Luettua

[tertsi]

Franquinin Tronches à gogo sapui postissa tänään.


Häneltä jäi kyllä paljon tekemättä, eli meni pois aivan  liian aikaisin.  
Inspiroivien hahmoluonnosten määrä on näköjään loppumaton.

Eikä pöllömpi karikatyristikään tämä Franquin. Jos Monstres 2 on loppuunmyyty, ostaisin tämän opuksen.

Laajentaa kuvaa F:stä aika lailla monipuolisempaan suuntaan.

Huba, huba, hop!

[tertsi]

Onko kukaan lukenut Natasha: Kivinen meri -albbua.
Ollut kuulemma myynnissä jonkin aikaa...


EDIT: sattui surffatessa tällainenkin silmään:
http://www.walthery.com/

[Veli Loponen]

Rupesin lueskelemaan Irv Novickin Teräsmiehiä ja törmäsin Lepis-jatkikseen, joka julkaistiin Teräsmiehissä 8-9/84 (Detective Comics #527).
Luinpa siis senkin.

Detective Comics #527 (Lepakkomiehen viidessadas)
Tarina Gerry Conway
Kuvitus Don Newton ja Alfredo Alcala

Jo heti ensimmäisellä aukeamalla tulee mieleen DC spesiaalissa pyörivä HUSH-jatkis, joka oli viime vuonna jonkinlainen jymymenestys. Tässä ensimmäisellä aukeamalla nimittäin poseeraavat liki kaikki Lepakkomiehen vastustajat vuosikymmenten varrelta. Kyseessä on siis juhlanumero, jossa Lepakkomies saa vastaansa melkein kaikki vihulaisensa kerralla.
Lyhyen alkujohdannon jälkeen selviää, että Jokeri kutsui tämän rikoskatraan koolle estämään tappaja-Crocin suunnitelmat. Croc aikoo nimittäin nitistää Lepakkomiehen ja sehän ei sovi Jokerille. Hän haluaa tehdä lempi lepakostamme selvää ensin. Siksi siis oli tarpeen koota alamaailman kerma ja kyhätä kokoon vuosisadan juoni.
Tarinaa lukiessa HUSH-jatkis tuli yhä uudelleen mieleen. Sen lisäksi, että rikolliskööri on likipitäen sama kuin HUSHissa, on myös Lepakkomiehen avustusporukka lähes sama. Huntressia ei näy, mutta tilalla on Talia, joka esiintyy uusimmassa DC spesiaalissa. Lepistä auttaa auliisti myös Kissanainen. Tukijoukkoihin kuuluvat myös Robin (Dick Grayson) ja Lepakkotyttö (Barbara Gordon, joka HUSHissa esiintyy nimellä Oraakkeli). Yllätysvierailun tekee Jason Todd, joka taitaa tehdä myös debyyttinäs supersankaritouhuissa.
Kaiken kaikkiaan tämä kokonaisuus on vauhdikas ja luettava ja ennen kaikkea viihdyttävä Lepakkomiehen uran merkkipaalu. Ja kun HUSHiin tätä olen vertaillut, niin täytyy sanoa, että tämä on parempi. Ei sillä, että HUSH olisi huono (se on Lepakkomies-tarinaksi ihan kiva), mutta tämä on parempi. Kirjoittajan ei ole tarvinnut sortua jankkailuun ja turhaan tilan tuhlailuun kuten HUSHissa.
Bonuksena Teräsmies 8/84:ssä on ihka ensimäinen Teräsmies seikkailu. Sitä en tosin tällä kertaa lukenut.

[tolppis]

Palestiina luettu nyt kokonaan. Uskomattoman mielenkiintoinen teos. Tykkäsin myös siitä kun Sacco oli sisällyttänyt epätoivoisia naistennauratusyrityksiään kertomukseen. Jummi. Joku muukin on aivan yhtä surkea tuossa mielessä kuin allekirjoittanut  

[Ilja Rautsi]

Batman- Etsivä 27. Kiitokset vaan Kaltsulle lehdestä, olihan se tosiaan juonellisesti aikamoista...tuubaa, mutta olen aina tykännyt Snejbjergin jäljestä. Tuskin tulee toiste tätäkään luettua tosin.

[tertsi]

Valerian
Suuren tyhjyyden laidalla



Väärennetty maailma, Pariisista Kassiopeijaan, Brooklynistä Kosmokseen, Alfolol vallattu planeetta, Varjojen lähettiläs, Päiväntasauksen sankarit.

Kaikki nuo ovat mielestäni erinomaisia sarjakuvia ja omana aikanaan jopa tuoneet jotain uutta ja ennennäkemätöntä sarjakuvan maailmaan...

No, arvaattekin jo mitä on tulossa.

