Enemmän Ahmedeita jo luettu, ja Goscinnyn tyyliin tutustuttu paremmin. Jos kirjoittamisesta puhutaan, niin Tabaryhän pärjää yllättävän hyvin. "Ahmed Ahne ja apurit"-albumissa juoni pysyy kasassa ja silti kukkii älyvapautta joka käänteessä. Ehkä heikointa siinä on Ahmedin persoonallisuus, hänhän on hyvin passiivinen jolle asiat vaan tapahtuvat, ei ollenkaan se tuttu kunnianhimoinen ja maaninen energiapakkaus, jota hänen ilkeydestään huolimatta kuitenkin yleensä tulee kannustaneeksi. Mutta ehkä se oli tarkoituksellista ja tarjosi vaihtelua?
Goscinnyn Ahmedit ovat tietysti lyhyempiä ja juoneltaan HYVIN kompakteja. Tai siis, tiedämme juonen pääpiirteet yleensä jo ensimmäisessä ruudussa! Juoni on kuin rautainen laki, jota vastaan ei voi kamppailla. Ahmed yrittää uutta keinoa päästä kalifiksi kalifin paikalle, Saunabad varoittelee, uudesta keinosta tingitään piastereissa ja maravedeissa, keino epäonnistuu ja Ahmed joutuu itse sen uhriksi. Kuin matemaattinen teoreema, siitä ei vain ole ulospääsyä. Mitä enemmän Ahmed yrittää päästä teoreeman ulkopuolelle, sitä enemmän teoreema vastustaa ja lopulta aina voittaa. Tämä jo itsessään vie jotenkin ajatukset arabialaiseen kulttuuriin ja Tuhannen ja yhden yön satuihin. Ahmed-tarinoissa on täydellisen, geometrisen muodon kauneutta! Dynaamisuus ja staattisuus iskevät toisiaan vastaan aina täydellä teholla. Tarina on dynaamisuuden kuvaus. Ja lopuksi staattisuus voittaa.
Hauskuus syntyy kuitenkin siitä, että koska tämä rakenne on niin raudanluja, tarinan toteutumisen aikana voi hullutella aivan miten paljon tahansa. Sanaleikkejä, hervotonta toistoa, kuvallisia piloja, älyllisiä kommervenkkejä, ihan mitä vaan. Joskus tarina koskettaa tunnetasollakin - ihan totta - juuri siksi, että inhimilliset pyrkimykset esitetään niin heikkoina ja naurettavina, ne vain kilpistyvät maailmankaikkeuden laista. Samoin mikään hulluus ei voi horjuuttaa hahmojen persoonallisuuksia, jotka ovat tässä sarjakuvassa myös ikuisia totuuksia. Erityisen tehokkaita ovat sellaiset jaksot, joissa viimeisessä kuvassa palataan ensimmäiseen: tämä on mitä vaikuttavin todistus ikuisten totuuksien järkkymättömyydestä ("Tie joka ei johda mihinkään", "Taikaruudukko", "Taikakalenteri", mitä niitä nyt kaikkia olikaan...).
Satiiriset piirteet ovat myös todella kyynisiä ja hauskoja. Kuinka monta kertaa Ahmed ja sulttani Mittumar sopivat jostain kammottavasta yhteistyöstä, ja sopimus sinetöidään: "ja vielä sopimus molemminpuolisesta kulttuurivaihdosta!" Yhdessä parhaista jaksoista viimeinen kuva ja teksti sinetöi yhtä aikaa kalifin hölmöyden, alku = loppu periaatteen, sekä purevan satiirin. Mitenkäs se menikään... kalifi on mielissään, kun kansa on alkanut kypsyä poliittisesti; vaalien aikaan ei ole yhtään onkijaa joella, vaikka onkin hyvä matovuosi! En avaa nyt tätä hauskuuspommia kokonaan, katsokaa itse!
Symmetria on jatkuva teema Ahmed Ahneessa. "Paimentolaiset"-jaksossa, joka olisi ollut klassikko jo pelkillä "jurtta ja jugurtti"-jutuilla, Ahmed kohtaa valtiolliselta vastapuolelta kaltaisensa, joka pyrkii niin symmetrisesti samoihin asioihin, että liiallinen yhteisymmärrys vie jo konfliktiin. Toisessa jaksossa kalifista löytyy kaksoisolento, eivätkä yhteydet ole ainoastaan fysiognomisia. "Hulluttelupäivä" puolestaan kääntää symmetrian periaatteen ylösalaisin niin pahasti (ollen silti symmetrinen), että sydänkohtaus meinaa tulla, kun havaitsee, miten idioottimainen onkaan ihmisen käsite nimeltä päinvastaisuus.
Millaiset asiat sitten pilaavat Ahmedin suunnitelmat? Hyvin monenlaiset. Orjan ystävällisyys ja hyväntahtoisuus "Turkkilaisessa palapelissä". Saunabadin älykkyys "Tekniikan ihmeessä". Yleensä sattuma, usein huolimattomuus, mutta huomattavan usein se, että joku on ystävällinen ja haluaa auttaa. Maailma itsessään pilaa inhimilliset pyrkimyksemme. Mitenkäs Y.U.P. lauloikaan joskus siitä, miksi maailmassa ihmiset saavat aikaan pahaa toisilleen? "Kuka tietämättömyyttään, kuka typeryyttään, kuka hyvyyttään, kuka työnään!". Tämä tunne on Ahmedissa. Maailma on se, mikä se on, ja kun yritämme nähdä sen toiveittemme täyttymyksen kenttänä, eikä omana itsenään, alkaa heti epätäydellisyys nostaa rumaa päätään.
Sarjakuvan satiiriset ja kyyniset puolet asettuvat kokonaisuuteen juuri siksi niin hyvin, että luja rakenne pehmentää niitäkin. Tarinan aikana sanotaan: ihmiset ovat ahneita, pikkumaisia, joustamattomia, monomaanisia, manipuloivia... ja vallanhimoiset poliittiset päättäjät ovat kaikkein pahimpia. Mutta lopuksi: mikään ei muutu. Ihmisten inhottavimmatkaan pyrinnöt eivät pysty horjuuttamaan asioiden jumalallista järjestystä. Onko tämä järjestys sitten hyvä tai paras mahdollinen? Ei välttämättä. Mutta sitä ei ainakaan voi muuttaa pahemmaksi!
Ahmed Ahne on myös maailman epäpoliittisin sarjakuva. Eniten siinä pilkataan niitä, jotka haluavat muuttaa maailmaa - koko sitä periaatetta, että muutos - poliittinen, teknologinen, taloudellinen - voisi olla edes teoriassa mahdollinen. Mutta jotenkin kaikki ilkeilyt sulavat lopulta jonkinlaiseen lempeyteen, kaikki on nähty jotenkin suuren sielun läpi.