Lainaamasi teksti on minun kynästä (tai siis näppäimistöstä), joten katson olevani vastuussa aiheuttamastani pahasta mielestä.
Peräänkuulutettu realismi ei ole väkivallan kuvaamista todenmukaisesti - graafisesti, kuten amerikkalainen sanoisi. Ei sinne päinkään. Vaan sitä miten ihmisiä kuvataan, niin että heistä tulee lukijalleen todentuntuisia, kompleksisia ja monitahoisia - henkilöitä joiden kohtaloista välittää.
Se ei ole ulkokohtaista realismia visuaalisella tasolla, vaan taito jolla kertoja(t) tuo henkilöt esille, hengittävinä, tuntevina, elävinä, ajattelevina yksilöinä. Miksi he tekevät niin tai näin. Kuinka Ken Parker vaeltaa ympäri vanhaa länttä (ja vähän muuallakin), kohtaa erilaisia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan ja miten he vaikuttavat toisiinsa.
Samalla tekijät käsittelevät vahvoja teemoja elämästä, vastuusta, ystävyydestä, sodasta, vihasta.... yms. Kaikki tehty kuitenkin viihdyttävästi ja koskettavasti. Mukana vakavampia aineksia, kovaa draamaa, mutta myös huumoria, jopa farssia ja parodiaa, kuten "Boston"-jakso osoittaa. Yllättävyyttä vanhoissa kulisseissa.
Parkerin toinen hyvin virkistävä puoli on juuri Askonkin mainitsema lajityypin rajojen paukuttelu ja venyttely. Tarinoissa ei ole aina pelkkää juonta: ratkaistaan asiat, mennään paikasta a paikkaan b ja sillä selvä, lisäksi kokeillaan välillä rakenteilla ja sisällöllä, tai ravistellaan kliseitä - "entä jos asiat olisivatkin näin". Tarina "Totuus" esim. oli hyvin vaikuttava, mikä on totuus, kuka valehtelee, mitä keinoja on oikeutettua käyttää sen esiintuomiseksi jne...
Timo