---sarjakuva on mielestäni, niinkuin todettu jämähtänyt paikoilleen, mutta mihin? Omaksi eristäytyneeksi alueeksi jolla on liian vähän kosketuspintaa muuhun taiteen ja kulttuurin kenttään.
Ajauduin miettimään, miksi halvatussa sitä kosketuspintaa pitäisi edes olla, kun se tarkoittaa tällaisia asioita:
Oopperaa tehdään sen vuoksi, että kansakunnan kerma pääsee paikalle näyttelemään väliajalla lämpiössä pukujaan ja leikkimään tuolle-tervehdin-tuolle-en-tervehdi -leikkejään. Mitä mitättömämpi kunnanvaltuuston varajäsen Iisalmesta, sitä suuremmassa merkityksessä näyttäytyminen on, kun mennään oopperaan. Näiden tilaisuuksien päätähtenä ei ole musiikki, vaan ne ovat itsenäisyyspäivän vastaanottoja, hovin huvitusta, jossa paikalle eksynyt villapaidassa harhaileva musiikin opiskelija, joka on tullut kuuntelemaan orkesterin sointia ja laulajien tekniikkaa, on kiusallinen häiriö.
Tämän korkeakirjallisen ja laatumusiikillisen taiteen aiheista ja kuvaustavoista ottakaamme esimerkkeinä muutama suositun ja laajalti esitetyn oopperan libretto. Esimerkit: Bisquit.
Figaron häät: Susanna ja Figaro haluavat naimisiin, mutta palvelijoina he tarvitsevat naimakauppaansa luvan kreiviltä, joka aikoo katalasti käyttää hyväkseen ensiyön oikeutta...
Don Giovanni: Isät yrittävät puolustaa henkensä kaupalla tyttäriensä viattomuutta vanhan pukin Don Giovannin kellistäessä naisia kuin heinää ja palvelija Leporellon pitäessä kirjaa isäntänsä hoidoista. Don Giovannissa ei näy merkkiäkään katumuksesta...
Rigoletto: Mantovan herttua on varsinainen häntäheikki, jonka hovissa vaimoväellä ei ole hetkenkään rauhaa. Kuvaan astuu päähenkilön nuori tytär...
Sevillan parturi: Vanha olmi laulunopettaja Don Basilio on kiilapoikana kun irstas Don Bartalo huohottaa nuoren holhottinsa Rosinan perään...
Olen samaa mieltä. Tarvittaisiin epätoivoisen valtava määrä ponnistelua, ennen kuin sarjakuvalla on mitään mahdollisuuksia edes ilmoittautua kilpailemaan oopperan tai Kauniiden ja Röyhkeiden kanssa aiheiden älyllisyydestä ja hallitsevien yhteiskuntaluokkien suosiosta. Luojan kiitos se ei toteudu.
Vertailukohtana: nykyään saa ampua vaikka videotykillä päähän eikä se tee juuri mitään vaikutusta.
Erittäin totta. Siksi kilpaileminen elokuvien, oopperoiden, romaanien ja TV:n kanssa näyttää niin turhanaikaiselta. Minusta sarjakuva on omimmillaan, kun siihen sisältyy mahdollisimman vähän tekstiä, kun kaikki tapahtuu kuvissa kuvina. Sellainen on runoutta.