Ken Parker ratsastaa jälleen!

[Asko AA]

Boston sen sijaan lienee heikointa Parkeria (ainakin toivon ettei tällaista ole enää jatkossa tulossa) ainakin kaltaiselleni tosikolle, mitä lie tekijöiden mielessä liikkunut.

Omassa erikoisessa muodossaan Boston on jopa taitavinta ja tarkimmin tyyliteltyä Parkeria. Olin kyllä huolissani siitä, toimiiko homma ollenkaan, jos ei tunne noita kirjallisia etsivähahmoja, jotka kiteyttävät rooleihinsa herkullisesti tunnetuimpia piirteitä, vinjettejä ja kliseitään.
Tuskinpa kovin moni tuntee Philo Vancen tai Ellery Queenin persoonallisia puolia.
Jutun ilkikurisuus ei tietenkään ilahduta tosikoita, mutta minusta murhaajan paljastuminen oli niin huikeaa ironiaa, etteivät edes Agatha Christien rohkeimmat ratkaisut yllä moiseen.

[Jarkko Sikiö]

Olin kyllä huolissani siitä, toimiiko homma ollenkaan, jos ei tunne noita kirjallisia etsivähahmoja, jotka kiteyttävät rooleihinsa herkullisesti tunnetuimpia piirteitä, vinjettejä ja kliseitään.

Olihan siellä sentään ne helpommatkin palat, joiden kautta lukija pääsee jyvälle siitä, mistä on kyse.

Ehkä toisella kertaa luettuna tuntemukset ovat minunkin kohdallani toiset, nyt vain rojahdin tapaninpäivänä sohvalle nauttien edeltä käsin ajatuksesta, että lukukokemus olisi samaa tasoa edeltäneen pokkarin (Valaanpyytäjät/Lumen maa) kanssa.

Uudisraivaajat olikin hengeltään kovin samantyylinen, joten kaipasin jo vaihtelua, mutta kontrasti Bostonin hullutteluun olikin liikaa. No, olihan kuvittajana sentään Milazzo, jonka taiteilemia sivuja kääntelen aina mieluusti.

[Asko AA]

... nauttien edeltä käsin ajatuksesta, että lukukokemus olisi samaa tasoa edeltäneen pokkarin (Valaanpyytäjät/Lumen maa) kanssa.

Ken Parkerin eskimoselkkaukset jatkuvat maaliskuun toisella viikolla, kun pohjoisimman trilogian kolmas osa Ihmisten kansa ilmestyy. Hiukan vehreämmässä Alaskassa ollaan saman opuksen Pat O'Shanen tarinassa

[VilleM]

Jutun ilkikurisuus ei tietenkään ilahduta tosikoita, mutta minusta murhaajan paljastuminen oli niin huikeaa ironiaa, etteivät edes Agatha Christien rohkeimmat ratkaisut yllä moiseen.

Tämä on ihan totta!

Minusta junaosio oli varsinainen taidonnäyte tekijöiltä. Oikein viihdyttää luettavaa. Boston on tarkoituksellisesti erilainen tarina, joka hyppää lännen genrestä hetkellisesti dekkariin, tai pikemmin dekkarin parodiaan. Tämä heijastelee Berardin mieltymystä rikosjuttuihin, kuten myöhempi Julia -sarjakin todistaa. Mutta ei Boston pelkkää hupailua ollut, vaan se vei eteenpäin Kenin henkilökohtaistakin tarinaa, kun Bostoniin lopulta saavuttiin. Kyllä mielestäni tällaisille virkistävän yllätyksellisille ja rohkean kokeileville tarinoille on myös mainiosti tilaa Parker-sarjassa!

[tolppis]

Ken Parker luettu.

Eka stoori oli kuvitukseltaan erikoisen luonnosmainen ja tarinaltaan harvinaisen omalaatuinen kolmoisdraama jos näin voisi sanoa. Tokan stoorin kirjallisuuden suurista etsivistä oli tehty aika rasittavia egomaanikoita (ehkäpä osuvastikin). Oikein varsinaisia taulapäitä. Philo Vance oli ainoa josta en ollut ennen kuullutkaan. King Kong viittaus lopussa oli aluksi hauska mutta pohjavireeltään itseasiassa aikas traaginen. Mielenkiintoinen kokonaisuus.

[Asko AA]

Kirjallisuuden suurista etsivistä oli tehty aika rasittavia egomaanikoita (ehkäpä osuvastikin). Oikein varsinaisia taulapäitä. Philo Vance oli ainoa josta en ollut ennen kuullutkaan.

Rikoskirjailijan ja taidekriitikon (minkä huomaa Parkerissakin) S.S. Van Dinen luoma Philo Vance selvitteli murhia jo 1920- ja 1930-luvuilla. Kirjoja on suomennettu hajanaisesti mm. Salama-sarjassa ja Kurki-pokkareissa. Van Dinen Greenen perheen salaisuus (alkup. 1928) kuuluu kaikkien aikojen dekkarisuosikkeihini, mutta tunnetuin lienee sitä edeltänyt  Kanarialinnun salaisuus, johon "Boston"-tarinassa viitataankin.
 
Elokuvana tutuin on ainakin Suomessa "public domain"-pohjalta monta kertaa näytetty The Kennel Murder Case (Murhien murha) Vancen osassaan Willian "Thin Man" Powell. Siitä löytyy yksi klassisista suljetun huoneen arvoituksista mutta myös kiinalaisen taiteen asiantuntemusta, jolle Berardi irvailee.

Agatha Christie narutti lukijoita ällistyttävillä loppuratkaisuilla, joissa mm. kaikki läsnäolijat murhattiin, kaikki epäillyt olivat murhaajia, minä-kertoja paljastui tappajaksi ja jopa sankari saattoi tehdä tappotyön. Hercule Poirot vetää korttinsa Bostonin junassa tästä pakasta.

Edgar Allan Poen Auguste Dupin tekee junajupakassa päätelmänsä Rue Morguen murhien perusteella.

[Hannu]

Dekkarit oli kyllä tuttuja kaikki, ja tuo Askon vastaus taustoitti muutoinkin  ihan mukavasti juttua, mutta, en vain voi muuta kuin todeta että en mitenkään ymmärrä näitä Ken Parkereita; varsinkaan tätä Boston-juttua en edes viitsinyt/kyennyt lukea/maan loppuun. Älykkölänkkäriä? Kaikkea muuta.
Sori vaan kaikki Ken Parker-fanit, ei ole tarkoitus viedä teidän nautintoanne pois.
Tähän asti ostin kaikki Parkerit, mutta nyt saa Egmontin kannatus osaltani jäädä; Parkerien "erinomaisuuden" arvoitus ei näistä auennut enkä odota valaistumista vaikka hamaan tappiin näitä ostaisin. 

[Asko AA]

Tähän asti ostin kaikki Parkerit, mutta nyt saa Egmontin kannatus osaltani jäädä.

Egmontin kannattaminen kuulostaa kieltämättä hyvin valjulta lukemisen motiivilta.
Omasta puolestani toivon aina, että hyvänä pitämäni sarjakuva löytäisi nimenomaan ne henkilöt, jotka pitävät siitä itsenäisesti siinä missä minä itsekin. Ilman mitään älykköylistyksen tai -puritanismin painostusta. Eläköön tai kaatukoon vilpittömän mielenkiinnon mukaisesti.

Ken Parkerin sekä vahvuus että heikkous on näkökulmasta riippuen perinteisen lännensarjakuvan rajojen venyttäminen ja rikkominen. Viime pokkareissa on tullut useampi uusinta ja uusi seikkailu, jotka eivät ole westerniä lainkaan, vaikka samoihin Villin lännen aikoihin sijottuisivatkin. Siinä on päähenkilön hahmon suosio koetuksella koko ajan.

Itse pidän tyylikokeiluja poikkeuksellisen kiehtovina, mutta pohjimmiltaan suurimman ja kestävimmän Ken Parker -saagan muodostaa kymmenien alkupään lännentarinoiden kokonaisuus suurilla historiallisilla linjoillaan. Siinä mielessä on hiukan ongelmallista julkaista uusia kokeiluja ja vanhaa saagaa rinnakkain.

[Jarkko Sikiö]

Parkerien "erinomaisuuden" arvoitus ei näistä auennut

Älähän nyt, itse olen aloittanut tämän pokkarisarjan lukemisen samasta tilanteesta, mutta ollut täysin innoissani kahden, kolmen pokkarin jälkeen.

Ellei tämä kirjoitukseni aukaise silmiä, paremmin en voi sarjan puolesta puhua, tuskin maltan seuraavaa, Askon jo mainitsemaa, erämaaseikkailua odottaakaan.

[Hannu]

Egmontin kannattaminen kuulostaa kieltämättä hyvin valjulta lukemisen motiivilta.
Omasta puolestani toivon aina, että hyvänä pitämäni sarjakuva löytäisi nimenomaan ne henkilöt, jotka pitävät siitä itsenäisesti siinä missä minä itsekin. Ilman mitään älykköylistyksen tai -puritanismin painostusta. Eläköön tai kaatukoon vilpittömän mielenkiinnon mukaisesti.

Ehkäpä Egmontin kannattamisen sijasta suurin innokkeeni kuitenkin tuli jostain "Ken Parker vs Tex Willer" säikeestä täältä kvaakista, mutta en kiellä ettenkö paljon ostaisi ihan kannatusmielessä. Arvostan erittäin korkealle Askon tekemää työtä, jonka tuloksina olemme saaneet nauttia paitsi Tex Willereistä (maxit, klassikot, erikoisjulkaisut) niin myös monista muista upeista lännentarinoista!

Kommenttini kärki on kuitenkin Ken Parkerin valtava ihastelu; paitsi kvaakiin sivuilla olleet hymistelyt, Suomen sarjakuvaseuran sivuilta löytyy seuraava juttu:

Ken Parker ilmestyi Semicin julkaisemana pokkarisarjana Suomessa vuosina 1980-87, mutta jäi ehkäpä texwillermäisen ulkoasunsa vuoksi laatusarjojen ystäviltä huomaamatta. Yksioikoisista toimintawesterneistä pitäviin ei tämä monitasoisempi lännensarja uponnut, eivätkä esimerkiksi Blueberryn kaltaisen sarjan ystävät koskeneet italialaisen tusinapokkarin näköisiin kirjoihin.
Se on sääli, sillä Ken Parker on yksi maailman parhaimmista lännensarjoista, ellei jopa paras. Blueberry loppujen lopuksi melko tavanomaisine seikkailutarinoineen jää vertailussa toiseksi.
Villi Länsi tuntuu aiheena läpikolutulta ja tuo mieleen pelkkiä luutuneita kliseitä. 1970-luvun puolivälissä alkanut italialainen Ken Parker on piristävä poikkeus realististen lännensarjojen joukossa (niin kuin nyt esimerkiksi Tex Willeriä voisi ihan vakavalla naamalla mennä väittämään realistiseksi).
Ken Parkerin parhaimpana valttina ovat todentuntuiset, historiallisesti uskottavaan taustaan istuvat, huumorilla maustetut tarinat ja tavallista kompleksisemmat ihmiskuvaukset.
    

Tuosta realistiuuden laatuarvosta oli jo Askon kanssa sanavaihtoa, ja olen täysin samaa mieltä siinä, mitä Asko sanoi, että voidakseen tehdä hyvää fiktiota täytyy tuntea faktat. Mutta olen edelleen myös sitä mieltä, että tarinoiden "istuttaminen" ns. todellisiin tapahtumiin ei sinänänsä tee niistä  yhtään parempia; eli realismi tässä mielessä ei ole mikään laadun kriteeri.

Realismi siinä mielessä, että kuvataan mitä tapahtuu kun luoti osuu kehoon tai päähän (tms) on jotain mitä tietysti oikeasti tapahtuu, mutta kuka haluaa sillä namustella? Haluatteko tosissaan nähdä kuinka se pöytään laitettu joulukinkku laitetaan? Nappi niskaan, kurkku auki, ja sitten ruho kahtia ja roikkumaan? Ja mitä possu sanoo?  Olen ollut mukana tekemässä eikä se ruokahalua kohota.

Nuorena luin paljon erilaisia länkkäreitä, Zane Greyn, Oliwer Curwoodin ja tietysti JF.Cooperin nahkasukkasarjan (ja tietysti lukemattoman määrän Lännensarjoja, Coloradoja, Colteja jne); Ken Parkerit tuovat ehkä eniten mieleen Zane Greyn, tuon ajan Hertta-sarjojen kirjoittajan. Yksi näkökulma realismiin on se, missä määrin asioita tarkastellaan yksilöiden ja henkilösuhteiden kautta; siinähän tietysti on tietttyä eroa Parkererin ja Willerin välillä.    

Mutta muutoin: mitä helvettiä on sitten tuo realismisi, jota yo kirjoituksessa niin kaivattiin ja jonka vuoksi Ken Parker on Paras länkkäri ja Tex Willer pelkkää klisettä? Ja miksi se on niin olennaista, että sen takia joku on mestariteos ja toinen tusinatavaraa?

  

[Timo Ronkainen]

Lainaamasi teksti on minun kynästä (tai siis näppäimistöstä), joten katson olevani vastuussa aiheuttamastani pahasta mielestä.

Peräänkuulutettu realismi ei ole väkivallan kuvaamista todenmukaisesti - graafisesti, kuten amerikkalainen sanoisi. Ei sinne päinkään. Vaan sitä miten ihmisiä kuvataan, niin että heistä tulee lukijalleen todentuntuisia, kompleksisia ja monitahoisia - henkilöitä joiden kohtaloista välittää.

Se ei ole ulkokohtaista realismia visuaalisella tasolla, vaan taito jolla kertoja(t) tuo henkilöt esille, hengittävinä, tuntevina, elävinä, ajattelevina yksilöinä. Miksi he tekevät niin tai näin. Kuinka Ken Parker vaeltaa ympäri vanhaa länttä (ja vähän muuallakin), kohtaa erilaisia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan ja miten he vaikuttavat toisiinsa.

Samalla tekijät käsittelevät vahvoja teemoja elämästä, vastuusta, ystävyydestä, sodasta, vihasta.... yms. Kaikki tehty kuitenkin viihdyttävästi ja koskettavasti. Mukana vakavampia aineksia, kovaa draamaa, mutta myös huumoria, jopa farssia ja parodiaa, kuten "Boston"-jakso osoittaa. Yllättävyyttä vanhoissa kulisseissa.

Parkerin toinen hyvin virkistävä puoli on juuri Askonkin mainitsema lajityypin rajojen paukuttelu ja venyttely. Tarinoissa ei ole aina pelkkää juonta: ratkaistaan asiat, mennään paikasta a paikkaan b ja sillä selvä, lisäksi kokeillaan välillä rakenteilla ja sisällöllä, tai ravistellaan kliseitä - "entä jos asiat olisivatkin näin". Tarina "Totuus" esim. oli hyvin vaikuttava, mikä on totuus, kuka valehtelee, mitä keinoja on oikeutettua käyttää sen esiintuomiseksi jne...

Timo

[Asko AA]

Ehkäpä Egmontin kannattamisen sijasta suurin innokkeeni kuitenkin tuli jostain "Ken Parker vs Tex Willer" säikeestä täältä kvaakista.
Mutta mitä helvettiä on sitten tuo realismisi, jota kirjoituksessa niin kaivattiin ja jonka vuoksi Ken Parker on Paras länkkäri ja Tex Willer pelkkää klisettä? Ja miksi se on niin olennaista, että sen takia joku on mestariteos ja toinen tusinatavaraa?

Lainaan myös itseäni mainitusta ketjusta:
"Mitä Ken Parker vs Tex Willer -threadin otsikkoon tulee, olen koko ajan toimitustöistäni ja firman lypsylehmistä riippumatta vieroksunut näitä sarjakuvateemaisia "kilpailuja". Olen aina lukenut tohkeissani niin Texiä, Keniä, Hexiä, Villiä länttä kuin uutta ja vanhaa Blueberryäkin. Liian kärkevät vastakkainasettelut eivät palvele lukunautintojani ollenkaan..."

Tällaiseen "realismi/tusinafiktio" -asetelmaan kärjistetty vastakkainasettelu on kaikkein luonnottominta siksi, että osalla lukijoista todellakin on taipumusta ilmaista kantansa asettumalla tiukasti pelkästään toisen kannalle. Fanitukseen taas liittyy helposti vastapuolen pinnallinen mustamaalaaminen ja kliseinen leimaaminen.
Vs-säikeen äänestystulos sentään on lohdullisen tasainen, mutta kuvaavaa on, ettei kyselyssä ollut "Kumpikin"-vaihtoehtoa. Negatiivisempi "Ei kumpikaan" kyllä oli.

[AapoK]

Parkkerissa ainakin viehättää päällimmäisenä nuo miljööt ja vaihtelevat tarinakokonaisuudet, esimerkiksi Londonmaisesta meriseikkailusta suljetun huoneen mysteerin parodiaan sekä paljon siltä väliltä.Tex Willer myös on onnistunut viime aikoina tuomaan ainakin suuralbumeihin mukavasti uusia maisemia: on seikkailtu Argentiinassa ja rämeikköjen keskellä.

Kuitenkin on hienoa, että molemmat sarjakuvat ilmestyvät täällä päin. Aihealue ja tapahtuma-aika on suhteellisen sama, mutta silti nämä sarjat ovat erilaisia, ettei niitä ihan kylmiltään voi lähteä rinnastamaan. Willerin kanssa on vain ollut niin, että välillä into sen kanssa lopahtaa ja välillä nousee: juurikin mainitsemani suuralbumit ovat nostaneet lukuintoa ja jälleen antaneet aihetta lukea enemmänkin seikkailuja. Henkilökohtaisesti kuitenkin nuo Parkerien jotenkin romaanimaisemmat tarinat eivät vain menetä sitä kiinnostusta niin helposti, niissä tarinoissa on lukuisia pieniä ja suuria tekijöitä. Uudisraivaajissa oli esimerkiksi pieni kohtaus, missä pikkupoika tiedusteli Kenin jumalakäsitystä. Kohtaus oli vain sivun mittainen, mutta se oli rakennettu hyvin ja jäi mieleen. Berardilla on hieno kyky tuoda tarinaan pieniä sävyjä ja vivahteita.

Willeri on kuitenkin hienosti piirrettyä sarjakuvaa. Monien sivellinviiva voi vain katsoa ja ihmetellä, miten hienoa jälkeä sitä osatakaan tehdä. Texissä miellyttääkin monien eri taiteilijoiden tarkka ja kaunis jälki, Keniin taas sopii kuin nenä päähän vähän ekspressiivisempi jälki á la Milazzo tai Trevisanin "levoton viiva". Molemmat sarjat miellyttävät eri tavoin eri aikoina mutta miellyttävät silti.

[tertsi]

Willeri on kuitenkin hienosti piirrettyä sarjakuvaa. Monien sivellinviiva voi vain katsoa ja ihmetellä, miten hienoa jälkeä sitä osatakaan tehdä.

Oletko tutustunut uusimpaan Comancheen (Wyomingin sudet)?

Olen aina ihmetellyt Willer-piirtäjien musta-valko-tekniikkaa. Lähes jok'ikisellä on mustavalkosommittelu hanskassa vaikka piirrosviivassa olisikin pientä hiomista.

Olisi todella kiinnostavaa nähdä video Tex-sivun valmistumisesta.

Myös Parker on ammattitaidolla tehtyä mustavalkokamaa. Onko Italiassa joku koulu josta näitä taitureita valmistuu? En tiedä Suomessa muita kuin Hannu Lukkarisen, joka kykenisi vaivattoman (relistisen) mustavalkosarjakuvapiirtämiseen.

[Hannu]

Kiitos Jiksille, Timolle, Askolle, AapoK:lle ja muille kommenteista. Purkaukseni perimmäinen syy oli varmaan kademieli, kun niin monet kykenee Parkerista nauttimaan ja kun itsellä ei sytytä. Ehkä se joskus lamppu syttyy täälläkin, toivotaan...