat olleet lupaavia.
Sanomalehdistä ja muusta perinteisestä mediasta ei kotimaassa mitään juuri löydy. Onneksi kielitaitoisena löytyy tarjontaa muualta. Joskaan the Comics Journalin kohdalla tankkaus on välillä raskasta Grothin possen agendan kanssa.
Itsekin soisin sarjakuvakritiikkiä olevan enemmän useammasta eri lähteestä ihan moniäänisyyden takia.
Itseä syvemmällä sarjakuvaskenessä olevat tahot tosin ovat vakuuttaneet että ainakaan uutta painettua lehteä joka käsittelee sarjakuvia on turha toivoa.
Nettifanzinepohjainen viritys ehkä, muten ei.
Teietenkin sitä pitäisi itsekin yrittää olla osa ratkaisua, eikä ongelmaa.
Turhan usein vaan omatkin kritiikitkilteimmillään jäävät Groucho Marxin siteeraamisen tasolle ja siten julkaisukynnyksen ulkopuolelle:
"Siitä hetkestä kun poimin teoksesi, siihen kun laskin sen käsistäni hytkyin naurusta.
Kaavailen jonain päivänä vielä lukenevanikin sen."
-
Listastani unohtui muuten Toni Jerrman. Oletan että hänet ulkoistettiin Kauppalehdestä.
Näin minäkin kuvittelisin, kun ei sieltä päin ole enää edes vastattu viesteihini.
Mutta viime vuonna ja aiempina oli vielä.
Ja noin yleisestikin ehkä ihmiset lukevat vääriä lehtiä sarjakuva-arvioita etsiessään... Laskin tuossa kirjoittaneeni yksistään vuonna 2012 noin 130 sarjakuva-arvostelua (joukossa myös paljon englanninkielisiä sarjoja), joista huomattavan iso osa on julkaistu Tähtivaeltaja-lehdessä, jota täällä ei ole edes mainittu.
Ja oli siellä se Kalkkarokin.
-
"(...)Blain ja Lanzac onnistuvat luomaan uskottavan ja nautittavan kuvan ja kuvauksen maailmanpolitiikan huipulta. (...) ministerin paikalle on helppo kuvitella Alexander Stubb."
- Reijo Valta, Pois työpöydältä -blogi
Reijon blogia olen seuraillut jo pitkään, onneksi hän kirjoittaa nykyään myös Kvaak-arvosteluja. Hyvää settiä.
-
Laskin tuossa kirjoittaneeni yksistään vuonna 2012 noin 130 sarjakuva-arvostelua (joukossa myös paljon englanninkielisiä sarjoja), joista huomattavan iso osa on julkaistu Tähtivaeltaja-lehdessä, jota täällä ei ole edes mainittu.
Se häntä pitää täällä nostaa itse. :) Kyllä minäkin jo eilen mietin Tähtivaeltajaa. Osaatko Toni muuten sanoa miten TV:n kritiikit ovat muuttuneet 10 tai 20 vuoden aikana? Enemmän, vähemmän, pidempiä, lyhyempiä? Itse yhdistän TV:n mielessäni sellaisiin yleiskatsauksiin joissa käydään aika pienessä tilassa läpi paljonkin eri julkaisuja. (Vaikka tietenkin siellä on ihan perinteisiäkin kritiikkejä)
Tuli myös mieleen Anime ja Japan Pop. Vuoden mittaan ne pesevät esimerkiksi Sarjainfon ainakin kritiikkien sivumäärissä.
-
Jäin vielä miettimään sitä, mistä Kataisto pahoitti mielensä toissapäivänä. Ehkä se oli sittenkin asiavirheiden sijasta kommenttini Sarjainfon suoriutumisesta? Heitin lonkalta:
Mielikuva kuitenkin on se että kritiikkien määrä ei olisi kovin paljon noussut, ja että joskus 10-15 vuotta sitten tilanne oli vielä huonompi.
Lisäksi väitin että julkilausuttu tavoite: sarjakuvasadon suurimman osan arvosteleminen, on tuskin koskaan toteutunut Sarjainfossa. Myöhemmn selvitin että kotimaisten ja käännösalbumien arvostelumäärä jäi Infossa vuosina 2010-2011 noin 50-60 kirjaan per vuosi.
Olihan noita väitteitä ihan pakko vähän alkaa tutkia tarkemmin. Sarjainfon kritiikkien laskeminen ei ole kuitenkaan helppoa ja pelkästään ulkomaisten julkaisujen osalta luovuin siitä suosiolla. Lehdessä on ollut vuosien varrella erilaisia ja -nimisiä palstoja, joiden alle eripituisia kritiikkejä on koottu, nämä kaikki koetin haarukoida. Vuodet eivät ole veljiä keskenään ja loppuvuoden lehdet ilmestyivät perinteisesti aina seuraavan vuoden alussa. Tätä heilahtelua kuitenkin mielestäni tasaa se että tarkastelu jakaantuu pitkälle ajanjaksolle.
Laskin useamman ulkomaisen (albumisarjan) albumin arvion yhdeksi, mutta kotimaisissa sarjoissa erittelin ne. Näin siksi että halusin verrata määrää tarkkaan kotimaisten ilmestymismäärään. Samasta syystä laskin myös pienlehtiarvioihin eksyneet albumeiksi luokiteltavat julkaisut (antologiat ja omakustanteet) kotimaisiksi sarjakuvaalbumeiksi. Pienlehtiin taas sisältyy jonkin verran automaattilehtien sekä blogien arvioita.
Kotimaisia albumeja olen kartoittanut ja listannut itse vuoteen 2003 asti. Nuokin luvut pitänevät paikkansa siis muutaman kappaleen tarkkuudella. Myöhemmästä kehityksestä voi päätellä jotain Sarjakuva Finlandia ehdokkaiden listauksista. Kaavion punainenviiva kuvaa siis kotimaisten albumien ilmestymismäärää, jonka arvioin varovasti olleen v. 2012 noin 70kpl.
Sarjainfosta puhuttaessa on tietenkin huomattava, että lehdessä käsitellään ja esitellään sarjakuvajulkaisuja muutenkin kuin kritiikeissä. Esimerkiksi ulkomaisia julkaisuja ruodittiin monena vuonna pitkään ja hartaasti maailmanmatkat-palstalla.
Piirtäjänä minua tietenkin kiinnosti eniten juuri tuo kotimaisten osuus. Ja siihen myös mielikuvani olivat vuosien varrella ankkuroituneet uudemmat asiat ovat saaneet enemmän painoarvoa kuin vanhat. Ja tosiaan, Sarjainfo on joinakin viimevuosinakin onnistunut arvioimaan yli puolet kotimaisista uutuuksista, vaikka keskarvoisesti tämä ei toteudukaan. Varmasti vielä kattavammin systeemi toimi ennen tämän tarkastelukauden alkua (ja nimikemäärän räjähdysmäistä kasvua -90-luvun alussa).
Vaikka lehti pyrkii kattamaan merkittävimmät julkaisut on selvää että jos puolet kirjoista jää huomioimatta, Sarjainfoa lukemalla ei oikein hahmotu koko kuva kotimaisesta sarjakuvan julkaisutoiminnasta.
Asiaa voisi ehkä tutkia enemmänkin. Spekuloida vaikkapa sillä miten kritiikit ovat mahdollisesti vaikuttaneet kotimaisen sarjakuvan nousuun tai yksittäisiin tekijöihin? Korreloiko kritiikkien määrä lehden päätoimittajan taustaan, eli arvostaako piirtäjät enemmän kritiikkiä kuin kirjoittajan taustalla päätoimittava? Tätä tarkastelua haittaisi kuitenkin se että lehteä tehdään harrastajavoimin. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa se harrastaminen oli ihan yleisestikin hieman huonommassa hapessa kuin nyt. Arvioitavan läpyskän osuminen skribentin käteen on lähinnä sattuman kauppaa. Sen sijaan pienlehtiä on kerätty ja arvioitu (joku on aina uhrautunut) suunnitelmallisesti ja se näkyy arvostelujen määrässä!
Tai voisi kysyä, ovatko kritiikit sittenkään niin tärkeitä? Hyvä henkilöjuttu tai kirjan esittely, jopa uutinen saattaa helposti sisältää lukijan kannalta enemmän ja antoisampaa analyysia kuin lyhyt kritiikki.
EDIT: Heti jouduin korjaamaan v. 95 omakustannearvioiden määrän...
-
Pahoitin mieleni siitä, että Reima löpiset henkilöiden työtilanteesta vaikka et niistä mitään oikeasti tiedä. Kaikenlaisia paskonärhiä on maailma täynnään räkyttämässä ties mitä, mutta AINA pitää kysyä varmistus henkilöltä itseltään ja sittenkin miettiä onko henkilöön käyvistä asioista syytä kirjoittaa mitään kvääkkiin. Mutu-tietoa piisaa netin ansiosta vaikka miten, mutta ei sillä ole mitään arvoa jos lähteitä ei tarkista.
-
AINA pitää kysyä varmistus henkilöltä itseltään ja sittenkin miettiä onko henkilöön käyvistä asioista syytä kirjoittaa mitään kvääkkiin. Mutu-tietoa piisaa netin ansiosta vaikka miten, mutta ei sillä ole mitään arvoa jos lähteitä ei tarkista.
Olet oikeassa, juoruaminen ja jopa mutun heittäminen on tyhmää, koska kuten sanoit, aina on joku joka uskoo ja jatkaa valheen levittämistä. Korjasin kirjoitustani. Henkilöön käyvillä asioilla tarkoitat ilmeisesti henkilökohtaisia asioita. Ja mikäs sen henkilökohtaisempaa nykypäivänä kuin työpaikka ...vaikka ammatti olisi "julkinen" kuten toimittajilla tai taiteilijoilla.
-
Nykyisin - jo pari vuotta sitten - media-alalla alkoi viuhua niin taajaan ettei mikään sähköpostilista kestänyt paria kuukautta kauempaa. Mutta: Aina ei ole kyse potkuista tai firmojen kaatumisesta. On vuorotteluvapaita jne. En näe mitään syytä pistää yhdenkään toimittajan alanvaihtoa julki, taloustilanteesta huolimatta ihminen voi edelleen vaihtaa alaa tai työpaikkaa siinä missä betoniraudoittajakin voi ryhtyä puusepäksi. Entäs sitten?
-
Se häntä pitää täällä nostaa itse. :) Kyllä minäkin jo eilen mietin Tähtivaeltajaa. Osaatko Toni muuten sanoa miten TV:n kritiikit ovat muuttuneet 10 tai 20 vuoden aikana? Enemmän, vähemmän, pidempiä, lyhyempiä? Itse yhdistän TV:n mielessäni sellaisiin yleiskatsauksiin joissa käydään aika pienessä tilassa läpi paljonkin eri julkaisuja. (Vaikka tietenkin siellä on ihan perinteisiäkin kritiikkejä)
Jos nyt nopeasti asiaa vilastaan, niin sarjakuva-arvostelupalstan mitoista käsiin jäi tuollaista tietoa. Ovat tosin suuntaa-antavia, sillä vaihtelee rajusti numerosta toiseen tarjonnan ja arvosteltavien teosten merkittävyyden mukaan, eivätkä mitatkaan ole ihan yhteensopivia muuttuneen fontin ja rivivälin takia:
Tähtivaeltaja 3/92 - Sarjisarvioita 1 s. (5 kpl)
Tähtivaeltaja 4/92 - Sarjisarvioita 3 s. (13 kpl)
Tähtivaeltaja 3/02 - Sarjisarvioita 1 s. (3 kpl)
Tähtivaeltaja 4/02 - Sarjisarvioita 2 s. (6 kpl)
Tähtivaeltaja 3/12 - Sarjisarvioita 8 s. (18 kpl) (yhteensä n. 28 000 merkkiä)
Tähtivaeltaja 4/12 - Sarjisarvioita 10 s. (25 kpl) (yhteensä n. 31 000 merkkiä)
Vuosittaisen jenkkisarjisarvioartikkelin mitoista tuollaista:
Sarja-ajan-scifi-kuvia (2/92, 7s. USA-sarjikset 91/92)
Sarjakuvavuosi 1993 ja vähän 92 (3/93, 8s.)
Sarjakuvavuosi 1994 Amerikassa (4/94, 12s.)
Sarjakuvavuosi 1995 Amerikassa (1/96, 15s.)
Sarjakuvavuosi 1996 Amerikassa (1/97, 15s.)
Sarjakuvavuosi 1997 Amerikassa (1/98, 16s.)
Sarjakuvavuosi 1998 Amerikassa (1/99, 10s.)
Sarjakuvavuosi 1999 Amerikassa (1/00, 15s.)
Sarjakuvavuosi 2000 Amerikassa (1/01, 16s.)
Sarjakuvavuosi 2001 Amerikassa (1/02, 10s.)
Sarjakuvavuosi 2002 Amerikassa (1/03, 8s.)
Sarjakuvavuosi 2003 Amerikassa (1/04, 8s.)
Sarjakuvavuosi 2004 Amerikassa (1/05, 8s.)
Sarjakuvavuosi 2005 Amerikassa (1/06, 11s.)
Sarjakuvavuosi 2006 Amerikassa (2/07, 13s.)
Sarjakuvavuosi 2007 Amerikassa (1/08, 12s.)
Sarjakuvavuosi 2008 Amerikassa (1/09, 16s.)
Sarjakuvavuosi 2009 Amerikassa (1/10, 18s.)
