Arvostelut | Teksti: Tero Mielonen ja Hannu Vesala | Julkaistu: 21.01.2014 klo 14:36:09 | Luettu: 2306 kertaa

Parhaat länkkärit tulevat Italiasta

Ken Parker –sarjan tuorein albumi tarjoilee kolme tarinaa villistä lännestä. Tai oikeastaan tarinoita on vain yksi ja kaksi puolikasta, sillä ensimmäinen tarina päättää edellisessä albumissa alkaneen Ihmisen matkan ja viimeinen päättyy cliffhangeriin.

KEN PARKER: Ihmisen matka (osa II), Pidätys & Mustakarhun loppunäytös
Teksti: Berardi, Rontini & Mantero
Piirros: Milazzo, Barbati, Bertolotti, Frisenda & Zuccheri
Alkuperäisjulkaisu: Ken Parker Magazine 15-20
Egmont Kustannus Oy, 2013
Hinta 11,95 €


Ihmisen matka.

Tarinassa on kaksi tasoa: kehystarinassa Ken on hieman iäkkäämmän pariskunnan vuokralaisena ja kirjoittaa kertomusta eskimoystävänsä Oakpehan kanssa kokemastaan seikkailusta kahden turkiskauppiaan oppaina. Varsinaisessa tarinassa nelikko joutuu cree-intiaanien vangeiksi ja kohtaamisesta tulee kohtalokas monelle. Kenin eloonjäämiskamppailussa ei armoa tunneta ja ruumiita syntyy sen mukaisesti.

Hannu: Kehystarinan funktio jäi minulle epäselväksi, en ainakaan havainnut että se liittyisi jotenkin edeltävään tai seuraavaan tarinaan. Vaikutti hieman päälle liimatulta.

Tero: Kehyskertomus liittyy pidempään jatkumoon. Suuri sirkus –tarinassa Ken kertoi toimittajalle kohtaamisestaan Buffalo Billin kanssa ja toimittaja tykästyi tarinaan niin kovasti, että maksoi sen julkaisuoikeudesta 120 dollaria. Lisäksi hän lupasi Kenille vastaavan summan kaikista tarinoista, jotka Ken hänelle toimittaa. Ken siis kirjoittaa tarinan ylös saadakseen rahaa velkojen maksuun. Kehystarina myös mahdollistaa sulavamman siirtymisen Alaskan maisemista takaisin sivistyksen pariin. Kenhän oli jo useamman tarinan verran seikkaillut eskimoiden kanssa ja tämän tarinan jälkeen siirryttiin takaisin perinteisimpiin maisemiin.
Vankeja rääkätään …
Vankeja rääkätään …

Hannu: Tuolle varsinaiselle seikkailulle leimaa-antavaa oli runsas väkivalta ja raakuus. Kohtaukselle, jossa intiaanit tyydyttävät libidonsa kyllyydestä sadistisia halujaan kiduttamalla vankejaan, oli uhrattu useita kokonaisia aukeamia. Kidutusta myös kuvataan sangen yksityiskohtaisesti: kidutuspaalussa olevan miehen jalkaan heitetään keihäs ja häntä viillellään puukolla. Muutoinkin väkivaltaa ja raakuuksia kuvataan yksityiskohtaisesti: luotien osuessa veri ja sisälmykset roiskuvat. Kuvottavaa mässäilyä.

Tero: Olen täysin samaa mieltä tarinan väkivaltaisuudesta. En muista, että vastaavaa olisi ennen nähty tai että Ken olisi pistänyt tuollaista teurastusta pystyyn. Sen vuoksi minäkin vierastin tarinaa jonkin verran. Ken on kuin voittamaton supersankari, jota kukaan ei pysty pysäyttämään. Vähän siis kuin Tex Willer, Jonah Hex tai John Rambo. Itse pidän enemmän lähempänä todellisuutta olevista, ja Ken Parkerin tapauksessa humaanimmista, tarinoista.

Hannu: Ruumiita tosiaan syntyi läjäpäin, ja pääasiassa niitä tosiaan tuotti Ken. Paetessaan intiaaneja hän tappoi heistä ainakin kolme ja loput söi karhu; intiaanikylässä Ken ampui kaikki intiaanit ja veti niskat nurin turkisyhtiön mieheltä. Näin siis mies joka vihaa väkivaltaa.
… ja intiaanit viihtyvät
… ja intiaanit viihtyvät

Tero: Väkivallan esittämisen suhteen minulla ei ole valitettavaa. Kyllä väkivallan pitää näyttää kivuliaalta eikä tuossa mielestäni vielä menty mässäilyn puolelle, jos vertaa vaikka aasialaisiin veribaletteihin elokuvakankaalla. Toinen ääripää on sitten esimerkiksi John Waynen länkkäreissä suosittu lyyhistymistyyli, jossa ammutut vain kaatuvat maahan eikä verta näy missään. Sellainen voi olla helpompaa katseltavaa, mutta siitä uupuu täysin väkivallan uhka ja tekojen peruuttamattomuus. Kyllä väkivallan pitää näyttää sen verran pahalta, ettei lukijan/katsojan tee mieli siihen itse turvautua.

