Itselleen valehtelu lienee yksi suosituimpia ja helpoimpia harrastuksia mitä ihminen eon keksinyt ja vastaanottaja on aina tyytyväinen. Tarkoittanen siis , että olettekohan te(?) nyt ihan varmoja että ette vaihtaisi päivääkään pois ja miten voitte tietää miltä sitten tuntuisi, kun ette kummiskaan voi vaihtaa niitä pois ja tietää miltä oikeasti sitten tuntuisi ilman niitä inhottavia, kurjia, tylsiä, ahdistavia, pelottavia, väkivaltaisia tahi muuten niin mahtavasti elämäänne "rikastuttavia" päiviä...
Olen osittain samaa mieltä. Mutta vain osittain.
Se, jalostavatko vaikeudet todella ihmistä, riippuu monesta asiasta. Tärkeintä on tietenkin se, miten hyvin niistä selviä, ja millä keinoilla. En minäkään menisi koulukiusatulle jauhamaan sitä "se vaan vahventaa!"- litaniaa. Asia kun on niin, että suurimpaa osaa se ei vahvista vaan
heikentää. Tiedän niin paljon masentuneita, paniikkihäiriöstä kärsiviä ihmisraukkoja joiden surkeuden takana on koulukiusaaminen. Tiedän myös muutaman sellaisen jota se kaikki on vahvistanut, mutta kyseessä on murto-osa siitä porukasta.
Nämä jotka selviävät entistä ehompana koettelemuksista ovat poikkeuksetta sellaisia persoonia, että pahaolo pystytään suuntaamaan ulospäin. Itselleni tämä oli Se Suuri Oivallus, kaikkea ei kannata kasata sisäänsä. Potki seiniä ja heittele tavaroita ja huuda niille jotka sen ansaitsevat (ja niillekkin välilä jotka eivät ansaitse). Ääripäässää on sitten se promille jotka ottavat pyssyn kouluun. Hekin voivat paremmin kuin ne, jotka kaikessa hiljaisuudessa vuosien kärsimysten jälkeen vetävät itsensä kaulakiikkuun....
Olen muuten itse sitä mieltä että ainut oikea eheytyminen tapahtuu oman pään sisällä. Terapia on pelkkää lumehoitoa.
Ja mitä tulee itse aiheeseen, en vaihtaisi päivääkään pois. Ainut tapaus olisi se, jos voisin palata menneisyyteen ja pelastaa jonkun läheiseni elämän. Sellaiseen ei ole vielä (knok knok puuta) tarvetta. Voidaan aina vatvoa ikuisuuksiin filosofisesti siitä miten ihminen unikkina persoonana määritellään, mutta oma mielipiteeni on selvä. Olisin varmasti eheämpi, onnellisempi ym. jos mitään pahaa ei olisi tapahtunut. Mutta en olisi
minä. Jokaikinen tapahtuma elämässämme muokkaa meitä. On pelottava ajatus, että olisin yhtäkkiä täysin toisenlainen.
Olen vielä sen verran nuori etten vielä ole missannut pahemmin tilaisuuksia, ainakaan sarjakuvien kanssa. Kymmenen vuoden päästä voi tietenkin olla eri ääni kellossa...