Sarjakuvavuosi 2010 Amerikassa (1/11, 20s.) (n. 63 000 merkkiä)
Sarjakuvavuosi 2011 Amerikassa (1/12, 23s.) (n. 67 500 merkkiä)
Sarjakuvavuosi 2012 Amerikassa (1/13, 15s.) (n. 43 000 merkkiä)
Hyvin lukuisia muitakin sarjisjuttuja ja -palstoja - sekä tietenkin myös itse sarjiksia - on lehdessä vuosien mittaan nähty.
-
Jos nyt nopeasti asiaa vilastaan, niin sarjakuva-arvostelupalstan mitoista käsiin jäi tuollaista tietoa.
Kiits. En nyt tuosta kyllä mitään trendiä kykene havaitsemaan, ellei sitten kasvua... Taidan jatkaa kritiikeistä vähän toisessa ketjussa.
-
Kiits. En nyt tuosta kyllä mitään trendiä kykene havaitsemaan, ellei sitten kasvua...
Minusta tuossa kyllä näkyy selvä trendi, että nykyisin Tähtivaeltajassa on enemmän ja pidempiä sarjakuva-arvioita kuin joskus aikoinaan.
Näytteeksi uusimmasta lehdestä parin tuhannen merkin mittainen Teräsnyrkki-arvio:
http://tahtivaeltaja.com/tähtivaeltaja-113/sarjakuva-arviot (http://tahtivaeltaja.com/tähtivaeltaja-113/sarjakuva-arviot)
-
Otsikon aiheeseen huomiota palauttaakseni. Minä ainakin kaipaan sarjakuvakriitikkoa siinä missä musiikki- ja kirjallisuuskriitikoita. Mielestäni kriitikoita tarvitaan juuri nyt enemmän kuin koskaan. Joka paikasta koko ajan päällemme vyörytetään jos jonkinlaista ääntä, tekstiä ja kuvaa. Ei ihminen pysty käymään sitä kaikkea itse läpi, eikä kannatakaan. Asia korostuu vielä myöhemmällä iällä: itselleni tuli viimeistään jossain kolmenkympin paikkeilla se ähky, että ei tässä enää jaksa tuhlata ainutkertaista elämäänsä kolmentähden ihankivaan.
Jokaiselle löytynevät ne omat luottokriitikot, joilta saa ne parhaat vinkit helmistä, kultahipuista ja kalkkunista. Kriitikko on minun, kuluttajan, hiljainen sijaiskärsijä, jota yritän muistaa kehua aina kun mahdollista. Kriitikko tuo eteeni maailman ja todellisuuden best-of:in. Ja itselleni myös worst-ofin, jonka koen yhtä tärkeänä elokuvapuolella: antoisimpia elokuvia ovat yhden ja viiden tähden elokuvat.
Vastaavasti tuo kriitikot niputtava "Jahas, kriitikko haukkuu, joten tämän on oltava hyvä!" (ja päin vastoin) on typerimpiä latteuksia, mitä on. Suurten ikäluokkien typeryyttä, josta aika on onneksi jo ajanut ohi. Persut ehkä tuota vielä viljelevät. Jos kuulen vielä nykyään tuon lauseen jossain, saan spastillisen kohtauksen, jossa vajoan maahan pyörimään katkarapumaisessa sikiöasennossa oman akselini ympäri puhisten Tintistä tuttua ääntä "Hhhk hhhk hhhk!"
Kritisoikaa, kritisoijat, minä luen! Teette tärkeää (talkoo)työtä!
-
Otsikon aiheeseen huomiota palauttaakseni. Minä ainakin kaipaan sarjakuvakriitikkoa siinä missä musiikki- ja kirjallisuuskriitikoita. Mielestäni kriitikoita tarvitaan juuri nyt enemmän kuin koskaan.
Sama kaipaus, sarjakuvakritiikkiä tosiaankin tarvitaan.
Tähän pitäisi kritiikissä pyrkiä, vaikka tämä juurikin kritiikeistä usein puuttuu:
"...kritiikeissä (http://people.uta.fi/~tlmaih/Jutut2/kritope2.htm) ei saada esiin, mikä teoksessa on nimenomaan sille ominaista, mikä tekee siitä ainutkertaisen. (Tämä on kriitikon tärkeimpiä taitoja, jolla hän lunastaa paikkansa kirjallisuusinstituutiossa. Ilman tätä koko kritiikki-instituutio voitaisiin lakkauttaa.)"
Kritiikin tilalle ovat lehdissä tulleet sellaiset lyhyet esittelyt.
-
Juuri tänään mietiskelin kuinka kuittaileva sarjakuvajournalismi tuntuu kadonneen Suomesta. Lajittelin lehdissä olleita sarjakuvajuttuja paperinkeräykseen ja moni 90-luvun lehtijuttu sisälsi varsin piikikästä sanailua. 90-luvulla Römpötin kritiikkejä luettiin pelon vallassa, Kalervo Pulkkinen oli hauskasti sotajalalla sekä Sarjainfoa että Sarjakuvaseuraa vastaan (Sarjismedia-lehdessä ja muutenkin), itsellä riitti energiaa raivota yhdestä jos toisesta merkityksettömästä asiasta. Jossain vaiheessa tuli sitten tämä suomalaisen sarjakuvan menestystarina kollektiiviseksi harhaksi ja sitä tässä kaiketi ajetaan kun ei ketään enää harmita mikään lehtien sivuilla eikä netissäkään. Tuntuu aika tylsältä harrastaa sarjakuvia Suomessa vuonna 2013. Joku tuore paskiainen ja alan jämähdystä elävöittävä skandaali olisi nyt paikallaan.
-
Natsimuumiot voittivat?
-
En nyt ole ihan varma, kaipaanko riitoja ja ilkeilyä... Toisaalta, intohimo sarjakuvaan se sellaista synnyttää.
Vaikka tuo riena on kritiikistä hävinnyt, mikä tahansa jaettava palkinto tuntuu herättävän nuo laimenneet himot ja sellaisen reilun viikon ajan jaksetaan melskata.
-
Ai niin, onhan meillä Sarjakuva-Finlandia.
-
Riidat ja ilkeily on vain mattiapusten toivomus ja riemunaihe, ne kun myyvät lehtiä. Rikkaat rikastuvat kun köyhät riitelevät. Toisaalta 1950-luvun kirjallisuudesta muistetaan riidat ja panettelut, ja joskus sitä kaipaa samanlaista heimoveljeyttä mitä saa kun riitely pakottaa valitsemaan puolensa. Kvaakkikin nousee yleensä puheenaiheeksi vain kun jotkut riitelee.
-
>:D
Ai niin, onhan meillä Sarjakuva-Finlandia.
-
Ai niin, onhan meillä Sarjakuva-Finlandia.
Toisaalta 1950-luvun kirjallisuudesta muistetaan riidat ja panettelut, ja joskus sitä kaipaa samanlaista heimoveljeyttä mitä saa kun riitely pakottaa valitsemaan puolensa. Kvaakkikin nousee yleensä puheenaiheeksi vain kun jotkut riitelee.
No voi Jaska Jokunen sentään... Kvaak on toki meidän känisijöiden ja ärisijöiden luvattu maa ja paratiisi, sitä en kiistä.
Sarjakuva-Finlandia taas on palkinto ja suhtautuminen siihen kertoo myös kapeista längistä päässä.
Se juuri tämä "kun meillä on näin pienet markkinat niin pakkoko kakkua on jakaa näin monelle" tajuamatta että se kakku on kielikuva ja jos tarjonta olisi oikeasti laaja-alaista niitä kakkuja olisi enemmän.
te voitte pitää voileipäkakkunne, meillä on juustokakku, keliaakikkojen kakku on tossa pöydässä.
Ja puuttuuhaan sarjakuvalta meidän oma Timo K Mukka.
Ehdin kirjoittaa pitkän sepustuksen kritiikin luonteesta ja yleisestä medialukutaidosta ja ennen muuta sen puutteesta.
Mutta eipä sitä näemmä tarvitakaan.
Piikikkyys ole varsinaisesti kadonnut mihinkään ja
Natsimuumiot voittivat?
on korkeintaan Pyrrhinen sellainen.
riitoja ja ilkeilyä harva kaipaa, vielä harvempi tajuaa ilkeilevänsä tai haastavansa riitaa, itseni suhteen ei ole ollut epäselvyyttä tai ongelmaa.
..... Jossain vaiheessa tuli sitten tämä suomalaisen sarjakuvan menestystarina kollektiiviseksi harhaksi ja sitä tässä kaiketi ajetaan kun ei ketään enää harmita mikään lehtien sivuilla eikä netissäkään. Tuntuu aika tylsältä harrastaa sarjakuvia Suomessa vuonna 2013. Joku tuore paskiainen ja alan jämähdystä elävöittävä skandaali olisi nyt paikallaan.
itse en hallusinoiviin kuulu, suomalaisella sarjakuvalla menee ihan ok, mutta ei hyvin.
Ihan puhtaasti se on kiinni siitä keneltä kysyy.
Osa kertoo euroopan valtaamisesta ja arvostuksesta ja molemmat voi kuitata hymähdyksellä.
Yksi kaverini ei ole vuoden 1990 jälkeen muutanut kantaansa toistuvista kysymyksistäni ja tarjonnasta huolimatta:
"Suomessa sarjakuvaa tekee Petri Hiltunen, muut näpertelevät jotain mitätöntä paskaa"
Itse en allekirjoita lausuntoaan täysin mutten kovin montaa nimeä listalleen pysty hyvällä omallatunnolla lisäämään.
Silti en häntä nostaisi ensimmäiseksi Römpötiksi Römpötin paikalle vaikken itse eroa ehkä erottaisikaan.
Sarjakuva-Finlandia ja festarit pitävät sarjakuvan näkyvyyttä yllä mutten jaksa nähdä että mikään skandaali olisi enempää kuin se viikon näkyvyys sekään.
Jotenkin 1990-2000 oli sitä sarjakuvan ja sen kritiiikin suhteen synkintä aikaa. Etabiloiduttiin oikein urakalla tai kansankielelllä: maalattiin itsemme nurkkaan.
Onneksi maalikin kuivuu joskus.
Sitä odotellessa tässä.
voi olla että odotan vielä tovin mutta aikaa on.
Oma harmitus kesti vuosia eikä ole vieläkään lähtenyt, mutta sarjakuvalla ja sarjakuvakritiikillä on yhä sama ongelma: määrää on aivan liian vähän jotta laatua olisi riittävästi.
Se kaverini kun ei vieläkään ole yksin.
Ihmisiltä vaan useimmilta loppuu halu haastaa luodut kollektiiviset harhat tai keskittyvät yksin positiivisuuteen.
Minusta kun positiivisuudella on kautta linjan saavutettu sama kuin HIVpositiivisuudella.
Minulla on vain vähän journalismikoulutusta, riittävästi että tiedän sen niukkuuden, mutta journalismiin ja kritiikkiin pätee yksi asia: se että ne pyrkivät objektiivisuuteen.
Sen saavuttaminen on TEOREETTISTA ja vain teoreettista.
Sarjakuvakritiikkia toki tarvitaan mutta kritiikin kritiikki meiltä loistaa poissaolollaan.
-
Natsimuumiot voittivat?
No ei. Kaikki hävisivät.
Sarjakuvan Timo K. Mukka oli Kalervo Palsa, hänen jälkeensä ei ole uutta ruohoa kasvanut.
Joka niemen ja notkon opistoissa on eripituisia sarjakuvakursseja, mutta sarjakuvaSTA kirjoittamista ei opeteta Suomessa käytännössä lainkaan.
-
Sarjakuvahistorian ja -kritiikin kirjoittamisen ynnä sarjakuvantutkimisen perusopinnot. Jonnekin.
Timo
-
Sarjakuvan Timo K. Mukka oli Kalervo Palsa
Vesa näköjään ehti tämänkin sitten heittäää kehiin ensin...
Mutta joo, tismalleen näinhän se on; Palsa = Mukka.
-
... alan jämähdystä elävöittävä skandaali olisi nyt paikallaan.
Sarjakuvapiirejä ravisuttava skaandaali olisi suurelle lukevalle yleisölle vain hupaisa episodi. Jos edes sitä...
-
Sarjakuvapiirejä ravisuttava skaandaali olisi suurelle lukevalle yleisölle vain hupaisa episodi. Jos edes sitä...
Joo, tulee mieleen se, kun aikoinaan tuntui että koko media toitotti siitä ravisuttavasta skandaalista kun Nightwish antoi avoimellä kirjeellä Tarja Turuselle kenkää. Isäni kysyi, että pitäisikö tietää mikä on tämä Nightwish ja kuka on tämä Tarja Turunen.
-
Vanhassa mediassa on edelleenkin rajallinen määrä tilaa käytössä, joten sarjakuvan on ansaittava paikkansa kriitikon miekan alla olemalla kiinnostavampaa kuin muut samasta tilasta kamppailevat kulttuurituotteet. Tämä onkin iso mutta. Jos sisältö edellä mennään, niin vuositasolla jo pelkkä kotimainen kaunokirjallisuus hakkaa kiinnostavuudessaan, syvyydessään ja pelkästään nimikkeiden määrässä vuosittaisen sarjakuvatarjonnan ääretön kolme. Siihen lisää käännös-, tieto- ja lastenkirjallisuus ja kymmenkunta muuta kulttuurinalaa alalajeineen, niin vaikea on sarjakuvan siitä joukosta lehteen ponnistaa. Otan vertailun vuoksi esimerkiksi äskettäin täällä hehkuttamani Egomania-sarjakuvan. Mainio opus, mutta jos joutuisin pistämään toiseen vaakakuppiin Juha Hurmeen samasta teemasta upeasti kirjoittaman Hullu-kirjan, niin on päivänselvää, että kulttuuritoimittajana päätyisin julkaisemaan arvion jälkimmäisestä.
