Kyllä Parkerissa kiinnostavuutta on, mutta eivät nuo tarinat aina niin suurta intoa minussa herätä. Ja edelleen, kyllä minusta se suurin puute näissä uusissa julkaisuissa on tuo pieni koko. Vaikka Curtvile (vaiko Lurker) minulle toisessa yhteydessä suositteli optikolla käyntiä ja suurennuslasin käyttöä, niin minusta kyllä suurempi julkaisumuoto olisi pelkkää plussaa.
hep, minähän se. Jäljellä olevassa on erinomainen näkö, sitten kun heikkenee hankin monokkelin.
Ja suurennuslasin.
Isompi koko olisi tietty hyvä. Minustakin olisi mukavaa jos voisi valita ostaako tuotteen kovakantisena vai pehmytkantisena.
Minä ostaisin 99,99% pehmytkantisena , kovakantinen alkaa olla mielestäni validi vaihtoehto vasta a) yli 400 sivun paksuudessa ja b) sivukoon alkaessa ylittää koon A2.
Kysyntä ja tarjonta eivät kuitenkaan kohtaa.
Markkinoiden koko ei siten mahdollista tätä kaupallista vaihtoehtoa. Sarjakuvissa kun se kaupallinen puolikin on olennainen tekijä.
Eli peruste on sama kuin omissa töissä "kyllä semmoinen voidaan tehdä mutta sitten se ei maksa XXXX €uroa vaan XX XXX €uroa"
ja aika usein asiakkaat ei sitten ota sitä meidänkään vaan palkkaavat virolaiset kaverit tekemään sen XXX €urolla.
Mikä ei ole virolaisten vika missään määrin, joko he tai me korjataan se sitten muutaman vuoden päästä ja maksaa sitten toiset XXXX €uroa.
Eli vika on siten sälytetty meidän, kuluttajien harteille: ei ne ole valmiita maksamaan niin paljoa sarjakuvasta.
Näin on osa kustantajista kokopuolen perustellut yhdistettynä siihen että myyntipaikat eivät ota jollet ole valmis ostamaan ja asentamaan omalla kustannuksellasi omia ständejä tuotteita varten myyntipaikkoihin.
Itse pidin kyllä rinnastuksestasi
Ken Parkeriin olen perehtynyt vasta nyt, näiden uusien julkaisujen myötä, eli siis hyvin myöhäisnuoruudessa (vai varhaisseniori-iässä). Osaltaan kiinnostukseeni tutustua KP:iin vaikutti täällä Kvaakissa käyty (ylistävä) keskustelu, osaltaan tuo keskustelu on myös aikaansaanut aika varauksellisen asennoitumisen. Väitteet siitä, että KP on "aikuisemalle" lukijalle suunnattuja, ovat mielestäni aika kökköjä, ellei tällä sitten viitata musiikista tuttuun AOR käsitteen tapaisiin asioihin.
aikuisemman rinnastaminen AOR:n kanssa on aika lunki huomio.
Itse sanoisin että Tex on Jerry Lee Lewisia, Chuck Berrya, Animalsin rokkia tai sen jälkeläisiä kun taas Ken Parker on selkeästi Simon & Garfunkel, Police linjaa.
Molemmilla on aikansa ja paikkansa.
Willerissä on yhä 1950-lukulaisuutta kun taas Ken Parker on enemmän 60-lukulainen ote kerronnassa.
Niille joille 50-luku on yhtä kuin matsaaminen Teddyjen kanssa tai viimeinen arkaiinen aika on Tex tietty "vanhoillisuuden pesäke".
Se että 60-luvusta on tehty "kaiken hyvän alku™" on siis usein juurikin syy miksi vastaavia arvomaailmoja kuvaava kerronta on "aikuisemmalle" lukijalle suunnattu.
J.T.Chancen arviosta syvemmästä realismista en puhuisi Parkerin kohdalla, Ken Parkerien vaikute kun löytyy 60-luvun amerikkalaisesta lännenelokuvasta ja Tex Willer 50-ja 70-lukujen amerikkalsita lännenelokuvaa.
(omaan makuuni olisi spagettiwesternien kerronta, sitä harvoin saadaan)
Willer taas on sarjakuvassa myös pelastanut niin paljon intiaaneja että tuolla perustein näiden pitäisi edustaa 35% USAn nykyväestöstä.
Ken Parker ei ole tosin kohdannut ulkoavaruuden olentoja tai vampyyreja tahi zombeja. Saati ampunut dinosauruksia sukupuuttoon.
Molemmista sarjoista olen löytänyt aivan loistavia tarinoita ja niitä joita lukiessa ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