Mezieresin piirrokset ovat paranemaan päin, kuten jo muutamassa edeltävässä albumissa. Tämän panin ilolla merkille jo selaillessani albumia kaupassa .

Mutta tarina:
Jotenkin ihan yhdentekevää ja tasapaksua menoa sinne tänne. Jos rupeaa luettelemaan albumin tapahtumia ja miljöitä niin kenties voi saada aikaan ihan vaikuttavnkin luettelon, mutta mikään kohtaus ei oikein nouse kohokohdaksi. Mennään vähän sinne ja tänne, mutta jotenkin ainakaan minua ei mikään jaksa innostaa tai kiinnostaa.

Osittain varmaankin tarinasta johtuen kuvakerrontakin on tasapaksua, mutta ehkä Mezi olisi voinut jotenkin pelastaa käsikirjoituksen puutteet rytmittämällä kuvat toisin.

Ja hieman häiritsee sivuhenkilöissä deja vu -ilmiö. Tällaisia on jo nähty, haluttaisiin tuoreen näköisiä universumin ötököitä, merci! Samaten ompelijatyttö on kuin Laurelinen klooni.

Tämä on ensimmäinen osa Valerianin ja Laurelinen seikkailut päättävästä trilogiasta. Olisikin toivonut vaikuttavampaa lopetusta yhdelle komeimmista eurooppalaisista sarjakuvista. Tietysti kaksi albumia on vielä tulossa, mutta parannettavaa jää rutosti.

On kyllä myönnettävä, että odotukseni siitä, että saisin kokea jotain sellaista kuin Päiväntasauksen sankareissa, Alfololissa tai Väärennetyssä maailmassa, ovat kenties epärealistisen vaativia. Mutta kuitenkin.


Albumin luettuani tasapainoilen Suuren Tyhjyyden Reunalla.

[Hege]

Art Spiegelman: In The Shadow Of No Towers

Tämä on kirjahyllyni suurin teos fyysisiltä mitoiltaan, joskaan ei niin iso kuin materiaalin alkuperäismuoto antaa olettaa. Tämähän julkaistiin sanomalehdissä koko sivun kokoisina, mutta kirja on saatu kompaktiin kokoon nerokkaan sitomistavan ansiosta. Kirjaa luetaan poikittain jolloin jokainen aukeama muodostaa yhden sivun, ja kiitos paksun pahvin ei sivujen materiaalia jää laisinkaan piiloon taittokohtaan, jokainen sivu on kuin keskiaukeama.

Teos sisältää sekä henkilökohtaisen että yleisen tason. Spiegelman kertoo kokemuksistaan ja toimistaan syyskuun 11 päivänä 2001, sekä havainnoistaan ympärillään tapahtuneista muutoksista (poliittiset, mieliala) siitä lähtien. Näissä yleisissä havainnoissaan hän on terävimmillään onnistuen muutamilla ruuduilla kertomaan todella laajoista asioista erittäin havainnollisesti ja usein vieläpä vitsin kera. Samalla henkilökohtainen taso kertoo mm. hänen huolestaan tornien sortumisen aiheuttamasta myrkkypilvestä.

Mutta tätä herkkua on vain 10 aukeamaa, loppuosan kirjasta muodostavat 7 sivua näytteitä vanhoista sunnuntailehtien sarjakuvista, esim. Yellow Kid ja Pikku Nemo ovat edustettuina. Tämä liittyy osittain siihen, että sivuillaan Spiegelman kertoo ihmisten hakeneen turvallisuutta vanhoista sarjakuvista. Toisaalta nämä vanhat sivut toimivat vahvana kontrastina Spiegelmanin omille sivuille, vanhoista hyvistä ajoista nykyiseen kaaosmaisempaan ilmaisuun. From comics to comix.

[JJ Naas]

"Jeanin elämää 3" - Tunnelmaltaan raskaampi kuin kaksi aiempaa albumia. Toivottavasti Jean jatkaa sinkkuelämää tulevissa albumeissa, ei sitä nyt vasta kolmen albumin jälkeen sovi vakiintua. Hauskuus katoaa.

"Lewis Trondheim, Epäonnen kivi" - Kliseisestä peruslähtökohdasta on synnytetty varsin erikoinen juonikuvio. Tai pikemminkin juoni syntyy toinen toisiaan seuraavista enemmän tai vähemmän irrallisista tapahtumista. Mutta niinhän se on tosielämässäkin. Tykkäsin.

"Rumiko Takahashi - Rumic World 1-2" Ranman tekijän uran alkuajan lyhyitä sarjakuvanovelleja koottuna albumeiksi. Tarinat vaihtelevat älyttömistä komedioista hyvin angstisiin ja synkkiin fantasialla höystettyihin ihmissuhdedraamoihin. Suosittelen varauksella.