Kritiikin tilalle ovat lehdissä tulleet sellaiset lyhyet esittelyt.
Jos kuitenkin sarjakuva-arvio lehteen päätyy, olisi kritiikin oltava lukemisen arvoinen, jotta sillä olisi mitään merkitystä.
...kritiikeissä ei saada esiin, mikä teoksessa on nimenomaan sille ominaista, mikä tekee siitä ainutkertaisen.
Tekisi mieli väittää, että sarjakuvan liika tunteminen voi olla kirjoittajalle jopa rasite. Suuri yleisö ei välttämättä ymmärrä tai pidä millään lailla oleellisina viittauksia Ligne claire -koulukuntaan tai Will Eisneriin. Piirtäjääkin ehkä kiinnostaisi enemmän kuulla miten kriitikko tulkitsee teoksen sisältöä. Peräänkuulutan taas sarjakuvakentän ulkopuolisia kriitikkoja ”sarjakuvaa suurempien” aiheiden ollessa kyseessä. Tällä tarkoitan teoksia, joissa sisältö nousee muodon ja tradition yläpuolelle, ja teos alkaa kiinnostaa muitakin kuin vain sarjakuvaan vihkiytyneitä. Esimerkkinä käykööt vaikkapa Guy Delislen sarjakuvat maailman poliittisista polttopisteistä sekä Logicomix. Molemmat antavat maallikkotoimittajalle ja -lukijalle tarttumapintaa ilman laajaa sarjakuvallista sivistystä. Ymmärrän hyvin että suuri media kirjoittaa mieluummin näistä kuin vaikkapa mestarillisesti piirretyn lännensankarin täpärästä pelastumisesta varmalta kuolemalta.
Kaksi oivaltavinta sarjakuvakritiikkiä, mitä hakematta tulee mieleen, ovat molemmat sarjakuvagheton ulkopuolelta: Amerikkalaisen samuraigangsteri Billin analyysi Teräsmiehestä on ehkä tyhjentävin, armottomin ja tiivistetyin näkemys mitä hahmosta on ikinä esitetty. Ranskalaisen ministeri Taillard De Vormsin analyysi Tintistä on puolestaan yhtä henkeäsalpaava! Molemmat esimerkit ovat tietysti fiktiivisiä, ensimmäinen elokuvasta Kill Bill (osa 2) ja jälkimmäinen Ulkoministeriö-sarjakuvan osasta 1. Tosielämän kritiikeissä ei vastaavaan lentoon päästä.
-
Tekisi mieli väittää, että sarjakuvan liika tunteminen voi olla kirjoittajalle jopa rasite. Suuri yleisö ei välttämättä ymmärrä tai pidä millään lailla oleellisina viittauksia Ligne claire -koulukuntaan tai Will Eisneriin. Piirtäjääkin ehkä kiinnostaisi enemmän kuulla miten kriitikko tulkitsee teoksen sisältöä. Peräänkuulutan taas sarjakuvakentän ulkopuolisia kriitikkoja ”sarjakuvaa suurempien” aiheiden ollessa kyseessä.
Hyvä pointti.
-
Tekisi mieli väittää, että sarjakuvan liika tunteminen voi olla kirjoittajalle jopa rasite.
Ja tekisi mieli väittää, että väite on absurdi niin sarjakuvan kuin muunkin taiteen kohdalla. Kirjallisuusarvostelijalle ei voi kirjallisuuden tunteminen olla rasite, elokuva-arvostelijalle ei voi elokuvan tunteminen olla rasite jne.
Suuri yleisö ei välttämättä ymmärrä tai pidä millään lailla oleellisina viittauksia Ligne claire -koulukuntaan tai Will Eisneriin.
Hyvästä kritiikistä voi oppia jotakin uutta ja jopa lisätä ymmärrystään eri asioista.
Piirtäjääkin ehkä kiinnostaisi enemmän kuulla miten kriitikko tulkitsee teoksen sisältöä.
Kritiikki on tarkoitettu ehkä sittenkin enemmän lukijoille kuin taiteilijalle itselleen.
-
Minusta sarjakuvakritiikki on hiukan eri asia. Sarjakuvaa tuntee suuri yleisö niin kauhian surkeasti. Tietyllä tavalla heille pitää kirjoittaa kuin "lapselle", josa asia sanotaan ilkeästi. Muu menee yli hilseen. Alan harrastajat halajavat sitten ihan erilaista tekstiä. Heitä on niin kovin vaikea miellyttää.
-
Minusta sarjakuvakritiikki on hiukan eri asia. Sarjakuvaa tuntee suuri yleisö niin kauhian surkeasti. Tietyllä tavalla heille pitää kirjoittaa kuin "lapselle", josa asia sanotaan ilkeästi. Muu menee yli hilseen. Alan harrastajat halajavat sitten ihan erilaista tekstiä. Heitä on niin kovin vaikea miellyttää.
Totta kai päivälehteen ja Sarjainfoon ja Kvaakiin voi kirjoittaa eri tyylillä ja eri asioita painottaen. Toisaalta, jos aina kirjoitetaan kuin lapsille, niin semmoisiksi sitä sitten helposti myös jäädään.
-
Aina sillöin tällöin voi toki myös yrittää sarjakuvasivistää sitä suurta yleisöä. Siis jos joku joskus pääsee johonkin oikeeseen lehteen kirjoittelemaan.
-
Aina sillöin tällöin voi toki myös yrittää sarjakuvasivistää sitä suurta yleisöä. Siis jos joku joskus pääsee johonkin oikeeseen lehteen kirjoittelemaan.
Sivistämistä tietty kaikki inhoavat, pitävät, jostain syystä, teennäisenä ja elitistisenä. Mutta ainahan voi yrittää. Sarjakuvan suhteen varsinkin on vielä tekemistä.
-
Mulle kyllä kelpaa posliinipytty. Kyykkypaska-aikaan ei ole ikävä.
-
Mulle kyllä kelpaa posliinipytty. Kyykkypaska-aikaan ei ole ikävä.
Parasta porsliinia pitää olla. Ja sinisiä kukkakuvioita. Jos kerran valita saa.
-
Totta kai päivälehteen ja Sarjainfoon ja Kvaakiin voi kirjoittaa eri tyylillä ja eri asioita painottaen. Toisaalta, jos aina kirjoitetaan kuin lapsille, niin semmoisiksi sitä sitten helposti myös jäädään.
Toisaalta:lapsille ei voi puhua ympäripyöreää roskaa, aikuisille voi ja toisin kuin lapset ne uskovat sen koska tahansa.
Sarjakuvakritiikkiin pätee kuten mihin tahansa: Jos et osaa selittää asiaan niin että viisivuotias ymmärtää et hallitse asiaa
-
Ja tekisi mieli väittää, että väite on absurdi niin sarjakuvan kuin muunkin taiteen kohdalla. Kirjallisuusarvostelijalle ei voi kirjallisuuden tunteminen olla rasite, elokuva-arvostelijalle ei voi elokuvan tunteminen olla rasite jne.
Selvennän ajatustani. Ensinnäkin puhuin sarjakuvagheton ulkopuolelle leviävästä mediasta, kuten esim. päivälehdistä. Vihkiytyneille saa ja pitää kirjoittaa taidesuunnan konventiot ja historia huomioiden. Kvaakissa ja Sarjainfossa meno jatkukoon entisellään, kritiikkini ei ollut näitä vastaan suunnattu.
On aivan totta että arvostellun kulttuurialan tuntemuksen pitäisi kuulua kriitikon hyveisiin, jopa vaatimuksiin, mutta vuosien mittaan on tullut sellainen kuva, että monet suomalaiset sarjakuvaan erikoistuneet kriitikot ovat taustansa vankeja. Ei nähdä maailmaa sarjakuvan ulkopuolella. Halusin fiktiivisillä esimerkeilläni osoittaa, että tietyistä sarjakuvista voi oivaltava lukija/kriitikko löytää elämää suurempia viisauksia, joita voisi kommunikoida eteenpäin. En velvoita kriitikoita ajamaan sarjakuvan asiaa, mutta jos halutaan herättää ei-vihkiytyneiden mielenkiinto jotain mestariteosta kohtaan, se tapahtuu todennäköisimmin löytämällä jokin yhtymäkohta lukijoiden todellisuuteen. Siinä taas auttaa, että elää samaa todellisuutta ja puhuu samaa kieltä kuin he.
Jotkut suomalaiset ei-sarjakuvatoimittajat käyttävät toisinaan sarjakuvaviittauksia kirjoittaessaan jostain aivan muusta asiasta. Ainakin Akun naapurisuhteita ja Asterixia on viime aikoina käytetty havainnollistamaan toimittajan pointtia. Tämä luonnollisesti onnistuu vain sarjakuvilla, jotka ovat riittävän tunnettuja. Tällaisten esimerkkien käyttöaste on oikeastaan parempi mittari sarjakuvan kulttuurisesta painoarvosta kuin hajuttomien sarjakuvakritiikkien/tuote-esittelyiden määrä lehdissä.
-
Selvennän ajatustani. Ensinnäkin puhuin sarjakuvagheton ulkopuolelle leviävästä mediasta, kuten esim. päivälehdistä. Vihkiytyneille saa ja pitää kirjoittaa taidesuunnan konventiot ja historia huomioiden. Kvaakissa ja Sarjainfossa meno jatkukoon entisellään, kritiikkini ei ollut näitä vastaan suunnattu.
Kyllä se, että "sarjakuvan liika tunteminen voi olla kirjoittajalle jopa rasite" on aivan puusilmäinen väite oli sitten mikä tahansa media kyseessä. Se on enemmänkin tätä blogi-kulttuurin ilmiötä, että koko webbi on jo täynnä kaikenlaisten mitään-mistään-tietämättömien mielipidepuserrusta, mikä voi helposti sekoittaa, ja on jo sekoittanutkin, ihmisten suhteellisuudentajua moniin asioihin liittyen. Jos valita saa, niin mieluummin lukee kriitikkoa jolla on mahdollisimman laaja asiantuntemus ja näkökulma myös sarjakuvaan. Vain se valitettava tosiasia, että Suomessa tällaisia ei juuri tunnu olevan (eikä sanomalehdissä oikeastaan enää kulttuurisivujakaan), saa välillä toivomaan että melkein kuka tahansa kirjoittaisi lehtiin enemmän sarjakuvasta. Ei ole järin häävi tilanne sekään jos maassa on noin pari sarjakuvaan erikoistunutta kirjoittajaa jotka kirjoittavat lähinnä omaan kapeaan kiinnostukseensa rajoittuneesti. Eikä siinä ole kysymys pelkästään siitä ongelmasta, että kirjoittaja olisi "taustansa vanki, ei kykene näkemään maailmaa sarjakuvan ulkopuolella", vaan siinä on jo kysymys jostakin paljon monimutkaisemmasta ongelmasta, eli ei nähdä edes maailmaa sarjakuvan sisällä.
Yleisemmällä tasollahan voidaan kirjoittaa esim. henkilöjuttuja, jotka nekin on parempi kuin ei mitään, ainakin siinä sentään, ehkä, sivutaan vähän aihetta. Siinä suhteessa tuntuu olevan liiankin yleistä ettei sarjakuvaa tuntematon toimittaja uskalla (niin, sanoisin nimenomaan ettei uskalla) kirjoittaa mitään sarjakuvaan liittyvää, koska ei mielestään riittävästi "tunne sitä". Ehkä siinä on mukana ihan luonnollista ja tervettäkin itsesuojeluvaistoa, ettei lähdetä kirjoittamaan aiheesta mistä ei mitään tiedä, eikä näinollen myöskään ajaudu julkisesti tuomaan esiin omaa tietämättömyyttään asioista. Oma lukunsa ovat tietysti sitten sekä taide- että kirjallisuustoimittajat, ne heistä jotka eivät pidä sarjakuvaa tarpeeksi merkittävänä aiheena millään muotoa (mikä on erityisen mielenkiintoista sikäli, että sarjakuva yhdistää sekä kuvan että tekstin, mikä mielestäni johtaa edelleen edellämainittuun näkökulmaan, eli toimittaja pelkää näyttävänsä oman ammattitaitonsa kapea-alaisuuden).
Sanomalehdissä valitettavasti asiat joudutaan aina kirjoittamaan alusta lähtien, sen kaikkein tietämättömimmän lukijan ehdoilla, mikä johtaa sen palstatilanpuutteen vuoksi siihen että sanomalehtiartikkelissa ei oikeastaan koskaan päästä missään asiassa juuri pintaa syvemmälle. Mutta hyvä toimittaja pystyy paljoon jo sillä että tekee taustatyönsä hyvin. Ja kyllä lehtiartikkelin täytyy pystyä tuomaan esiin ja opettamaan jotain uutta aiheen "konventioista" myös sille asiaa tuntemattomalle lukijalle (mikäli hän ylipäätään on kyseistä artikkelia lukemassa, niin voisi olettaa että hän siinä tapauksessa on jo ainakin jossain määrin vastaanottavainen asialle. Asiasta täysin epäkiinnostunut lukijahan ei sitä edes lue). Ja melko pitkällisellä omakohtaisella kokemuksella voin sanoa että kyllä kiinnostuneita toimittajia on ollutkin, harvempi heistä sarjakuvaan "erikoistunut" (listaa olen joskus yrittänyt pitää yllä: www.huitula.com/media.htm, sieltä voi bongata onko kovinkaan montaa samaa nimeä listassa?).
