Hieno rautatietarina oli kaikkinensa tämä uusin Tex-seikkailu, vaikka keskimmäinen osa menikin melkoisten perunafestivaalien merkeissä. Minusta Mondegon joutuminen, esimerkiksi Jannen ehdottamalla tavalla, kosken vietäväksi, olisi ollut laimea perustexmäinen perusratkaisu. Texin ja Mondegon kaksintaistelu oli mielestäni yllättävä ja sykähdyttävä. Kylmyydessään päätös välien lopullisesta selvittämisestä kaksintaistelulla toi seikkailuun jotakin sellaista tosielämän tuntua, jota toivoisin näkeväni Texin sivuilla useammin. Elämässä joutuu oikeastikin tekemään ratkaisuja, joissa kaikki valittavissa olevat vaihtoehdot ovat enemmän tai vähemmän huonoja. Valinta on silti tehtävä. Ehkä kohtaus vei Texiä pois tutuilta poikamaisten seikkailutarinoiden viattomilta raiteilta kohti karujen lännenmiesten maailmaa, jossa voi tulla kaikille paha mieli. Ja hyvä niin. Kaksintaistelu oli merkittävimpiä Tex-tapahtumia pitkiin aikoihin, joka liikautti lukijaansa ihan oikeasti.
Leomacsin rouhea ja realistinen kuvitus oli mielestäni huikeaa! Ilmeikkäitä hahmoja, hienoja maisemia ja realistisen oloisia asentoja. Tex näytti rankan ja väkivaltaisen elämän kovettamalle hahmolle, kuten mielestäni asiaan kuuluu. Piccinellin pikkusievän piipertelyn ja pikkumokailujen jälkeen toivoisin näkeväni Leomacsin kuvitusta Texissä useamminkin. Hän oli näköjään saanut "erityisluvan" laittaa jopa veren lentämään sarjakuvaruuduissaan, mitä ei Texin sivuilla kovin usein nähdä. Veren näkeminen Tex Willerissä ei tietenkään ole mikään itseisarvo, mutta suosin kuvituksissa silti mieluummin tuollaista Peckinpah-tyylistä lähestymistapaa, kuin niitä hieman lapsekkaita zip zip -luodin kulkua osoittavia viivoja. Nähtiinhän Leomacsilla toki niitäkin.
Sarjan keskimmäisen osan kansi jäi mieleen Villan täydellisenä alisuoriutumisena. Liekö ollut kiirettä ilmassa, tai jotain, mutta kyseinen kansikuva on surkeimpia Villalta koskaan näkemiäni suorituksia.
