Sarjakuvantekijä voi olla yhtäaikaa sekä suuri romaanikirjailija että elokuvaohjaaja aivan yksin omilla ehdoillaan. Tai sitten ei kumpaakaan missään nimessä, eikä minkään muunkaan tunnistettavan taiteenmuodon edustaja.
Koska sarjakuvassa näkyy pakosta useita ruutuja samanaikaisesti, se on selvästikin
kerrannollisempaa kuin elokuva -
kerronnallisuudesta en osaa sanoa. Varmaan kyllä onkin niin. Toisaalta pelkkä rinnakkain ja sarjana esiintyvä kuvan ja tekstin sekamelska voi pistää pään sekaisin pahemmin, ainakin jos sivujen tuijottamiseen keskittyy kunnolla. Ajan raiteita tasavauhtia puksuttavaa videota eli elokuvaa joutuu tosiaan seuraamaan passiivisemmin. Siltä puolin visuaalinen, "kuvataiteellinen" kokonaisuus on periaatteessa yksi kova vastine liikkuvalle kuvalle.
Tyypillisesti hieno tarina kannattaa julkaista sarjakuvana, jos kerronta on sellaista, että siitä saisi paljon irti hahmojen ja niiden tekemisen ilmaisemisesta kuvana. Ja etenkin jos on paljon ytimekkäitä ajatuksia ja dialogia. (PTJ Uusitalon linkki on kuvaava.
) Tai jos tapahtumien ympäristö on olennainen ja mielenkiintoinen. Tai sitten ei. Hahmojen
tekemättömyyden kuvaaminen mielenkiintoisesti lienee yleensä paljon vaikeampaa. Kaikkia ajatuksia ei tarvitse puhututtaa hahmoilla ääneen, mutta jotain konkreettisesti näytettävää pitäisi silti tapahtua. Siis harvassa ovat sarjakuvat kokonaan ilman hahmoja pelkällä kuvallis-tekstillisellä sfäärityksellä, tajunnanvirralla ja sielunmaisemilla. Ainakin ne pahimmat epileptiset ja psykedeeliset animaatiot rajautuvat pois, tosin niissä pompataan jo muutenkin kokonaan pois kerronnasta ja tapahtumista. Sarjakuva on ehkä enemmän näytelmää ja runoutta kuin puhdasta proosaa.
Elokuvissa ja sarjakuvissa voi pitkän monologin tai dialogin aikana tapahtua vaikka mitä siistiä: hahmo tai hahmot kävelevät ja maisema vaihtuu jopa taiteellisen tyylikkäästi dialogiin ja hahmojen sisäisen maailman muutoksiin sopien. (Krhm Cerebus the Aardvark ja kohtaus "Mind Games II" kirjassa High Society: hahmo välillä tarpoo ja välillä ui harmaassa, abstraktissa massassa ja keskustelee käsittämättömistä juonista toisen, näkymättömän hahmon kanssa yrittäen vielä lypsää varmuuden, kuka tämä toinen on ja mitä oikein aikoo. Cerebuksessa ainakin on vivahteikasta kieltä ja dialogia ja sitä on verrattu paksuihin venäläisiin klassikkoromaaneihin.) Tai sitten taustalla tapahtuu aivan omia juttuja, jotka voivat koomisesti jopa viedä todellisen huomion, kuten joissain Don Rosan sarjakuvissa. Sarjakuvassa nimenomaan on vielä se etu, että kaikki tapahtumat saa napattua varmasti ekalla kerralla, kun ei ole elokuvan aikarajoitetta. (Mainitaanpa
eräät parodiset
(?!) piirrosanimaatiot, joissa hahmot puhuvat ylinopeasti ja vieläpä päällekkäin ja kaiken kukkuraksi samaan aikaan taustalla vilahtaa tuhat triljoonaa omituisuutta, jotka on tarkoitus tunnistaa viitteiksi n:ään muuhun teokseen. Ei sellaista kaikkea pysty ottamaan vastaan yhdellä kertaa pakkonopeudella elleivät omat katse ja mieli ole valmiiksi kouliintuneet piinkoviksi. Excel Sagan tekijöillä ei varmasti ollutkaan se tarkoituksena, mutta siihen voi tekijänä tai vastaanottajana kömmähtää vahingossa, jos ei skarppaa.)
400-sivuinen mangapuhelinluettelo oikein halvalla kierrätyspaperilla vasta onkin esineenä miellyttävä. Sitä vain pläräämään, sivuja riittää kyllä. (Niin Cerebuksessakin.)
Arkistojen uumenista sattui silmiini muinainen ketju
omenat ja appelsiinit. Muistakin vanhoista ketjuista yllättävien otsikoiden alta saattaisi löytää lisää filosofointia.