Mutta Mattipekalle: Mikä on se "lukijoiden todellisuus" johon olisi löydettävä yhtymäkohta? Eiköhän lukijakunta ole täysin epämääräinen massa jolla ei ole mitään yhtä tiettyä todellisuutta, vaan yhtä monta todellisuutta kuin lukijoitakin. (Tai ainakin toivon niin, toinen vaihtoehtohan on se, että he ovat jonossa kaikki yhteen ja samaan suuntaan toisiaan seuraava lammaslauma joilla ei ole mitään henkilökohtaisia näkökulmia, näkemyksiä, päämääriä, mieltymyksiä jne.).
-
Jos valita saa, niin mieluummin lukee kriitikkoa jolla on mahdollisimman laaja asiantuntemus ja näkökulma myös sarjakuvaan.
Kiitos samoin.
Eturivin elokuvakriitikot nostivat elokuvan arvostuksen sotien jälkeen, ihan päivälehdissä. Sitä temppua ei tosin sarjakuvan kohdalla kovin helposti enää toisteta, sen verran media on niistä ajoista muuttunut.
"Maailman näkeminen sarjakuvan sisällä" on sekin vaikeaa, kuten toteat. Sarjakuva ei totta vie ole eristyksissä oleva saareke, jollaisena se usein nähdään. Jos kritiikissä on yksikin viittaus sarjakuvan ulkopuolelle, niin "sarjakuvan tuominen maailmaan" on tehty taas vähän helpommaksi...
-
Kyllä se, että "sarjakuvan liika tunteminen voi olla kirjoittajalle jopa rasite" on aivan puusilmäinen väite oli sitten mikä tahansa media kyseessä.
Veit sanat suustani! Mainio kirjoitus kokonaisuudessaan.
Aina kun menee huonosti, nk sarjakuvakritiikillä nyt menee, ilmaantuu joku joka valittaa että vika on se ettei puhutella suuria massoja. Se olisi tuhon tie. Nk Krisse sanoi, "massoja" ei ole olemassa, joten niitä ei voi puhutella. Pitää myös muistaa ettei lukijatutkimusten peruslukijaa ole olemassa, se on vain keskiarvo tilastoista, ei persoona. Jos alkaa tehdä lapsenkielisiä ja itselle vastenmielisiä juttuja, menetetään viimeisetkin lukijat.
En minäkään tiedä mitään tanssitaiteesta enkä baletista, ja oopperakritiikeistäkin ymmärrän vain sen kun puhutaan narratiivista. Useimmiten jätän ne lukematta, mutta joskus silmäilen. Pointtina pitäisin sisällön sijasta sitä, että kyseiset taiteenlajit saavat valta(kulttuuri)medioista (HS, TS, HBL) n. sivun per viikko per julkaisu. Sarjakuva ei. Luettaisiin sarjakuvakritiikkejäkin jos sitä edeltäisi kokosivun artikkeli isolla kuvalla.
-
Hesarissa on sarjakuvista viimeksi taidettu julkaista kriitiikki Jarlan Kapteeni Tserepistä (http://www.hs.fi/arviot/Kirja/Sota+ilman+sankareita/a1369625334304). Römpötti kirjoitti sen aika napakasti ja hauskasti. Perunainen tyylittely!
-
Pointtina pitäisin sisällön sijasta sitä, että kyseiset taiteenlajit saavat valta(kulttuuri)medioista (HS, TS, HBL) n. sivun per viikko per julkaisu. Sarjakuva ei. Luettaisiin sarjakuvakritiikkejäkin jos sitä edeltäisi kokosivun artikkeli isolla kuvalla.
Hesarissa oli kulttuuriosastossa aikoinaan isoja, kokosivun - jopa aukeaman - mittaisia sarjakuvakokonaisuuksia. Katosivatko ne samalla kun Jokinen potkittiin pois Hesarista? Nyt tulee joku arvio silloin tällöin ja sekin myöhässä, vaikka juttu olisi jätetty sisälle aikoja sitten.
Sarjakuvista pitää kirjoittaa ihan samalla tavalla kuin muistakin taiteista ja viihdekulttuurin aloista. Sanoin jo tuolla ketjun alussa että:
"harrastuksensa kohteeseen intohimoisesti suhtautuvilla diletanteilla" voi olla liian kapea näkökulma, arvostelun kohteena olevaa teosta ei nähdä osana laajempaa kulttuurin kenttää, kirjoittajan pitää tuntea laaja-alaisesti paitsi sarjakuvaa (muutakin kuin oman alueensa sarjakuvaa), niin ainakin vähäsen muuta kulttuuria, kirjallisuutta, elokuvia, taidetta.
Mutta että ei tuntisi ollenkaan omaa aluettaan, etenkään sen historiaa lainkaan, on kyllä hiton huono asia. Elokuvakriitikolla ei olisi perspektiiviä elokuvan historiaan, kehitykseen ja genreihin eikä osaisi rinnastaa käsillä olevan leffan teemoja tai sisältöä mihinkään aiemmin tehtyyn elokuvaan? Kirjallisuuskriitikko ei huomaisi kirjallisia viittauksia, ei tuntisi antiikin tarinoita tai Shakespearea?
Suuri yleisö ei välttämättä ymmärrä tai pidä millään lailla oleellisina viittauksia Ligne claire -koulukuntaan tai Will Eisneriin.
Jos kirjoittaa "suurelle yleisölle", voi lyhyesti mainita mistä on kyse ja kuka hitto on Will Eisner. Miksi on ok, jos kirjallisuuskriitikko viittaa Charlotte Bronteen tai Dostojevskiin tai kirjeromaaniin lajityyppinä, tahi leffakirjoittaja mainitsee uuden aallon ja Film Noirin tai Claude Chabrolin, mutta vastaava ei käy sarjakuvista kirjoitettaessa?
Timo
Edit: korjasin pari vihrettä ja boldasin tekstiä.
-
Rapakon takaahan löytyy pari hyvää esimerkkiä leffakriitikoista, jotka kirjoittavat/kirjoittivat suurelle yleisölle vetävästi, kuten edesmennyt Roger Ebert ja edelleen huseeraava Harry Knowles. Molempia yhdistää laaja leffagenrejen tietämys -ja ennen kaikkea kaikkiruokaisuus, sekä arvostelijoiden oma persoona ja näkemys, plus se miten he sen toivat esille. Niihin verrattuna esmes hesarin leffa-arviot ovat ahdasmielisyydessään aina olleet varsin masentavaa luettavaa.
Suurin ero näiden välillähän taisi olla, että jotain hesarin leffakriitikkoa tuntuu kiinnostavan vain yksi tai kaksi genreä, ja niiden ulkopuolelle menevät arvioidaan aika vastentahtoisesti. Edellä mainitut esimerkit sen sijaan rakastavat melkein kaikkia elokuvan lajeja, ja osaavat näin arvioida leffan onnistumisen omassa genressään.
Tämäkin voisi olla sitä laaja-alaisuutta, mihin Timo viittasi.
-
....
Suurin ero näiden välillähän taisi olla, että jotain hesarin leffakriitikkoa tuntuu kiinnostavan vain yksi tai kaksi genreä, ja niiden ulkopuolelle menevät arvioidaan aika vastentahtoisesti.
Itse olen huomennut osassa kotimaista sarjakuvakritiikkiä ihan saman vian.
Silloin intohimoinen diletantismi muuttuu pahansuovaksi elitismiksi ja kun koko sarjakuvakritiikkiä on kovasti vähän muutenkin siltä suurelta yleisöltä otetaan pois keinot asettaa kontekstiin.
Se että Jerrmanin palveluksia ei enää kaivattu Kauppalehdessä oli melkoinen isku.
Ja nyt kun Timo asian mainitsi tajusin että Hesarin kulttuurisivuista lähtikin oikeastaan Jokisen myötä osaltani lähes kaikki.
-
Itse olen huomennut osassa kotimaista sarjakuvakritiikkiä ihan saman vian.
Usein käy mielessä, että kuinkakohan monta ihmistä ylipäätään Suomesta löytyy, jotka ovat kiinnostuneita sarjakuvasta laajemminkin kuin vain yhdestä genrestä. Saati sitten kriitikkoja.
Minusta sarjakuvakritiikki on hiukan eri asia. Sarjakuvaa tuntee suuri yleisö niin kauhian surkeasti. Tietyllä tavalla heille pitää kirjoittaa kuin "lapselle", josa asia sanotaan ilkeästi. Muu menee yli hilseen. Alan harrastajat halajavat sitten ihan erilaista tekstiä. Heitä on niin kovin vaikea miellyttää.
Näinhän se sarjakuvan arvostus saadaan nousuun, jep jep.
Esimerkiksi leffakritiikkejä lukiessa minä ainakin kiinnostun lisää, jos siellä viitataan johonkin aiemmin tehtyyn, josta en ole kuullut. Se saa tutustumaan siihenkin. Jos siis elokuva kiinnostaa, jos ei niin sitten on turha lukea kritiikkejäkään.
-
Usein käy mielessä, että kuinkakohan monta ihmistä ylipäätään Suomesta löytyy, jotka ovat kiinnostuneita sarjakuvasta laajemminkin kuin vain yhdestä genrestä. Saati sitten kriitikkoja.
Esimerkiksi leffakritiikkejä lukiessa minä ainakin kiinnostun lisää, jos siellä viitataan johonkin aiemmin tehtyyn, josta en ole kuullut. Se saa tutustumaan siihenkin. Jos siis elokuva kiinnostaa, jos ei niin sitten on turha lukea kritiikkejäkään.
Surullisen vähän, toisinaan aikakausilehdestä tai paikallislehdistä bongaa ihmisen joka innostuu sarjakuvasta uutena asiana mutta fokus säilyy silti "siinä omassa jutussa" turhan usein.
Vaikka tässä yhteydessä lienee hyvä mainita että omassa tietoudessani on monenkin lajityypin ja osion kohdalla aukkoja tietämyksessä joista ei mahdu vain tavarajuna vaan koko Kerava kanssa.
Juuri noita tärppejä itsekin kaipaan, siinä on tosin sarjakuvakritiikkia enemmän viime aikoina auttaneet erinäiset sarjakuvafoorumit jahka on löytänyt ne hengenheimolaisensa edes yhdellä aaltopituudella.
Yksi elämä kun ei riitä kaiken hyvän lukemiseen vaikka miten yrittäisi, mutta tällä metodilla voi seuloa parhautta helpommin ja päästä helpommin omien ennakkoluulojensa ohi ja tarttua moneen opukseen joita ei muuten olisi tullut lukeneeksi.
Siitä kiitos useammallekin taholle täällä kvaakissakin, tietänette itsekin, mutta kiitos silti.
-
"Maailman näkeminen sarjakuvan sisällä" on sekin vaikeaa, kuten toteat. Sarjakuva ei totta vie ole eristyksissä oleva saareke, jollaisena se usein nähdään. Jos kritiikissä on yksikin viittaus sarjakuvan ulkopuolelle, niin "sarjakuvan tuominen maailmaan" on tehty taas vähän helpommaksi...
Käsitin että tämä oli mitä Ratia halusi sanoa, että kriitikolla pitäisi olla näkemystä myös muista asioista kuin sarjakuvista ja julkaisun laittaminen laajempaan kontekstiin kuin vain sarjakuvan sisäiseen olisi tarpeen. (vrt. tuore kommentti Egomaniasta (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,13931.msg401595.html#msg401595) jossa paneudutaan enemmän sisältöön kuin tekniseen suoritukseen).
-
Hesarissa kuitenkin arvostellaan sarjakuvaa (http://www.hs.fi/arviot/kirja/?haku=&laji=Sarjakuvat) lukumääräisesti kohtalainen, öh, määrä (vrt. kauhu, dekkarit).
-
Pentti Linkola kirjoitti 60-luvulla kirjassaan Unelmat paremmasta maailmasta siitä vääristymästä joka tulee kun kriitikoiden ja taiteilijoiden vaatimukset ja toleranssi kasvavat ylettömän kuluttamisen kautta siihen pisteeseen että pitää olla hirveän erikoista ja omalaatuista että teos tuntuu missään. Taidetta ajoittain kuluttavan tavallisen kansalaisen vaatimukset ovatkin sitten tyystin erilaiset (ja Linkolan mukaan realistisemmat kuin taiteessa ammatikseen rypevillä).
-
Hesarissa on Lyytisen kaudella ollut todella isoja juttu(sarjo)ja opperasta (mm. Pajatso) ja baletista (Bolsoin happoskandaali), sekä taiteilijoiden henkilökuvia (Mäkilät). Jos sarjakuvaan lasketaan Disneyn julkaisut mukaan, esim. baletti on todella marginaalinen taidemuoto Suomessa.
Kotimaisen sarjakuvan sisältöä on epäilemättä varaa parantaa, mutta ei se nytkään jää jälkeen perusteellisesti kaluttujen klassikkonäytelmien ja -oopperoiden rinnalla. Kyse on näkyvyydestä, siitä että eliitti päättää mikä saa kiinnostaa kansaa. Hesarin painotus on selkeä vastaveto Arhinmäen kulttuuripolitiikalle.
-
kriitikoiden ja taiteilijoiden vaatimukset ja toleranssi kasvavat ylettömän kuluttamisen kautta siihen pisteeseen että pitää olla hirveän erikoista ja omalaatuista että teos tuntuu missään.
Notta tuota, eikö sama päde myös ns. "suuren kuluttavan yleisön" kohdalla? Actionspektaakkeleiden pitää olla nopeampia ja väkivaltaisempia, 80-luvun pätkät on jo tylsän hitaita vielä vanhemmista puhumattakaan... jne... Toleranssi ja tietynlainen kokemuksen kumuloituminen.
