Sarjakuvaan ei sovi pitkät puheet, dialogi on romaanin heiniä, samoin hahmojen mielenliikkeiden kuvaaminen. En oikein jaksaisi lukea vakuutteluja kuinka kaunis on maisema, kuinka kiehtovannäköisen kuvion lintuparvi muodostaa lehahtaessaan liikkeelle ja sen semmoista, mikä sarjakuvassa hoituu näyttämällä. Sarjakuva on miellyttävämpi silloin kun kirjassa joutuisi kuvailemaan ympäristöjä, tunnelmia, ilmeitä, ulkonäköjä. "Nyt kirkaisi se nainen jolla oli punaiset hiukset ja jonka vaatetuksen kuvasin sivulla 45 ..."
Sarjakuvasivu ja -aukeama näyttää lukijalle jo ensi silmäyksellä mistä on kysymys, ja houkuttaa katsomaan lähempää. Sitä voi vaeltaa monta kertaa: ensin vilkaista, sitten lukaista, sitten tarkistella ja pysähdellä mielenkiintoisiin kohtiin kuvissa.
Elokuvaa ei voi pysähtyä miettimään, menee ohi koko ajan. Elokuvassa ei ehdi ihailla jännää rakennusta kun pitää pysyä kärryillä toiminnassa. Elokuvaa katsoessa ei kurkisteta seuraavaa kohtausta. Samassa kuvassa tapahtuu yksi asia kerrallaan, kun sarjakuvassa voi olla rinnakkaisjuonia ruudunnurkassa.
Sarjakuvaa voi lukea ruokapöydässä, liikennevälineessä tai vessassa pari sivua kerrallaan.
