Puntaroimme Hannun kanssa viimeisimmän Ken Parkerin meriittejä.
Nyt mietteemme ovat luettavissa etusivulla.
Oli kiinnostavaa lukea tuo, koska molemmilla keskustelijoilla on perusteltua ja erilaista analyysiä.
”Ihmisen matkan” raakuudet kavahduttivat minuakin. Ehkä kertomus on ainakin osittain Kenin fiktiota – koska ehkä hän tietää, että lehden lukijat haluavat lukea sellaista? Toisaalta silloin kun Keniä pyydettiin lehden kirjoittajaksi kaksi pokkaria sitten, hän kertoi toimittajalle realistisen tuntuisen Buffalo Bill –jutun ja se kelpasi mainiosti, joten Kenille ei tullut lainkaan käsitystä, että juttuja pitäisi värittää väkivallalla ja intiaanien pahuudella.
Tosiaan todenmukaista, että intiaanit eivät ole vain rauhallisia ja jaloja, mutta minustakaan ei ole viihdyttävää lukea verikekkereitä. Kyllä kai tässä kertomuksessa on olemassa ristiriita Kenin luonteeseen ja aiempiin seikkailuihin. Muutenkin viime aikoina käsikirjoittaja Berardilla on ollut monia synkkiä tarinoita.
Myös viimeisessä tarinassa on liikaa rytinää, mutta onneksi mukana on myös ”pehmeitä” havaintoja (epätoivo, nälkä, imettäminen, lapset, koira, naisen näkökulma ym.). Ilmeisesti noissa takautumissa haettiin joitakin rinnastuksia nykyhetken kohtauksiin kuvaamalla esim. samaa aihetta siirtymissä, mutta suurin osa meni minulta ohi.
Olikos muuten tässä Kenin kummipojassa mitään, mikä olisi avannut ensimmäistä tarinaa? Muistaakseni kummipojan valokuva näkyi Kenillä jossain muuallakin vähän aikaa sitten.