Timo
-
Toleranssi kasvaa mutta eri suuntaan.
-
Käsitin että tämä oli mitä Ratia halusi sanoa, että kriitikolla pitäisi olla näkemystä myös muista asioista kuin sarjakuvista ja julkaisun laittaminen laajempaan kontekstiin kuin vain sarjakuvan sisäiseen olisi tarpeen.
Juuri näin. Tai kuten Timo samasta asiasta kirjoittaa:
"harrastuksensa kohteeseen intohimoisesti suhtautuvilla diletanteilla" voi olla liian kapea näkökulma, arvostelun kohteena olevaa teosta ei nähdä osana laajempaa kulttuurin kenttää, kirjoittajan pitää tuntea laaja-alaisesti paitsi sarjakuvaa (muutakin kuin oman alueensa sarjakuvaa), niin ainakin vähäsen muuta kulttuuria, kirjallisuutta, elokuvia, taidetta.
Konkretisoidakseni näkemystäni kaivoin esiin muutamia Hesarin sarjakuvakritiikkejä mielestäni merkittävistä teoksista. Linkkien toiminen vaatinee, että on kirjautuneena Hesarin sivuilla.
Panu Raatikainen, teoreettisen filosofian dosentti Helsingin yliopistosta, kiteyttää lyhyesti mutta mukaansatempaavasti olennaisen Logicomixista (http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Sarjakuva+logiikasta+vie+matematiikan+juurille/aaHS20101116SI1AT015fc?src=haku&ref=arkisto%2F). Syöksyin välittömästi tämän luettuani ostamaan albumin, enkä pettynyt.
Uskontotieteen dosentti Olli Alho tuntee kulttuurihistoriaa laajasti ja osaa perustella sen avulla pointtinsa Fingerporista (http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Fingerporillinen+piirroskomiikkaa/aaHS20080412SI1KU05c1p?src=haku&ref=arkisto%2F). Lukija saa olla eri mieltä, mutta joutuu kyllä miettimään tovin yhtä painavia vastaperusteita!
Sarjakuvakriitikko Harri Römpötti teki kiinnostavan jutun Ulkoministeriö (http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Sarjakuva+nauraa+ulkoministeri%C3%B6lle/aaHS20120129SI1KU03fky)-sarjakuvasta arvostelematta itse albumia lainkaan. Tekijähaastattelu taustoittaa ja herättää mielenkiintoa albumia kohtaan siitä huolimatta.
Toisaalta Römpötin (Will Eisner-viittauksen sisältävä) Graig Thompsonin (http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Piirt%C3%A4m%C3%A4ll%C3%A4+ulos+Keski-L%C3%A4nnest%C3%A4/aaHS20120410SI1KU01f02) henkilökuva/Habibi-arvostelu (http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Islam+tuli+sarjakuviin/aaHS20120410SI1KU01ezy) jättää valjun jälkimaun ja pistää miettimään mitä teoksesta olisi saatu irti arabikulttuuria ja Islamia paremmin tuntevissa käsissä.
Käsittääkseni kohtapuoliin on ilmestymässä suomennos David B:n häkellyttävän upeasta Epileptikko-sarjakuvaromaanista. Toivon, että sillä joka sen valtakunnallisesti merkittävässä mediassa lopulta arvostelee, on näkemystä muustakin kuin pelkästä sarjakuvasta. Teoksessa on sarjakuvallisia ansioita useamman rekka-auton edestä, mutta se olennaisin liittyy silti ihan muuhun kuin sarjakuvan kaanoniin.
-
Panu Raatikainen, teoreettisen filosofian dosentti Helsingin yliopistosta, kiteyttää lyhyesti mutta mukaansatempaavasti olennaisen Logicomixista (http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Sarjakuva+logiikasta+vie+matematiikan+juurille/aaHS20101116SI1AT015fc?src=haku&ref=arkisto%2F). Syöksyin välittömästi tämän luettuani ostamaan albumin, enkä pettynyt.
Ymmärrän nyt paremmin esittämäsi pointit (ja oletkin suurimmalta osin ihan samaa mieltä kanssani! ;) ). Mut mut... Logicomixia pidän tietokirjana, vaikka se käyttääkin sarjakuvaa ja kertoo asiansa vieläpä draamallisin keinoin. Niinpä teoreettisen filosofian dosentti on tälle kirjalle mitä parhain arvostelija. Eihän kaunokirjallisuudenkaan arvostelija kirjoita kritiikkejä tietokirjoista. Raja on ns. kirja-kirjoissakin toisinaan häilyvä mutta...
Teoksessa on sarjakuvallisia ansioita useamman rekka-auton edestä, mutta se olennaisin liittyy silti ihan muuhun kuin sarjakuvan kaanoniin.
Samapa tuo pätee monen moniin romaaneihin, elokuviin etc.
Timo
-
Sarjakuvakriitikko Harri Römpötti teki kiinnostavan jutun Ulkoministeriö (http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Sarjakuva+nauraa+ulkoministeri%C3%B6lle/aaHS20120129SI1KU03fky)-sarjakuvasta arvostelematta itse albumia lainkaan.
Aikoinaan hän tuntui tekevän sekä sarjis- että leffa-arvosteluja juuri sellaisella mentaliteetilla että ei varsinaisesti arvostella itse teosta vaan kerrotaan taustatietoja tms. Noista tuli sellainen fiilis että hän ei osaa sanoa mitään teoksesta ja käyttää googlattua nippelitietoa täyttämään arvion vaatiman tilan.
Aiheutti minulle pitkään kestäneen vastareaktion hyppiä kaikki hänen arvostelunsa yli.
-
Pulp-ketjussa tästä Die Hard-arvostelusta onkin jo puhuttu, mutta laitan oman kommenttini tänne.
http://www.kvaak.fi/index.php?articleID=1939
Arvostelija nähtävästi tuntee muutakin kuin sarjakuvaa, mutta jälkimmäinen puolisko on täynnä juuri niitä erikoistuneita 'ligne claire' ja 'Will Eisner'-tyylisiä mainintoja, joista ei ole mitään apua ainakaan minulle - jollekin muulle varmasti on, mutta minä en saanut ostokimmoketta. Päinvastoin, teos alkoi tuntua raskaalta ja sisäpiirin tietoa vaativalta. Tuntuu, etten saisi teoksesta enempää irti kuin arvostelustakaan ja se ei ole paljoa.
-
Hesarissa kuitenkin arvostellaan sarjakuvaa (http://www.hs.fi/arviot/kirja/?haku=&laji=Sarjakuvat) lukumääräisesti kohtalainen, öh, määrä (vrt. kauhu, dekkarit).
tätä en kiistä, laadun kylläkin.
Suuri määrämadaltaa kynnystä laadullisesti korkeampaan, muttei takaa sitä.
Kuten Lönkka minäkin vältän Römpötin "arvosteluja".
-
Käsitys hyvästä arvostelusta on usein kovin konservatiivinen. Siinä pitää olla lyhyt esittely, mahdollisesti vähän kuvausta juonesta, tekijän taustoitusta, adjektiiveja, vertailua johonkin toiseen samantyyppiseen teokseen ja sitten naseva kommentti lopussa, jota kustantaja voi lainata tulevien painosten takakanteen.
Vaikea sitä on silti keksiä mitään kovin uutta ja rohkeaa, ainakaan joka kerta...
-
Käsitys hyvästä arvostelusta on usein kovin konservatiivinen. Siinä pitää olla lyhyt esittely, mahdollisesti vähän kuvausta juonesta, tekijän taustoitusta, adjektiiveja, vertailua johonkin toiseen samantyyppiseen teokseen ja sitten naseva kommentti lopussa, jota kustantaja voi lainata tulevien painosten takakanteen.
Vaikea sitä on silti keksiä mitään kovin uutta ja rohkeaa, ainakaan joka kerta...
Eikä tarvitsekaan, eihän pyörääkään tarvitse keksiä joka kerta uudestaan saati vipuvartta, mutta faktojen on oltava kunnossa.
Totta kai kiva jos kustantaja voi lainata nasevaa kommenttia, mutta kritiikkiä ei tehdäkään kustantajille, vaan lukijoille, tekijöille ja kustantajille.
Hienoa jos kriitikkokin omaa luovan äänen, runosuonen ja on mitä mainioin kielellinen leikittelijä.
Pakollista se ei ole.
Kriitikon tehtävä ei ole vain arvottaa vaan myös tiedottaa, kertoa olennainen.
-
Kuten Lönkka minäkin vältän Römpötin "arvosteluja".
Sellainen on kutina tosin että enää nuo ei ole taustatiedoiltaan ihan niin ylitsevuotavia.
Tokihan sitä taustamatskuakin arvosteluun sopii, ja pitääkin, laittaa, mutta jos sen osuus on 90%+ niin voitaisiin kaiketi sanoa että arvostelijalla ei ollut viitseliäisyyttä arvostella teosta vaan tyytyi kertomaan taustoista ja muista relevanteista faktoista.
Taustapainotteisesta arvostelusta ei kuitenkaan ole juuri mitään hyötyä kuluttajalle joka pähkäilee kanntattako kyseinen teos hankkia.
Mutta kuten sanottu, mulla on sellainen kmielikuva että Römbotti ei ole enää "viime aikoina" karauttanut arvostelukirvestään ihan niin pahasti yltiöpäisten faktojen kivikkoon.
-
Näinhän se sarjakuvan arvostus saadaan nousuun, jep jep.
Sarjakuvan arvostuksen nousuun en kauheasti usko vaikka kriitikot kirjoittais mitä.
Minusta Jarla on ollut erinomainen sarjakuvan arvostuksen nostaja. Olemme saaneet huomata vaikkapa hänen kolumniensa ja haastatteluidensa kautta, että joka-aamuisten, kepeiden sketsien tekijä on fiksu, sanavalmis, aikaansaseuraava ihminen, eikä siis mikään piirtelevä pelle.
-
Tässä ketjussa kuulutettiin sen perään, että opistoissa tms. tulisi opettaa myös sarjakuvasta kirjoittamista.
Niinhän se on, että kyllä vain urheiluseuratkin kasvattavat omat junnunsa, kun eivät ne tulevat urheilijat taivaasta putoa.
Julkaisukanava on sitten tosiaan toinen asia, ja mistä ne sarjakuvakritiikit saavat palstatilaa ylipäätänsä.
Eihän tähän ole kertaratkaisua olemassa, mutta kun jostain on aloitettava, niin rohkaisisin entistä enemmän harrastajia kokeilemaan kykyjään täällä, kun Kvaak kerran siihen tarjoaa tilaisuuden. Jos kirjoittajalla vain on itsellään kyky ottaa vastaan kritiikkiä ja halu kehittyä, niin siitä se lähtee.
Kuten entinen opettajani totesi, "lahjakkuus on tilastollista", joten mitä enemmän pöhinää asioiden ympärillä on, sitä enemmän syntyy myös jälkeä.
-
Juuri tänään mietiskelin kuinka kuittaileva sarjakuvajournalismi tuntuu kadonneen Suomesta.
... Tuntuu aika tylsältä harrastaa sarjakuvia Suomessa vuonna 2013. Joku tuore paskiainen ja alan jämähdystä elävöittävä skandaali olisi nyt paikallaan.
Kuittailevalla kritiikillä ja paskanheitolla on ainoastaan kyseenalaista viihdearvoa. Voi kai sellaistakin kaivata. Mutta kyllähän se sarjakuvan etsikkoaika taisi jo mennä. Sekä teosten että kritiikkien ja medianäkyvyyden osalta. Sarjakuva ei meillä kehittynyt missään vaiheessa bisnekseksi tai edes uskottavan ammattimaiseksi ja sikäli on myös turha odottaa mitään laajempaa arvostusta. Nyt on pelien aika.
-
Mutta kyllähän se sarjakuvan etsikkoaika taisi jo mennä.
...
Sarjakuva ei meillä kehittynyt missään vaiheessa bisnekseksi tai edes uskottavan ammattimaiseksi ja sikäli on myös turha odottaa mitään laajempaa arvostusta. Nyt on pelien aika.
Hyvin oivallettu.
-
Kritiikki kannattaa yleensä aloittaa jollakin positiivisella seikalla ennen kuin nostaa sen negatiivisen asian eteen. Järjestys mieluummin näin päin.
Usein huomaa arvostelussa melskattavan jostain aika pienestäkin asiasta ja sitten vasta loppulauseessa todetaan, että olihan se silti ihan hyvä...
Sarjakuva on ollut bisnestä Suomessa alusta asti (Pekka Puupää, Muumit) ja se alkaa olla sitä taas. Yleensä kuitenkin pienessä mittakaavassa. Totta, ei voi kuvitellakaan, että pärjättäisiin elektroonisille peleille. Ei se silti tarkoita, etteikö sarjakuvallakin oma mediakolonsa voisi olla.
-
Sarjakuva on ollut bisnestä Suomessa alusta asti (Pekka Puupää, Muumit) ja se alkaa olla sitä taas. Yleensä kuitenkin pienessä mittakaavassa.
Jos bisnekseksi luokitellaan mikä tahansa millä yksi tai kaksi ihmistä elää, niin sitten. Tarkoitin siis että Suomessa ei ole sarjakuvateollisuutta, toisin kuin Yhdysvalloissa, Japanissa ja Ranskassa. Ei edes sellaisia isompia kotimaiseen tuotantoon pohjaavia studioita tai kustantamoja, joita muistakin kuin noista maista löytyy. Yhtä naurettava lause on tuokin, sillä Suomessa ei ole kovin montaa muutakaan teollisuuden alaa, jos verrataan ulkomaisiin teollisuuksiin.