[Petteri Oja]

Paasilinna/Lukkarinen: Ronkoteus. Tätä sai alle kympillä marketista, joten korjasin talteen. Ensi alkuun albumissa häiritsivät pahasti kaksi tyyliseikkaa: tietokoneella ladotut fontit sekä samaisella värkillä tehdyt liukuvärit (vai mitä ne ovat, semmoiset tasaisesti himmenevät harmaat pinnat yms.). Rosoisen piirrosjäljen ja sileiden konepintojen sotkeminen ei mielestäni toiminut. Ja niin se vain on, että albumit pitäisi ehdottomasti tekstata käsin. Hieman puuduttavalta tuntui sekin, että kyse oli selkeästi romaanisovituksesta eikä "puhtaasta" sarjakuvasta: puhekuplia ja dialogia oli hyvin vähän, enimmäkseen juonta kuljetettiin tekstilaatikoissa. Pikkuhiljaa kun juonessa päästiin vauhtiin tarina kuitenkin imaisi helposti mukaansa, ja loppujen lopuksi Ronkoteuksen mytologian luki aivan mielikseen. Piirrosjäljestä tykkäsin, siitä ei ole motkottamista.

Lauzier: Elämän pirstaleita 1. Tätä kehuttiin täällä niin kovasti, että nappasin albumin Alfasta kahdella eurolla mukaani. Ja olikin hyvää. Selauksen perusteella vaikutti luotaantyöntävältä kulmikkaan piirrosjäljen sekä tekstiä täyteen ympättyjen sivujen vuoksi, mutta keskittyminen palkittiin: Lauzierin teksti on terävää ja ilkeän hauskaa. Tätähän lukisi mielellään lisääkin.

[Lurker]

Mustanaamiossa 23/2004 (ruåtsalaisen version mukaan) pitäisi olla Joe Kubertin ja Russ Heathin esittely - toivottavasti eivät tipu suomalaisesta versiosta pois.

Hassu juttu, mutta on ollut jotenkin nostalginen fiilis viime aikoina ja nämä Mustanaamio vuonna 1 jutut ovat kolahtaneet ihan mukavasti.

Ja hauska huomata, että Vaeltava Aave pitää (piti) Elviksestä. Jo kahdessa tarinassa sankarimme on pitänyt "turpajuhlia" konnien kanssa niin että jukeboxista on kajahtunut Elvis the Pelviksen rock'n'roll.

[Maso]

Viime viikolla sain luettua Morrisonin Animal Manin loppuun (hyvin erikoiseen loppuun). Sitten Mooren Smax sekä Gaimanin 1602. Kaikki oikein suositeltavaa kamaa. Seuraavaksi ehkä Bendisin Powers.

[VesaK]

Uusi Valerian, joka ei paljon hetkauttanut. Jaarinjaarin ja höpshöps, toivotttavasti seuraavassa albbarissa tapahtuu jo jotakin.

Piko ja Fantasio: Uusi jääkausi. R. Cauvin kokeili kirjoitella Spirouta kolmen albbarin verran 1981-83, kiitos uusintapainoskierrosten on tämä hänen ensimmäinen kässäyksensä nyt saatavilla suomenkielisenä. Kohderyhmänä selvästi lapset, tyhjänpäiväistä kohellusta joka tuo mieleen Aku Ankan laskukauden 70-l. alusta 80-l. loppupuolelle. Cauvin on rotaissut kässärin kasaan sivumennen, luultavasti puhelinmuistioon samalla kun on jutellut agentttinsa kanssa rojalteista. Nicolas Brockan piirros on oudon epätahdistettua, rytmitys ei toimi vaikka Brocka oli sentään animaatiopiirtäjä pohjakoulutukseltaan.  

[Steikki]

Valon prikaati

Tarina: Peter J. Tomasi
Kuvitus: Peter Snejbjerg
Suom: Petri Silas

II maailmansotaan sekoittuu ikiaikainen taistelu hyvän ja pahan välillä sekä raamatullisia myyttejä.

Itselleni kyseinen sarjakuva upposi tehokkaasti.

[JV]

Jodorowsky ja Moebius: Madwoman of a sacred heart

Kiinnostavalta työparilta pitempi albumi, jossa ruoditaan uskonnollisia pulmia hieman Bataillemaisissa tunnelmissa. Oikein onnistunut teos, Moebiuksen kuvitus ei mitään kummoista ole, mutta tarinaa kuljettaa oikein pätevästi.

Grant Morrison ja Jon J. Muth: Mystery Play

Kiinnostavalla tavalla sommiteltu symbolistinen tarina, jossa Muthin akvarellimaalailu korostaa tiettyä epäsarjakuvamaisuutta. Loppu jää Morrisonilla vähän vaisuksi, joskin huomioitavaa siis on korostunut symbolisuus, mikä on positiivista ja kiintoisaa.

