Sen takia en itse asiassa käytä viivoitinta rakennuksissakaan, muuten alkaa muistuttaa liikaa teknistä piirtämistä. Kuollutta sellainen-siis minun mielestäni.
Näinpä juuri. Mä käytän viivoitinta luonnostellessani, mutta harvoin lopullisissa viivoissa, ja silloin jos käytän, niin jotenkin hätäisen oloisesti. Itse asiassa tuntuu, että photoshopin vääntelytyökaluista voisi olla apua tuon viivoitinpelon voittamisessa.
Täytyy muistaa, että täällä on monen eri iän piirtäjää, ja pisimmän ajan vie että löytää ne itselleen sopivimmat työvälineet. Ei varmaan viime vuonna ostettu paraskaan terä tai sivellin ole vielä muuttunut omaksi. Ja joka työvälineelle pitää löytää oikea piirustusnopeus jokaista viivan tekstuuria kohden.
Mä diggaan Hannun jäljestä kovasti, siinä on sellaista helppoutta ja sujuvuutta jota ei yrittämällä tai harjoittelemalla edes saa aikaan, vaan se onnistuu vain silloin kun sydän on mukana kuvassa. Siis vaikka olisi kuinka hyvä piirtäjä noin muuten. Jos fiilis on väärä, niin ei vaan onnistu.
Tavallaan se on sitä, että pitää elää sen kuvan mukana. Silloin autot, laivat ja lentokoneetkin sujuvat, kun joka viivalla pyrkii ilmentämään liikettä ja kokemaan sen tunnun mikä on kun ajaa kovaa mutkaan, tai hyppää korkealta. Sarjakuvapiirtäminen on niin lähellä sitä että osaisi lentää, kuin maankamaraan sidottu ihminen vain voi olla.
Ja sitten joka viivalle on oikea työkalu. Ajatellaan vaikka puuta, lehvistö ja runko tulevat siveltimellä, mutta käkkyräiset oksat jyrkkine haarautumineen vaativat terän, ja sitten kun valo tulee lehvistön läpi ja hajottaa ääriviivat, pitääkin ottaa kuitukärki tai rapido avuksi ja lähteä hakemaan tekstuuria luonnonrasterista.
En nyt tiedä oliko tästä apua. Tuli vain mieleen sanoa.
Kivi