Puupää oli Fogelille sivubisnes ja Muumit taas (lasten)kirjahahmoja. Molemmat aikanaan orastavia esimerkkejä hahmoteollisuuden mahdollisuuksista. Hahmoteollisuudesta voikin nykyjään jo puhua meillä juuri Muumien ja Rovion ansiosta.
Hauskasti kyllä sarjakuvan arvostus ja näkyvyys kasvoi vuosituhannen vaihteessa kun uutiset Juban myynneistä ja tienisteistä levisivät. Toki muutenkin tehtiin työtä asian eteen, mutta kyllä ala vaatisi sellaisen oman Tezukansa, jolla olisi sekä taiteellista että bisnesosaamista. Tästä kriitikotkin voisivat päästä osille siinä sivussa. Jonkin "arvokkaan" kommentointi kun on merkityksellisempää kuin pienten piirien näpertelyn.
-
Puupää oli Fogelille sivubisnes ja Muumit taas (lasten)kirjahahmoja.
Pekka Puupää/Kalle Träskalle oli Osuusliike Elannon "mainoshahmo", ja menestyksekäs sellainen - eli bisnestä jos mikä.
Muumit ovat olleet yhtä paljon sekä sarjakuvahahmoja että lastenkirjahahmoja, ja suomalaisittain katsoen tosi isoa (sarjakuva)bisnestä jos mikä.
Toki nämä kaksi ovat poikkeuksia, vaikea löytää muita vastaavia esimerkkejä.
Hmm, tämä keskustelu ei taida enää liittyä sarjakuvakriitikoihin.
-
Karri Laitisen aloitteesta olen vedellyt toisinaan Orivedellä kurssia ”sarjakuvasta kirjoittaminen”. Pari päivää ja harjoitustehtävä.
Ei se mitään erityisempää sisällä. Klassiset kritiikin kirjoitustavat ja periaatteet, joista kaikista olen hieman eri mieltä, Platon ja Koraani, El Greco ja Luther, ainaiset kysymykset siitä, mitä saa sanoa ja mitä pitäisi sanoa, joista niistäkin olen jokseenkin eri mieltä. Minulla on mukana vitsikirjana Teivas Oksala, josta heittelen herjoja, jotka antavat käsityksen klassisesta näkemyksestä. Sitten vartissa taitelijakuvan ja taiteenfilosofian historiallinen kehitys ja lopuksi postmodernismi, josta muistan mainita, että se on ikäloppu ja vanhentunut virtaus, joka odottaa vain että joku tulisi ja syrjäyttäisi sen.
Hauskinta tunnilla on koota taululle teoksen eri ominaisuuksia, joihin saattaa sisältyä jotakin huomioimisen arvoista. Sitten kun taululla on 30 asiaa, totean että niin muuten, normaalissa lehtikritiikissä teillä on tämän kaiken sanomiseen tilaa 150 tai 300 sanaa, joten taitaa olla parasta karsia tärkein esiin. Jos kirjoitatte Kvaakiin tai blogiin, niin saatte laverrella niin paljon kuin viitsitte.
Viimeiseksi päädytään johtopäätökseen, että kiusallisen paljon on kysymys siitä, mitä kriitikolla itsellään on ammennettavaa aikana, jolloin vanhanaikainen yleissivistys on joko kumottu tai käynyt mahdottomaksi hallita. Taiteilijalla on vapaus tehdä mitä tahansa mistään välittämättä, mutta kriitikolla ei sellaista oikeutta ole. Kriitikko on journalisti, jolla on tiedonvälitystehtävä, ja lukija odottaa häneltä asiaa. Tyylistä en sano mitään. Itse yritän ajatella optimistisesti, että jokaisella teoksella on jokin ansio, ja on oikein tuoda se esiin.
Simon Cowell lausui idolikilpailussa Jedwardista tunnetut sanansa ”not very good and incredibly annoying”. Jedwardin energiset esitykset olivat muutoin kelvollisia, paitsi että parivaljakko ei osannut tanssia eikä laulaa. Yleisö kuitenkin äänesti sinnikkäästi Jedwardin jatkoon kerta kerran jälkeen ja buuasi Cowelille, jolloin Cowell lausui merkittävät sanansa: ”Tiedättekö mitä. Sillä mitä minä sanon, ei ole merkitystä, koska tämä yleisö täällä on selvästi päättänyt, että se haluaa rakastaa teitä. Näin tämä toimii.” Toisinaan tulee miettineeksi, eikö Cowellin huomio yleisönsuosiosta ole julmin mahdollinen kritiikki, minkä maailmassa voi kuulla.
Viime aikoina olen pähkäillyt kirjoitusta, jossa puolittain provokatiivisesti on nimetty F.Wertham kaikkien aikojen parhaaksi sarjakuvakriitikoksi - koska hän on ottanut kohteensa tosissaan. Ja se on totta. Se, mikä Werthamilta jäi puuttumaan, kertoo olennaisia asioita taidekritiikistä.
Jotakin tuollaista.
-
lopuksi postmodernismi, josta muistan mainita, että se on ikäloppu ja vanhentunut virtaus, joka odottaa vain että joku tulisi ja syrjäyttäisi sen.
"Syrjäyttäminen" ja "vanhentuminen" ovat modernistisia juttuja. Postmodernismin yli ei voi päästä perinteisillä vallankumoustekniikoilla - ne imaistaan osaksi sitä.
-
Luotan paradigman vaihdokseen.
-
Niin minäkin. Se ei vain voi olla paluuta moderniin.
Arkaaiseen, ehkä.
-
Luotan paradigman vaihdokseen.
Kulttuurintutkimuksessa digitaalinen aika on jo viimeisen kymmenen+ vuoden aikana muuttanut tieteellistä viitekehystä. Taiteilija henkilönä ja taiteentekemisen prosessi ovat nykyään keskipisteessä. Milloinkaan aikaisemminhan eivät taiteilijat ole olleet näin näkyvästi ja kuuluvasti esillä arkihenkilöinä, niin mediassa kuin internetissä.
Vanha taiteentutkimushan oli teoskeskeistä. Sitten postmodernismissa kiinnostuttiin taiteilijasta taidemaailman virtauksissa. Nykyään tutkimuksen kohteena on taiteilijan oma maailma ja työhuone.
Historiallisessa mielessä tämä ei tietenkään toimi ihan yksi yhteen. Ei, emme löydä Gallen-Kallelalta blogimerkintää, jossa hän valottaisi suhdettaan Aino-triptyykkiin. Täytyy tyytyä säilyneeseen historialliseen lähteistöön.
Kuitenkin aikalaistutkimuksen suuntaukset heijastuvat myös historialliseen tutkimustyöhön.
Edeltävässä täytyy myös muistaa, että koskaan aikaisemmin ei myöskään tieteellinen kenttä ole ollut näin virtaviivaisen viitekehyksen kanssa tekemisissä. Digitaalinen aika kun tuuttaa lähdemateriaalia vähän joka lävestä.
Elokuvapuolellahan esimerkiksi tallenteiden ekstramateriaalit kommenttiraitoineen ovat parhaimmillaan erittäin informatiivisia. Pahimmillaan kylläkin häpeilemätöntä kaupallista selkääntaputtelua ja lässynlässyttelyä.
-
Karri Laitisen aloitteesta olen vedellyt toisinaan Orivedellä kurssia ”sarjakuvasta kirjoittaminen”. Pari päivää ja harjoitustehtävä.
Olihan meillä LAMKin sarjakuvaopinnoissakin 10 vuotta sitten päivän verran teemana kritikki ja sarjisten analyysi. Noiden tuottaminen ja niihin suhtautuminen sekä samalla oman tekemisen perusteiden ja tavoitteiden mietiskely.
Lähinnä tuon osion tavoite oli kai valmistaa siihen että kritiikkiä tai palautetta ei kovin paljon kurssin jälkeen tule herumaan ja sekin vähä mitä tulee, on suurimmaksi osaksi tekijän kannalta yhdentekevää. Ja että olisi hyvä jotenkin itse ymmärtää, miksi on näissä hommissa.
Yleisviihdyttävänä tehtävänä jaoin porukan kahtia. Toisia pyysin kirjoittamaan kehuvan ja toisia lyttäävän analyysin sarjakuvasta jonka jaoin kaikille monisteena. Tehtävän purku oli sitten näiden mielipiteiden vertailua.
postmodernismi, josta muistan mainita, että se on ikäloppu ja vanhentunut virtaus, joka odottaa vain että joku tulisi ja syrjäyttäisi sen.
Eikös ironinen ja samalla kaiken hyväksyvä lähestymistapa syrjäyttänyt postmodernismin? Itse ainakin kovasti odotan jo ironian ajan päättymistä.
-
Eikös ironinen ja samalla kaiken hyväksyvä lähestymistapa syrjäyttänyt postmodernismin? Itse ainakin kovasti odotan jo ironian ajan päättymistä.
Silmiin on sattunut sieltä ja täältä armotonta ironian parjausta, ja minulle on jäänyt täysin tutkimattomaksi, mitä sillä tarkoitetaan. Täältä katsottuna ironia on erittäin postmodernia; täysin vakavissaan oleva on hullu tai idiootti. Kuten onkin.
Jos jokin postmodernissa juuri oli hyvää, niin se, että vapautti ahdasmielisestä ohjelmallisuudesta, oikeassaolemisesta, opettawaisuudesta, ja auttoi katsomaan asioita suhteellisuudentajuisesti. Siksi se onkin poliitikkojen hampaissa. (Tosin selväksi on käynyt, että jokin hra Saarakkala ei edes tiedä, mitä postmoderni tarkoittaa, mutta sehän onkin vain ironista.)
Mutta se olikin jännittävimmillään ja virkistävimmillään joskus 30 vuotta sitten ja yhä useammin herää kysymys, eikö millään mitään tuoreempaa olisi tarjolla.
-
Eikös ironinen ja samalla kaiken hyväksyvä lähestymistapa syrjäyttänyt postmodernismin? Itse ainakin kovasti odotan jo ironian ajan päättymistä.
Tämä on totta. Valitettavasti yksi digitaalisen ajan seuraamuksista. Tekemisen helppous ja vastaanoton välittömyys ovat luoneet idiotismin aikakauden. Kritiikistäkin on tullut lonkalta heitettyjen herjojen tai blurbien potpuria.
Ironiaan vedoten on tekijän mahdollista suoltaa käytännössä mitä vaan. Sitten täysin kritiikitön yleisö taputtaa käsiään omalle ironiantajulleen.
Onneksi kokonaiskuva ei ole aivan noin synkkä. Mietittyä ja taitavaa taidetta kyllä tehdään yllin kyllin. Yleisön löytyminen onkin sitten se haaste. Viihdeteollisuuskin kun tuntuu koko ajan menevän vaan kohti yhä yksinkertaisempaa formulaa. Yleisön lyhytjänteisyys sanelee tuottajaportaan ehdot. Helppous ja nopeus.
Tämä yksinkertaisuus siivilöityy myös kritiikkiin. Yksityiskohtaiset arvostelut ovat nykyään aika harvinaista herkkua. Suurtenkin lehtien kritiikit ovat aika heppoisia. Joko arvostelijat eivät oikeasti tiedä mitään, tai sitten heitä on ohjeistettu, että vaiva ei ole sen väärtti, kun eihän pidempiä jaaritteluja jaksaisi kukaan edes lukea.
Silmiin on sattunut sieltä ja täältä armotonta ironian parjausta, ja minulle on jäänyt täysin tutkimattomaksi, mitä sillä tarkoitetaan. Täältä katsottuna ironia on erittäin postmodernia; täysin vakavissaan oleva on hullu tai idiootti. Kuten onkin.
Olet oikeassa, että ironia on kanonisoitu osaksi postmodernismia. Tässä on kuitenkin huomioitava, että esimerkiksi pop-taiteen virityksiin sisältyi myös idea.
Nykyään metamodernismissa :P ironialla ei tarvitse enää viitata yhtään mihinkään. Ironisoidaan ironiaa.
-
Se mitä JJalonen nimittää metamodernismiksi vastaa kaiketi sitä mitä minä kutsun postmoderniksi.
Siis se ei ole tyylisuunta vaan konditio, tilanne. Mitään uutta ei enää synny, vaan ainoastaan yhdistellään menneen maailman sirpaleita eri tavoin.
Enää ei tule kymmenen vuoden välein ketään, joka sanoo mitä tehdään. Muutaman kerran vuodessa voi löytää jonkun tuoreen tuntuisen jutun (kombinaation) jos oikein hakemalla hakee.
Ainoastaan yritys paeta postmodernia synnyttää ironiaa, joka tahallista tai tahatonta.
-
Se mitä JJalonen nimittää metamodernismiksi vastaa kaiketi sitä mitä minä kutsun postmoderniksi.
Sinä olet sitten jo auttamattomasti pudonnut vauhtipyörästä. Minä vielä yritän roikkua reunassa kiinni ja olla hip(pi). :laugh:
Tuolla todellisuutta analysoivissa tieteenaloissa on koko 2000-luku pähkäilty, että mitä aikaa nyt eletään.
Modernismi ja postmodernismi ovat teollisen vallankumouksen synnyttämää jatkumoa. Ensimmäinen positiivista uskoa uuteen uljaaseen maailmaan; jälkimmäinen reagointia, kun kaikki ei mennytkään aivan putkeen.