Hannu: Olen tuosta asiasta kyllä eri mieltä. Sen sijaan että väkivallan näyttäminen ehkäisisi katsojan turvautumista väkivaltaan, se päinvastoin pikemminkin turruttaa ja tarjoaa malleja omalle käyttäytymiselle (kts. esim. Banduran (1986) kokeellisia tutkimuksia mallioppimisesta). Ja toiseksi, ainakin minusta on vastenmielistä lukea sarjakuvaa jossa tällaista runsaasti viljellään.

Pidätys.

Ken ei ole ainut nyrkkisankari.
Ken ei ole ainut nyrkkisankari.
Lyhyessä, 40 sivun mittaisessa tarinassa Ken on pikkukaupungissa asioimassa kun sinne ratsastaa arkajalalta vaikuttava nuorimies. Arkajalka törmää joukkoon paikallisia turkismetsästäjiä, jotka alkavat saman tien höykyttämään vierasta. Ken tulee väliin auttamaan vierasta, mutta kaikki ei olekaan niin kuin päältä päin näyttää: vieras paljastuu sheriffiksi, joka pidättää saman tien Kenin.

Tero: Tämä pätkä maistuu kepeältä edellisen tarinan raakuuksien jälkeen. Ihan hyvä niin, sillä ei kaikkien tarinoiden tarvitse olla samasta muotista. Ken päätyy sulavasti uuteen seikkailuun, jonka lisäksi sheriffistä on onnistuttu tekemään kiinnostava hahmo. Selvästikään hänellä ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissaan, mutta hänen taustastaan paljastetaan hyvin vähän, joten lukija ei pysty ennakoimaan mihin suuntaan tarina lähtee seuraavaksi.

Hannu: Tarina toimii selvästi esinäytöksenä seuraavaan tarinaan. Tarinalla ei vaikuta olevan muuta funktiota kuin kuvata miten Ken joutui sheriffin vangiksi. Itsenäisenä tarinana jää valjuksi. Mielenkiintoista on Kenin ja sheriffin suhde: Ken ei yritä pakoon eikä vastustele, ja keskinäinen sanailu vaikuttaa ystävällismieliseltä.

Kruuna vai klaava?
Kruuna vai klaava?
Tero
: Vaikka Ken omaa henkeään puolustaessaan on valmis turvautumaan väkivaltaan, hän on pohjimmiltaan lakia kunnioittava kansalainen.

Hannu: Pikkukaupungin asukkaista kuvataan pääasiassa turkismetsästäjiä, jotka muistuttavat lähinnä Kyyrölän veljeksiä (elokuvasta Kuutamosonaatti); näiden lisäksi tarinassa esiintyy paikallinen kiho, kauppiaita ja baarimikko sekä ilotyttöjä. Näin täydentyy "realistinen" kuva villin lännen asujista: intiaanit ovat raakoja, verenhimoisia villejä ja valkoiset vähä-älyisiä, riidanhaluisia körmyjä.

Tero: Yhden tarinan perusteella ei kannata vetää liian suuria johtopäätöksiä Parkerin hahmogallerian stereotypioista. Esim. kirjan kolmas tarina esittää intiaanit aivan toisessa valossa. Se onkin tämän sarjan vahvuus; kaikista ihmisistä/kansoista näytetään useampi puoli. Intiaanit eivät ole vain raakoja villejä tai luonnon kanssa symbioosissa eläviä shamaaneja, vaan heidän joukkoon mahtuu molempia sekä paljon muita. Sama koskee myös valkoisia. Vaikka isolle osalle heistä ei paljoa sympatiaa heru, niin mukaan mahtuu myös hyviä tyyppejä.

Mustakarhun loppunäytös.

Ken ja sheriffi saavat matkaseuraa ratsuväkiryhmästä, joka kuljettaa vankinaan intiaanipäällikkö Mustakarhua. Seuruetta seuraa myös salaperäinen nainen joka kantaa selässään pientä lasta. Takaumien avulla kerrotaan Mustakarhun heimon traaginen tarina.

Hannu: Tarinassa liikutaan tiheästi kahdella tasolla, jopa niin tiheästi että välillä on vaikea pysyä kärryillä mikä on takaumaa ja mikä "nykyhetkeä", vaikka takaumajaksot onkin erotettavissa kuvaruutujen pyöristetyistä kulmista. Tästä jatkuvasta hyppelystä johtuen tarina tuntui jokseenkin sekavalta vielä toisenkin lukukerran jälkeen.

