Hyvä kysymys. Ainakin korkeushyppykisoissa onnistunut suoritus on parempi kuin epäonnistunut. Kuvittelisin saman pätevän muillakin elämän osa-alueilla.
Olen tätä aihetta sivusta seurannut jokusen aikaa. Koska en ole mikään fanipoika, ei tuollainen sarjakuvapysti herätä itsessäni mitään kiihkeitä tunteita. Sen ympärille heitetyistä argumentteja voisi kyllä kommentoida parilla sanalla.
Ensinnäkin Marko T., vertaatko tosissasi taidetta urheiluun? Kärjistäminen kärjistämisenä, mutta tässä kohdassa loukataan jo niin syvästi ainakin meikäläisen taidekäsityksiä, että vaadin vähän tarkentavaa argumentointia. Olet ottanut kynsiisi tämän Bosporin helmen, joka ilmeisesti on siis jokin nostalgiannälkäisten tintti-fanien yritys luoda samaa wanhan koulun seikkailusarjakuvaa Suomessa. Selvä. Eikö nyt voida päästä sen yli, kenen lärvissä auringonsäde kimmeltää ja kenen ei. Tämä on pelkkää pintaa.
Se olennainen ongelma, jonka uskon Markoakin todella vaivaavan (vai olenko ihan väärässä?), on että taiteen ja viihteen asettaminen jollekin keinotekoisesti samalle viivalle on naurettavaa. Kun toinen avautuu ja tutkii teoksessaan (kuten Marko T. ilmiselvästi ansiokkaassa Lihat puntarissa) omaa sieluaan piinaavia ajatuksia ja muistoja, toinen tekee agenttiseikkailun, jossa metsästetään Zorron kadonneita viiksiä.
Tästä päästään taas siihen, että mikä on taiteen ja viihteen raja, josta varmaan pitemmät jorinat voidaan säästää johonkin toiseen ketjuun. Lyhyesti erottaisin ne nyt siten, että viihde on luonteeltaan eskapistista, pyrkii vetämään lukijan huomion todellisesta maailmasta ja sen ongelmista (ja sitä kautta perusluonteeltaan moraalitonta, mutta ei nyt mennä tässä kohtaa siihenkään).
Haluaisin kuitenkin painottaa, että Markon korkeushyppy-vertaus on kyllä jotain aivan käsittämätöntä. Epäonnistuminen ei ole väärin, vaikka yhteiskunnassa tällaista ilmapiiriä onkin havaittavissa. Ei taitelijan pidä miettiä mitään oman taitojensa rajoja, pitää vain tehdä, puskea läpi ja haastaa itsessään joka sanan ja kuvan kohdella uudestaan. Jos rima on alhaalla, on todennäköisesti omat housutkin alhaalla.
Tästä tulee mieleen vastikään lukemani Daniel Clowesin upea Ice Haven, jossa runoilija potee tuskaa juuri tästä kapitalistisen maailman suurimmasta perisynnistä, epäonnistumisesta. Hän kuvittelee olevansa maailman silmissä rikollinen ja alkaa lopulta jopa käyttämään kuin rikollinen.
Ymmärrän kyllä Markon tuskastumisen. Täällä kuitenkin suurin osa näkee sarjakuvan vain ajan tappamisen muotona, jonakin mihin hukuttaa ajatuksensa nukkumisen, syömisen ja paskomisen välissä (arvatenkin joku väsynyt 40v. hämisfani osaa esittää tämän tuota äskeistäkin kyynisemmin). Oikeastaan aika huvittavaa, että kun yleensä puhutaan että sarjakuva ei nauti tarpeeksi arvoa sitä vähän tuntevan suuren yleisön/toimittajien/kultturiväen/kenentahansa silmissä, niin minusta ainakin tuntuu, että se ei nauti tarpeeksi suurta arvoa NIMENOMAAN sarjakuvaihmisten keskuudessa. Ainakin tätä Kvaakia lukiessa tulee usein sellainen fiilis.
Sekavat ajatukset voisin koota vaikka lopultakin näin: koko tämä Sarjakuva-Finlandia perustuu mielivaltaisuuteen. Se on tullut jo selväksi. Jos se kismittää, varmaan kannattaa tekijänä tulevaisuudessa jättää osallistumatta. 5000e on aika pieni raha, jos se on hinta omanarvontunnon myymisestä. Sarjakuva-Finlandian luonne on tullut jo selväksi, se on myynnin edistäminen, ja siksi se ei ainakaan minua kiinnosta paskan vertaa. Tämän esitän kaikkien skenejen ulkopuolisena, valikoivana sarjakuvanlukijana. Et semmosta.
¨
PS. ihan koko megaketjua en ole jaksanut lukea läpi, eli pahoittelen jos jankkaan tai olen jossain asiassa hivenen epäeksakti. Ja pahoittelen typoja, huonoja lauseita jne. en jaksa viilaa niitä nyt.