Postmodernismi on ollut taiteentekemisen ja -teorian ponnistusalustana 1950-luvun lopulta lähtien. Sitä on kuitenkin myös kritisoitu sen epäjohdonmukaisuuksista ja sisällyksettömyydestä. Bittivallankumos vuosituhannen vaihtuessa on vain nostattanut lisää hajaääniä, niin taiteellisissa, kuin myös akateemisissa piireissä. Termiäkin pystyy venyttämään vain tiettyyn epäuskottavuuspisteeseen saakka. Todellisuus on kait ajanut ohi postmodernista.
Uusia nimityksiä on koitettu lanseerata. Löytyy post-postmodernismi, pseudomodernismi, digimodernismi, metamodernismi... yksikään ei ole vielä tarttunut yleiskieleen.
Siis se ei ole tyylisuunta vaan konditio, tilanne. Mitään uutta ei enää synny, vaan ainoastaan yhdistellään menneen maailman sirpaleita eri tavoin.
Virtuaalitodellisuushan oli yksi postmodernismin lempilapsista. Onkin huvittavaa havaita, miten hukassa 1980- ja 1990-luvun spekulaatiot ovat nykypäivän todellisuudesta. Kuinka arkipäiväistä teknologia on, käytännössä huomaamatonta.
Silti väittäisin, että konsolipelit ja pc-pelit ovat jotakin uutta. Itse löydän jostain Dead Space-peleistä aivan erityislaatuista potkua. Näissä yhdistyy taiteellinen nautinto hienoista graafisista yksityiskohdista, kerronnallinen nautinto pelin sisällä ja toiminnallinen nautinto räiskinnän tiimellyksessä. Kauhuvibat pelissä ovat myös ihan erilaiset, kuin perinteisissä kerrontamuodoissa.
-
Silti väittäisin, että konsolipelit ja pc-pelit ovat jotakin uutta. Itse löydän jostain Dead Space-peleistä aivan erityislaatuista potkua. Näissä yhdistyy taiteellinen nautinto hienoista graafisista yksityiskohdista, kerronnallinen nautinto pelin sisällä ja toiminnallinen nautinto räiskinnän tiimellyksessä. Kauhuvibat pelissä ovat myös ihan erilaiset, kuin perinteisissä kerrontamuodoissa.
Vaikka pidinkin kovasti dead spacesta, siinä ei ollut edes ilmestyessään yhtään mitään uutta. Samat kerrontamuodot ja pelaamistavat lanseerattiin jo 90-luvulla resident evileissä ja 2000-luvulla silent hilleissä (joiden kolme ensimmäistä osaa olivat ne luovimmat). Dead space on pelkkä kierrätys näistä hieman kauniimmalla kuorella. Ensimmäinen niistä oli toki Hyvä peli, toinen ok, kolmas julkaisijan sanelemaa kauniiksi kuorrutettua p*skaa.
Mutta nyt eletään vaihetta jossa konsolipelit, sellaisena kun dead space niitä edustaa, ovat tulossa tiensä päähän. Mitään uutta niiden kerronta-tai pelaamistavassa ei ole nähty enää kymmeneen vuoteen. Samanlainen haaksirikko niitä odottaa kuin hollywoodin megaspektaakkeleita budjettien kasvaessa ja riskien oton pienentyessä.
Uutta pelaamista edustavat tällä hetkellä tablettipelit ja yhteisölliset f2p-pelit, sekä indiepelit (clash of clans, league of legends, hotline miami joka sekin retroilua). Tietty jos on vasta nyt hypännyt pelaamisen kelkkaan, niin tämän päivän konsoli- ja pc-pelit saattavat tuntua uusilta ja innovatiivisilta. Muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta (minecraft, flower, journey) ne eivät sitä todellakaan ole, päinvastoin.
-
Kai taidekokemus on eri asia kuin taidekritiikki?
Sarjakuvan lukukokemuksesta voi sarjakuvakriitikko (joka on tämän ketjun aihe) toki kertoa sarjakuvakritiikissään.
-
Kyllähän se ajan henki vaikuttaa tekijän lisäksi myös kriitikon ja yleisön vastaanottoon sekä kriitikon ulosannin odotushorisonttiin. Näinpä nykyteosten postmodernistinen ja ironinen lähestymistapa jopa edellyttävät kriitikolta (muttei välttämättä lukijalta) niiden tunnistamista. Yhtä lailla kuin genren tai lajityypin tunnistamista.
Mulle on kyllä hieman epäselvää miten tai miksi ironisesta teoksesta (esim. Fok it) pitäisi edes kritiikkiä tai analyysia laatia? Postmodernissa (vrt. Hagelbergin tuotanto) sentään kriitikko voi yrittää päteä intertekstuaalisten viittausten bongaajana. Varsinkin ironisena aikana kriitikon on aika turha lähteä taidetta analysoimaan, ja niinpä tullaan nykyiseen malliin jossa kriitikko vain tyytyy hieman kuvailemaan teosta ja kenties kertomaan millaisia omia visioita teos herätti.
Jotenkin mulla on sellainen tytinä että seuraavaksi jutuksi sopisi taas hyvin jyrkät idealismit (vrt. 60-lukulaiset vassarit). Eli vaikka sarjakuvan puolella vieläkin tiukemmat genre-erottelut (ja muun kuin oman suosikin kieltäminen).
-
Postmodernissa (vrt. Hagelbergin tuotanto) sentään kriitikko voi yrittää päteä intertekstuaalisten viittausten bongaajana.
Ja se on hauskaa!
Hagelbergin Läskimooses toisaalta perustuu suurelta osin intertekstuaalisen pöhköön assosiaatioleikkiin, johon arvostelijankin on syytä lähteä mukaan, sillä muutenhan koko arvostelu olisi vielä teostakin pöhkömpi, varsinkin siis tässä tapauksessa.
Siis jos arvottaisi tai tarkastelisi Läskimoosesta "tavallisena" sarjakuvalehtenä.
-
Kun Fok_It on nyt nostettu mukaan tähän keskusteluun niin sarjan kustantajana kommentoin että näkisin mielelläni kritiikin jonka näkökulmana olisi pohdiskella sarjan kerronnallista evoluutiota. Salakavalasti siinä on ensimmäisen kirjan hokemahuumorista kehitytty kolmannen kirjan omaan Fok_It-mytologiaan. Jutut ovat pinnallisesti samaa mutta huumori kumpuaa nyt ihan eri lähteestä kuin varhaiset jutut. Kolmesta ilmestyneestä kirjasta on kirjoitettu yksi kaikki teokset kattava kritiikki (1/2-lehti), mutta siinä pohdiskeltiin ensisijaisesti sitä kuinka kriitikko netistä juttuja lukiessaan ei pitänyt niitä juuri minään, mutta Fok_It-maailma avautui ja kiteytyi uudella tavalla kirjojen myötä. Se ei sinänsä ole mikään ihme koska olen kirjoja toimittaessani pyrkinyt valitsemaan kokoelmiin strippejä joissa on jotain kestävämpää huumoria. Jotain heikompia juttuja olen ottanut mukaan silloin jos kirjan sisältö on sitä sattunut kaipaamaan. Tähän liittyen toinen mahdollisesti mielenkiintoinen näkökulma voisi olla internetissä ilmestyvän, sosiaalisessa mediassa hyvinkin vahvasti näkyvän stripin ja sen kirjaversion erojen pohtiminen. Fok_Itissa kun on hyvin usein juttuja jotka toimivat netissä ja vaikkapa Facebooksissa hyvin ja tuhannet jakavat niitä kavereilleen mutta kirjassa vaikuttaisivat olevan vailla ideaa. Tällaisessa kritiikissä pääsisi tutkiskelemaan sarjakuvastripin viimeaikaista kehitystä muutenkin (uudet tavat lukea ja jakaa sarjakuvaa).
-
Joko arvostelijat eivät oikeasti tiedä mitään, tai sitten heitä on ohjeistettu, että vaiva ei ole sen väärtti, kun eihän pidempiä jaaritteluja jaksaisi kukaan edes lukea.
Arvostelija on niin kuin poliitikko. Heti kun hän tittelinsä saa, muiden mielestä hän kadottaa kaikki kykynsä ja taitonsa...
Arvostelut ovat nykyään lyhyitä. Kaikkea on niin paljon. Jutuille annetaan etukäteen pituus (merkkimäärä).
Onneksi pitkiä esseitä on alkanut taas näkyä kulttuurisivuilla.
-
näkisin mielelläni kritiikin jonka näkökulmana olisi pohdiskella sarjan kerronnallista evoluutiota. Salakavalasti siinä on ensimmäisen kirjan hokemahuumorista kehitytty kolmannen kirjan omaan Fok_It-mytologiaan.
Lyhyesti kommenttina tähän, että puhtaan huumorisarjan (=viihde) kritisointi lienee aina melko haasteellista, oli ironia sitten mukana tai ei. Siis jos arvioitavana on vain se miten hauska sarjakuva on.
Lukemistapojen ja sarjakuvan vastaanoton arviointi taas on enemmän tutkijan kuin kriitikon tonttia.
-
Minulla ei ole mitään postmodernia (tykkäsin 1990-lukulaisesti viittailevasta Django Unchainedista) ja ironiaa vastaan niin kauan kuin ne tulevat tekijöiltä luontevasti. Siinä vaiheessa alkaa ottaa pattiin, jos niitä aletaan edellyttää, joku kriitikko tai muu valittaa että tervettä ironiaa ja intertekstuaalisuutta tämä tekele nyt kaipaisi. Eli kulttuurillisen virtauksen deskriptiosta tulee preskriptio. Erityisen omituista on sanoa jostain uutuudesta että tämä ei ole tätä päivää. Todellisuudessahan kaikki tänä päivänä syntyvä on tätä päivää, kriitikolla voi olla joku vuosia vanha käsitys siitä mitä sen pitäisi olla.
-
Sarjakuvien kohdalla moni käännösalbumi ei ole "tätä päivää". Mukavaa kuitenkin, että Haikaralaivue kääntyy suomeksi edes nyt.
-
Sarjakuvien kohdalla moni käännösalbumi ei ole "tätä päivää". Mukavaa kuitenkin, että Haikaralaivue kääntyy suomeksi edes nyt.
Ovathan julkaisupäätöksetkin aikansa ilmiöitä, 2010-luvusta kertoo jotain, että silloin on päätetty huolella toimittaa suomeksi Haikaralaivuetta. Tällaisen sarjakuvan kohdalla kriitikko voi valittaa että se "ei puhuttele tämän päivän lukijaa" tjms., todellisuudessa sellaista ei voi sanoa koska erityisesti nyt lukijat eivät ole yhtenäistä massaa.
-
Sanaa "lukija" ei varmaankaan pitäisi arvosteluissa käyttää (vaikka on tullut itsekin käytettyä), se kun usein kiertoilmaisu sanalle "minä" tai tosiaankin sillä tavoin yleistävä kuin Jarla edell. kommentissa toteaa.
-
"Lukijaa" voi käyttää jos siinä on jokin määräävä, erittelevä tms. adjektiivi edessä. Ja jos käyttää vielä sanaa "ehkä", niin kriitikko on mukavasti luistanut vastuustaan ;D
"Nuori lukija ei ehkä ymmärrä sarjakuvan kaikkia vitsejä"...
Timo
-
Hyvä täsmennys, Timo. Juuri tuo "nuori lukija" saa arvosteluun niin holhoavan sävyn, että.
-
Jarlan kanssa olen liikuttavan samaa mieltä.
Sen sijaan jonkin sanan pannaan asettaminen on yhtä huono tapa kuin edellyttää tekijöiltä sitoutumista tiettyyn virtaukseen. Lukija ei joka tilanteessa välttämättä arvosta sitä, että julkaisu on kolmen kilon painoinen jööti. Lukijaa ei aina miellytä käytetty fontti. Saa saman sanottua ilman lukija-sanaakin, jos niin väkisin vaaditaan, mutta keskustelun lukijan mielestä tässä viipaloidaan ihokarvoja.
-
Ei "lukija" välttämättä ole kirjoittajan "minä".
Sanalla voidaan yhtä hyvin myös etäännyttää käsiteltävä asia omista mielipiteistä.
"Minua asia ei häirinnyt, mutta yleisesti ottaen kolmikiloinen opus on vaikea käsiteltävä."
"Lukijan kannalta kolmikiloinen opus on vaikea käsiteltävä."
-
Ei "lukija" välttämättä ole kirjoittajan "minä".
Sanalla voidaan yhtä hyvin myös etäännyttää käsiteltävä asia omista mielipiteistä.
"Minua asia ei häirinnyt, mutta yleisesti ottaen kolmikiloinen opus on vaikea käsiteltävä."
"Lukijan kannalta kolmikiloinen opus on vaikea käsiteltävä."
tai "Kolmikiloisena opus ei välttämättä ole helpoin käsiteltävä".
Yleistykset ovat näppäriä ja vaikka joskus totuuden siemenen saattavatkin sisältää eivät ole koko totuus.
Joka on tietenkin yleistys.
-
tai "Kolmikiloisena opus ei välttämättä ole helpoin käsiteltävä"...
"Koska olen vain kolmen kilon painoinen, ei opus ole minulle välttämättä helpoin käsiteltävä." Vai häh?
-
...todellisuudessa sellaista ei voi sanoa koska erityisesti nyt lukijat eivät ole yhtenäistä massaa.
Postmodernina aikana kriitikko ei voi todellisuudessa sanoa yhtään mitään. Ilman että siitä syntyy loputon kitinä, sillä kaikki muutkin ovat vähintään oikeassa, elleivät peräti oikeammassa kuin kriitikko.