Tero: Parkerissa on harrastettu melko paljon kahdella tasolla liikkumista. Toisinaan eri tasot ovat eri piirtäjien kuvittamia (esim. Suuri sirkus), jolloin eri tasoille siirtymisestä ei ole ollut epäselvyyttä. Mielestäni erittäin toimiva järjestely, mikä olisi selkiyttänyt tätäkin tarinaa.
Kuppi kahvia antaa potkua päivään
Kuppi kahvia antaa potkua päivään

Hannu: Tässä tarinassa ilkimysten rooli on asetettu valkoisille ja kärsijöinä ovat intiaanit, jotka on ajettu ahtaalle nälkää ja puutetta kärsimään. Julmuuksia ei tässä tarinassa varsinaisesti näytetä (verrattuna ensimmäiseen), mutta pyssynpauketta ja ruumiita kuitenkin aivan riittämiin. Sotilaat jahtaavat intiaaninaisia ja lapsia surmaten näitä, ja jossain kohtaa annetaan ymmärtää että myös raiskaavat. Ja Ken, tuo rauhan mies potkaisee sotilasta munille ja sitten päähän; näin toki suojellakseen intiaaninaista (Ankansilmää). Myöhemmin sama solttu yrittää raiskata Ankansilmän, mutta kuoleekin puukkoon housut kintuissa.

Tero: Mitä väkivallan kuvaukseen tulee, niin mitä realistisempaa se on, sen perustellumpana sitä voi viihteessä pitää. Ja lännen valloittamisesta ei väkivaltaa puuttunut. Tällä kertaa Ken turvautuu voimakeinoihin vain suojellakseen heikompaansa. Vaikka käytös ei sinällään olisi hyväksyttävää, niin sille on kuitenkin moraalinen oikeutus. Kutsuisin Keniä pikemminkin oikeudenmukaisuuden mieheksi kuin rauhan mieheksi.

Loppukommentit

Hannu
: Minusta tämä opus näyttäytyy varsin raakana ja väkivaltaisena, jopa vastenmielisen sellaisena. Jos kyseessä olisi elokuva, uskon että se saisi ainakin K16-leiman.

Mielenkiintoista oli se, että aika suuren osan ajasta Ken on pikemminkin jonkinlainen seurailija tai kanssakulkija eikä tarinan keskipiste; näin esimerkiksi tuossa viimeisessä tarinassa, jossa enemmän keskiössä olivat Mustakarhu ja hänen heimonsa.

Piirrostaide onnistuu hyvin täydentämään tarinoiden synkänpuoleista ja osin ahdistavaa tunnelmaa. Keventävää huumoria en tarinoista löytänyt, tai jos sitä oli, niin en ymmärtänyt. Jonkinlaista vitsintynkää kyllä yritettiin esim. yhden sotilaan kertoessa naisseikkailustaan (pimeässä luuli olevansa nuoren naisen kanssa, mutta tämä paljastuikin vanhaksi intiaanipalvelijaksi. Hah.). Kokonaisuudessaan fiilis, joka lukemisen jälkeen jäi, oli aika synkkä ja alakuloinen, jopa ahdistunut. Kun Parkerin jälkeen otin Texin luettavaksi, tuntui kuin olisin astunut pimeästä, loskaisesta syysillasta auringonpaisteiseen ja leppoisaan kesäpäivään.

Tero: Olen samoilla linjoilla kirjan väkivaltaisuuden suhteen. Ehdottomasti K16-tavaraa, jos valkokankaalta tätä katsoisi. Minua väkivalta ei sinällään häirinnyt enkä näe etteikö väkivalta ja älykkäät tarinat sopisi samaan pakettiin. Omasta mielestäni viihde (tai taide) on parhaimmillaan silloin, kun se pistää miettimään ja lukija voi pähkäillä miten itse olisi toiminut vastaavassa tilanteessa. Sellaiset tarinat lisäävät lukijan ymmärrystä, kun pääsee kohtaamaan asioita, joita ei normaalisti tule ajateltua. Ken Parkereissa Ken ei ole aina tarinan keskiössä, mikä mahdollistaa tarinoiden laajan kirjon. Tästä seuraa paljon yllättäviä käänteitä sekä mielenkiintoisia juonikuvioita. Toisaalta aina ei jaksa pohdiskella maailman tilaa ja moraalia, joten silloin kelpaa kevyempikin viihde, jolla saa ajatukset lepoon ja hyvän fiiliksen. Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa ja syvällistä. Riippuu ihan lukijan kulloisestakin tarpeesta.

Kyllähän näissä maisemissa viihtyy.

Keskustele Ken Parkerista Kvaakissa.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali