Pääasiassa Texit ovat vain tylsiä.
Tämähän on täysin subjektiivinen kokemus. Jos Texit ovat Ossista tylsiä, niin älä Ossi ihmeessä haaskaa aikaasi niiden parissa. Minulle Texit ovat nostalgista viihdettä, myös uudemmat tarinat.
Ken Parkereissa puolestaan on oikea elämän maku. Siinä kuolema ei ole vain tilastoja panoskulutuksesta vaan oikeaa traagisuuttakin esiintyy. Ensimmäinen tupla-albumi oli ehkä huonointa Parkeria, jota olen lukenut ja on ilo tietää, että tarinat sen kuin paranevat siitä.
Oikean elämän makua saa ihan tarpeeksi sarjakuvien lukemisen ulkopuolella. En kaikkiaan pidä realistisuutta keskeisenä sarjakuvien hyvyyden arvioitikriteerinä, mutta voin toki ymmärtää jos joku sen sellaiseksi näkee. Hienoa jos Parkerit tästä vaan paranevat, joskin Ossin kommentista olin aistivinani että ehkä meidän makumme ovat hieman toisistaan poikkeavia.
Kiitos Timolle oivasta kannaotosta. Timo pyysi myös määrittelemään mitä ymmärrän lännentarinalla, ja täytyy kyllä ottaa vähän takapakkia; tässä ihan omintakeinen määrittely. Lännentarinahan ensisijaisesti määrittää se, että se sijoittuu ns. villiin länteen (no, poikkeuksena mm. suomalaiset pohjola - leffat, jotka voidaan hyvin laittaa samaan nippuun). Karkeistaen voitaneen kuitenkin sanoa että lännentarinassa esiintyy ainakin joku seuraavista: cowboy/sheriffi/revolverisankari/ratsuväki/intiaani/. Lisäksi lännentarinat sijoitetaan johonkin ajanjaksoon ennen 1900-lukua (taas poikkeuksena esim. Junior Bonner). Varmaan joku on tehnyt jonkinlaista jaottelua lännentarinoiden sisällä, mutta en sellaista nyt tähän hätään löytänyt. Jaottelu voisi olla esim. jotain tämän suuntaista:
1) Uudisraivaajatarinat: tarinat ajalta jolloin eurooppalaiset tulivat amerikkaan (esim. J.F.Cooper)
2) Erätarinat: ihminen kamppailee luontoa vastaan (esim. London tai Curwood)
3) Ihmissuhdetarinat: arkielämää lännessä (esim. Pieni talo preerialla tai Bonanza)
4) Toimintatarinat: taistelua hyvien ja pahojen, inkkarien ja länkkärien välillä (suuri osa ns. western- ja italowestern-leffoista)
Eihän tällainen ex tempore -jaottelu tietysti kata kaikkea, mutta yht'äkkiä ajatellen Ken Parker menee ehkä enemmän tuohon Ihmissuhdetarinoiden kategoriaan Bonanzan seuraksi, kun taas Tex Willer sijoittuu noihin fiktiivisiin toimintatarinoihin.
Erityisesti vieraalta minusta tuntui uudessa Parkerissa tuo Jazz-klubi; se linkittyi pikemminkin nykyaikaan kuin Villiin Länteen. Ei sisällissota, ei mustat.
Vielä Timolle: Parker yllättää iloisesti useammin kuin Tex - Varmaan näin, jos tykkää Kenistä muttei Texistä; mutta kuten totesin jo aiemmassa viestissä, ja johon Timokin ainakin jossain määrin yhtyi, ovathan Tex Willer ja Ken Parker kokolailla eri genren edustajia. Jos tykkää toisesta niin ei se välttämättä merkitse että ei tykkää toisesta. Ei Parker minulle mikään inhokki ole; ihmettelen vain edelleen suitsutusta (vastaavaa ei Willer ole ikinä saanut).
Waden editio; korjasin lainauksen.