Ovathan julkaisupäätöksetkin aikansa ilmiöitä, 2010-luvusta kertoo jotain, että silloin on päätetty huolella toimittaa suomeksi Haikaralaivuetta. Tällaisen sarjakuvan kohdalla kriitikko voi valittaa että se "ei puhuttele tämän päivän lukijaa" tjms., todellisuudessa sellaista ei voi sanoa koska erityisesti nyt lukijat eivät ole yhtenäistä massaa.
Tähän liittyy myös huomio siitä että julkaisupäätöksen tekijä ottaa taloudellisen riskin kun taas kriitikko saattaa olla taloudellisesti pelkästään saamapuolella. Kumman ajatus on painavampi, harkitumpi, todellisuutta muokkaavampi?
-
"Koska olen vain kolmen kilon painoinen, ei opus ole minulle välttämättä helpoin käsiteltävä." Vai häh?
Silloin se olisi" kolmikiloiselle opus on haastava käsitellä, mutta jos joku erikoiskeskonen heiluttelee itsensä painoista teosta vaivatta kuka minä olen kieltämään?"
Mutta todennäköisesti kolmikiloinen teos ei kolmikiloiselle ole järin helppo, jollei kyseessä ole jokin antikristuksen avatar keskuudessamme.
-
Postmodernina aikana kriitikko ei voi todellisuudessa sanoa yhtään mitään. Ilman että siitä syntyy loputon kitinä, sillä kaikki muutkin ovat vähintään oikeassa, elleivät peräti oikeammassa kuin kriitikko.
Tuo on kyllä (kohteliaasti ;)) täyttä hölynpölyä!
Postmoderni aikahan on ollut kritiikin hedelmällisintä aikaa. Ongelmat ovat oikeastaan nousseet vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen.
Sanomalehdet typistävät tekstejä ja kierrättävät arvosteluja.
Blogikirjoittaminen on luonut omiin karsinoihinsa jakaantuneen hymistelevän kritiikin, jota tikapuuhermostoinen kannattajajoukko hysterialla myöntelee. Kaikilla on niin kivaa, kun ei tarvitse vaivata päätään. Happy, happy! Joy, joy!
Netin sivustoillakin pääasiassa kirjoitellaan mitä sylki suuhun tuo, ilman häiritseviä johdonmukaisuuksia.
Itse lukisin mielelläni haastavampia ajattelemaan pakottavia kritiikkejä sarjakuvista, elokuvista, kirjoista ja musiikista. Tuulet ei nyt vaan tunnu puhaltavan siihen suuntaan.
-
Itse lukisin mielelläni haastavampia ajattelemaan pakottavia kritiikkejä sarjakuvista, elokuvista, kirjoista ja musiikista.
Oliskos antaa jotain lisävinkkiä? Uskoisin kaikkien Kvaakin arvostelijoiden ottavan ne kiitollisena vastaan.
-
Itse lukisin mielelläni haastavampia ajattelemaan pakottavia kritiikkejä sarjakuvista, elokuvista, kirjoista ja musiikista. Tuulet ei nyt vaan tunnu puhaltavan siihen suuntaan.
Niinpä, ei todellakaan puhalla. Jos esmes kvaakissa alkaa esitelmöidä jostain käsikirjoituksellisesta ihanuudesta, se tyrmätään "hölynpölynä" tai "sun näkökulmana" tai vain "just joo, en tajunnu".
Itse lukisin vastaavia mielelläni myös.
-
Itse lukisin vastaavia mielelläni myös.
Mutta kuka niitä täällä kirjoittaisi? Mehän olemme se Kvaak.
-
Postmodernina aikana kriitikko ei voi todellisuudessa sanoa yhtään mitään. Ilman että siitä syntyy loputon kitinä, sillä kaikki muutkin ovat vähintään oikeassa, elleivät peräti oikeammassa kuin kriitikko.
Pahinta on itku siitä syystä, ettei arvostelussa käytetä maagista "minun mielestäni".
-
Oliskos antaa jotain lisävinkkiä? Uskoisin kaikkien Kvaakin arvostelijoiden ottavan ne kiitollisena vastaan.
Tähtivaeltajassa on ollut tuommoisia ajatuksella ja huolella kirjoitettuja yksityiskohtaisia ja kriittisiä artikkeleita yksittäisistä opuksista/lehtisarjoista.
Sarjainfon ilme taasen on ollut yleispätevän esittelevä. Ei suoraan muistu mieleen yhtään poikkeuksellisen syväluotaavaa sarjakuvan tilaa käsittelevää juttua. Jos joku toimittajista tietää, niin vinkatkaa numero/-ita tietämättömälle.
Olli Alho ja Jukka Kemppinen ovat Suomessa vanhan polven guru-tason kriittisiä kirjailijoita.
http://kemppinen.blogspot.fi/
Kirjallisuuden kritiikin puolella Putte Wilhelmsson on arvostelija, jonka kritiikkiä lukee aina mielellään, vaikka arvostelun kirja ei edes kiinnostaisikaan.
http://turmiojaperikato.blogspot.fi/
Nuoremmista kritiikkinikkareista Juri Nummelin kuuluu lukulistaani.
http://jurinummelin.blogspot.fi/
Jos mennään ulkomaille, niin listat paisuvat liiallisuuksiin. ;D
-
Eilisen Hesarissa Musiikkikriitikko Simon Reynolds arvostelee pop-musiikkia menneisyyteen jämähtämisestä
(http://www.hs.fi/kulttuuri/Musiikkikriitikko+Simon+Reynolds+arvostelee+pop-musiikkia+menneisyyteen+j%C3%A4m%C3%A4ht%C3%A4misest%C3%A4/a1391495495397)
Jutun loppupuolella oli kohta joka mielestäni sopii myös sarjakuvaan. Siis jos vaihtaa vain sanojen "musiikki" ja "levy" tilalle sanan sarjakuva. Erityisesti nuo kaksi viimeistö virkettä näistä lainaamistani.
"Musiikinteko on nykyään kuin ruuanlaittoa. Valikoidaan pari ainesosaa ja kolmas mausteeksi. Samalla vaikutteiden yhteiskunnallinen painoarvo ja merkitys häviävät. Esimerkiksi disko oli aikanaan homokulttuurin vapautumisen ja itseilmaisun ääni", Reynolds sanoo.
Myös lehdistö on Raynoldsin mukaan voimakas retromanian ylläpitäjä – ja sikäli musiikkikulttuurin tukahduttaja. "Jos musiikinteosta on tullut ruuanlaittoa, niin musiikkikirjoittaminen on reseptien varovaista listaamista."
"Kirjoittajat löytävät teoksille tarkan kontekstin, mutta eivät sano, miksi ne ovat olemassa, kenelle suunnattuja ja mitä ne paljastavat ympäröivästä maailmasta. Harva uskaltaa enää julistaa, että jokin levy on niin tarkka ajankuva, että jokaisen pitäisi kuulla se."
-
Blogikirjoittaminen on luonut omiin karsinoihinsa jakaantuneen hymistelevän kritiikin, jota tikapuuhermostoinen kannattajajoukko hysterialla myöntelee. Kaikilla on niin kivaa, kun ei tarvitse vaivata päätään. Happy, happy! Joy, joy!
Kulttuurissa on kieltämättä repeämä. Silti aika harva blogisti pitää itseään kriitikkona tai yrittää olla kriitikko. Monet bloggaajat ovat korostetusti maallikoita, joiden blogit eivät ole taidekritiikkiä eikä niitä pidä lukea sellaisina. Miksi jotkut kuitenkin niin tekevät ja tällä tavoin tuovat esiin maallikoiden puutteita tai omaa asemaansa suhteessa teoksiin tai kulttuuriin, en tiedä.
Blogit ovat tuoneet kirjallisen muodon sellaiselle tavallisten maallikoiden tuottamalle taiteen vastaanottamiselle, jolle ei ole ollut aikaisemmin paikkaa kuin ehkä lukupiireissä, kahvikeskusteluissa ja kassakoneissa. Jotkut hehkuttavat arvioissaan, koska kirjoittavat enimmäkseen teoksista, joista pitävät. Koska päivätyö on jotain muuta, miksi tuhlata vapaa-aikaa teoksiin, jotka eivät kiinnosta? Eikä kritiikin tarvitse olla murskaavaa ollakseen mielenkiintoista. Ks. esim. Tuomas Anhava.
Miksi Suomessa ei ilmesty sarjakuvakritiikkiin erikoistunutta lehteä? Taidekritiikki on ammattitaitoa, jonka kehittämiseen menee vuosia. Pitkälle viedystä erikoistumisesta pitäisi voida saada elanto, mikä näyttää olevan nykyään vaikeaa. Toki ammattimaisen kritiikin hedelmistä moni haluaisi nauttia, mutta harva haluaa siitä mitään maksaa.
Itse lukisin mielelläni haastavampia ajattelemaan pakottavia kritiikkejä sarjakuvista, elokuvista, kirjoista ja musiikista. Tuulet ei nyt vaan tunnu puhaltavan siihen suuntaan.
Jos kukaan riittävän älykäs ja taitava kirjoittaja ei tartu haasteeseesi, voit joutua nostamaan hansikkaan itse. "Omin käsin onneen!" kuten Teekkarikylässä tapaavat sanoa.
Tuulia odottelemalla ei tapahdu mitään.
-
Taas on pakko ottaa esimerkki sarjakuvan ulkopuolelta. Kun Antti Majander kirjoittaa Nura Farahin kirjasta (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1392195758128):
"Katsotaan, miten Aavikon tyttäret onnistuu." Ainakin minulle syntyy odotus että kritiikki tarjoaisi muutakin kuin juoniselostusta ja sen juonen kommentointia (joka on sinänsä aika outoa, kun lukija ei osaa arvioida Majanderin kompetenssia somalikulttuurin asiantuntijana).
Tuo otsikon yksioikoinenkin piti käydä selvittämättä sanakirjan kautta, kun sen merkitys (suoraviivainen, vivahteeton, yksinkertainen) uhkasi jäädä hämäräksi. Itse teos on siis vivahteeton vaikka sen kieli on vivahteikasta. Selvä.
Jotenkin tulkitsen että tuo on kaikkineen ns. positiivinen arvio, vaikka jotenkin kuitenkin toisaalta hirveän nihkeä. Ja sanomalehden kyseessä ollen, aina jää miettimään että miten toimitus on mahdollisesti leikannut alkuperäistä tekstiä?
-
Nostanpa jälleen esimerkin valtakunnan päälehdestä. Ari Wahlsten kirjoitti eilen yleisönosastossa kirjallisuuden ja teatterin metakritiikistä. (http://www.hs.fi/mielipide/a1399802801241) Lainaan tekstiä tähän osittain kun en tiedä miten tuohon pääsee myöhemmin käsiksi tuolla.
Kun Teatteri-lehti julkaisi vuosina 2001–2005 Todellisuuden tutkimuskeskus -kollektiivin metakritiikkejä teatteriarvosteluista, suhtautuivat kriitikot niihin aluksi vähättelevästi, jopa herkkänahkaisesti. Silti ne vaikuttivat, koska kriitikoiden oli nyt pakko ottaa huomioon mahdollisuus, että myös heidän oma työnsä puntaroidaan lehdessä. Huolimattomuus väheni ja teksti terävöityi, ainakin joksikin aikaa.
Näin uskoisin käyvän myös kirjallisuuskritiikille, joka on aina lähtökohtaisesti toisen kirjoittaman tekstin arviointia. Siksi on surkuhupaisaa, jos kritiikki sisältää puolihuolimattomia heittoja, heppoisia näkökulmia tai asenteellisia väitteitä.
Uskon, että eri kriitikoilla, kuten eri kirjailijoillakin, on omat helmasyntinsä ja vahvuutensa. Siksi olisikin mainiota, jos metakritiikki pureutuisi arvostelujen rakenteisiin ja sisältöihin asiaan kuuluvalla ammattitaidolla. Mutta mikä foorumi olisi tehtävään sopiva ja ketkä sen suorittaisivat?
Sarjakuvan osalta tuollainen jäänyt harmittavan vähiin, kuten tässä ketjussa (tai jossain muussa) aiemmin valittelinkin. Seinäjoen sarjakuvaseuran Sammuttakaa valot-läpyskä hieman varovasti yritti tätä 30 vuotta sitten, mutta muuten on ollut aika hiljaista.
-
Kvaakkiinhan voisi joku innokas kirjoittaa arvioita valtalehdissä ilmestyneistä sarjakuvakritiikeistä. Ei jokaisesta erikseen, mutta vaikka puolivuotiskatsaus aina eri lehtien arvosteluista. Olisi mielenkiintoinen artikkelisarja tuommoinen. Mielestäni.
-
Kalle Kinnunen antaa oman lisänsä kulttuurikritiikkiin liittyen (http://suomenkuvalehti.fi/kuvien-takaa/lukijaa-paimentava-kriitikko-on-turha-ja-pari-muuta-kommenttia-kritiikkikeskusteluun/?shared=3469-e488b527-999).
Tärkein asia tulee alussa.
-
SARV ry (Suomen Arvostelijain Liitto) on julkaissut kritiikin eettiset ohjeet (https://www.kritiikinuutiset.fi/2020/11/14/sarv-julkaisee-kritiikin-eettiset-ohjeet/).
-
Tässä on ajatuksia herättävä teksti (https://www.lily.fi/blogit/tiina-feminist/vaarat-taiteilijat-eivat-ole-taidemaailman-uhka-vaan-kapitalismi/), jossa ei ole kysymys kritiikistä lainkaan, vaan laajemmin siitä tekemisen tarpeesta mikä purkautuu kirjoittamisessa kaikissa sen muodoissaan oli se kirjailijan tai toimittajan työtä; blogeja tai mielipiteitä.