Martin I. Green ja Bill Sienkiewicz: Voodoo Child

Sarjakuva, joka kansissaan hieman kuin häpeilee sarjakuvuuttaan. Jimi Hendrixistä tehty komea elämäkertasarjis, komea tietysti Sienkiewiczin ansiosta, jolta tämä taannoinen albumi on ainoa pitkään aikaan. Sienkiewicz on armoitettu kuvallinen innovaattori ja loistava kuvittaja, jonka sarjakuvakerrontaa seuraa ihastuneena, vaikka sarjiksen juoni ei mikään kovin erityislaatuinen olekaan

Ellis, Millar, Hitch, Quitely: Authority

Olen lueskellut suurella ilolla Authority -lehden ekat 20 numeroa. Aikanaan luulin Authorityn olevan ihan tusinalapsellista supersankarirämistelyä, mutta asiaan paremmin tutstuessani huomasinkin että kyse on jostain paljon omaperäisemmästä ja kiinnostavammasta. Ja nyt luettuani läjän lehtiä ja muutaman vanhemman Ellisin Stormwatchin, täytyy todeta että Ellis on pystynyt luomaan ryhmän, joka ei ole staattinen, vaan skenaariot menevät eteenpäin ja supersankarikliseet vältetään kaukaa.

Ellisin tarinat liikuvat megalomaanisissa star trrek -tyylisissä ideoissa, ja Bryan Hitch pystyy luomaan Ellisin visioille komean visuaalisen muodon.

Millarin jutut taasen yrittävät paisuttaa hommaa vielä entisestään, antaen Frank Quitelylle vapaan areenan kuvalliselle tykitykselle. Juuri se megalomaanisuus, jossa mennään sellaisten rajojen yli, mitä isoilla kustantamoilla voisi toteuttaa, muuttuu pitemmän päälle kuin velvoitteeksi. Enää ei ole pienempiin kuvioihin paluuta, mutta tarinallisesti on entistä vaikeampi ylittää edelliset.

Se minullakin on siis vielä näkemättä, kun olen siinä 20. numeron kohdalla luvuissani.

Mutta kaikkinensa originellien ja kolossaalisten ideoiden, ja mahtavan kuvamaiseman areenana Authority on jotain harvinaisen hienoa supersankarisarjakuvan genressä.

[W]

Luin viimeviikolla Saccon Palestiinan loppuun.
Oli sen verran tuhtia kamaa, että minunkin piti jakaa se useampaan lukukertaan. Karikatyyrinen kuvitus häiritsi hiukan alussa, mutta loppua kohden tyyli tasoittui.
Alpumi oli vaikuttava kuvan tuukka jo hehkutti. Minusta noiden naistennauratus yritykset olivat tarkoituksella tukemassa tarinaa. Sielä ne palestiinalais raukat viruvat mutakaupungissaan ja Israelissa paistaa aurinko, symbolista eikö? Aika kökköä minun sanomanani  

Janssonien muumeja olen lukenut. Nauroin itseni melkein sairaalakuntoon. Olen ajatellut kokeilla strippien tekoa ja muumit ovat olleet erityisessä syynnissä.

Toinen aivan mieletön löytö on ollut Kati Närhen alpumi Hanki Elämä. Aivan mahtava. Hänen tärähtänyt huumori on juuri sellaista jota minä rakasta. Olen lukenut sen varmaan miljoona kertaa ja aina yhtä päheä.

Valerianien uudelleen luku on edennyt Väärennettyyn maailmaan. Lapsena taisin vain selata Mezieresin, kun en muista tätäkään tarinaa. Ei sen väliä. Hemmettin mielenkiintoinen tarina ja syvällinen vieläpä...

Viikonloppuna luin mielenterveydelle vaarallisen paljon egmontin supersankari sarjakuvia.
Uuden DC-spessun: synnyin oikeuden tarinat ovat turhan temmoltaan ja sisällöltään alahtelevaisia ja lyhyitä. Leinin Francis Yun kuvitus on laskenut. Se oli kaunista vielä kun hän piirsi x-meniä. Hush alkaa olla jo pakko pullaa, en ymmärrä miten olen voinut joskus pitää Loebia pätevänä käsikirjoittajana. Valtakunta ja voima päättyi ennalta arvattavasti.

X-men oli mielenkiintoinen siis se eka osa. X-treme-x-men joutaisi roviolle. Painojälki oli tälläkertaa jo niin huonoa että tuskin tekstit näkyivät puhumattakaan kuvituksesta.

Tuomari ja Wolvie mega päätyi parin sivuin lukemisen jälkeen odottamaan sängynalle grillauskelejä.