sarjakuvan mahdollisuuksista

[pertti jarla]

Eikä ajatukseni suinkaan ollut se, että aletaan tehdä kafkaa tai muita sarjakuviksi niille jotka ei jaksa lukea kirjoja, ei myöskään se että sarjakuvaa alettais käyttää opetusvälineenä tms. vaan ottaa sarjakuva osaksi taiteen ja kirjallisuuden ilmaisukeinoja.

Jaa. No mun ajatus oli se, että sarjakuvaa alettaisiin käyttää opetusvälineenä. Eikä suinkaan niin, että käytetään sarjakuvia kirjan korvikkeena niille jotka ei "jaksa lukea", vaan sarjakuvan mahdollisuuksia hyödyntäen. Ehkä tämä ajatus ei kiinnosta eikä vakuuta ihmisiä. Olkoon.

[Asko AA]

Tästä olen aikaisemminkin tokaissut, että:

Mikään populaaripainotteisista taiteenlajeista (sarjakuvat, elokuvat, rockmusiikki) ei ole jämähtänyt paikoilleen tai "kuollut". Sellaista väittävät ovat yleensä itse nostaneet asian suhteen tassut pystyyn, jos ja kun mieluisia täsmälaatuteoksia ei tuoda kultalautasella eteen. Silloin oma itsetunto ja inspiraatio on pohjamudissa, ei sarjakuva.

Ei tarvitse paljonkaan itse vaivautua, kun löytää sylyksittäin sellaista uutta (ja uusin silmin löydettävää vanhempaa) sarjakuvaa, joka uhmaa kaikkea kliseytymistä, kerronnan kaavoja ja taiteellisia rajoja. Ja jopa pystyy kertomaan asioita, syvällisiäkin näkemyksiä ja (kauhistus) viihdyttämään. Suuri osa saa myös julkisuutta ja arvonantoa ihan oikeassa mittakaavassaan.

Sellaisesta voi ja kannattaa nauttia - ennemmin kuin "epätoivoisesti" harmitella sitä, ettei valtavirta ei vaihtanutkaan uomaansa ja Tex Willer äitynyt ottamaan reippaita taiteellisia riskejä.

[Doc Lomapäivä]

Sarjakuvassa on paljon hyödyntämättömiä osa-alueita, ja varsinkin kerrontatapoja. Voisiko Bo Carpelan-tyyppistä ajankäyttöä tuoda sarjakuvaan? Voisiko lukijaa lyödä teemalla päähän niin kuin J.M. Coetzee?

Kirjallisuudessa käytiin 1980-luvulla murros kun kaikki halusivat luoda kokeellisen romaanin joka osoittaisi uusia suuntaviivoja ja jäisi historiaan. Se poiki kirjallisen krapulan: kaikkea on kokeiltu, kaikessa on epäonnistuttu.

Pelkkä uusi muoto ei siis ole vastaus. Teoksen täytyy sisältää todellinen idea, sen täytyy tulla sydämestä. Sellaisen keksimiseen voi mennä elinikä, eikä sekään aina riitä.

sarjakuvat arvostellaan kirjallisuuspalstoilla ja vuoden parhaimpien kirjojen listoille valitaan sarjakuvia.

Miksi sarjakuvia valitaan kirjallisuuslistoille, kun sarjakuva ei ole kirjallisuutta? Eihän elokuviakaan rankata kirjallisuuslistoilla. Jos sarjakuvalla olisi oikeasti merkittävän taiteenalan status, siitä julkaistaisiin aivan omat listansa ja ihmisiä todella kiinnostaisi ne.

Mutta jotta tavallista kansaa kiinnostaisi sarjakuva, sen pitäisi olla viihdyttävää. Viihteessä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta tyhjäpäisyydessä on. Kuka meistä oikeasti jaksaisi toistuvasti lukea sarjakuvan paasilinnojen, hirvisaarten ja härkösten haastatteluja, sarjakuvakolumneja ja teoksia? Eikö silloinkin huudettaisi sisältöä samalla tavalla kuin nytkin. Asiassa on monta piippua.

[Asko AA]

Sarjakuvassa on paljon hyödyntämättömiä osa-alueita, ja varsinkin kerrontatapoja.

Allekirjoitan vielä tämänkin äskeisen lutunais-positiivisen kommenttini jatkeeksi.

[tmielone]

Miksi sarjakuvia valitaan kirjallisuuslistoille, kun sarjakuva ei ole kirjallisuutta? Eihän elokuviakaan rankata kirjallisuuslistoilla. Jos sarjakuvalla olisi oikeasti merkittävän taiteenalan status, siitä julkaistaisiin aivan omat listansa ja ihmisiä todella kiinnostaisi ne.

Voisin kuvitella, että sarjakuvien tapauksessa on kyse kriittisestä massasta. Suuren kansan tietouteen tulevia laadukkaita teoksia on vain niin vähän, ettei niistä saa hyvällä tahdollakaan edustavaa listaa aikaiseksi. Esimerkiksi Suomessa kirjoja julkaistaan sen verran enemmän, että vaikka niistäkin suurin osa on keskinkertaista huttua, niin onnistuneista teoksista saa kuitenkin edustavan listan aikaiseksi.

Tietenkin olisin onnellisempi ihminen, jos medioihin ilmestyisi "vuoden parhaat sarjakuvat" -listoja tai muuta vastaavaa. Esimerkilläni yritin vain osoittaa, että hyvät sarjakuvat saavat toisinaan ansaitsemaansa huomiota. 

[jeanvaljean]

Halusin vain kuulla sarjakuviin laajasti perehtyneen (ja niiden sisältöön pettyneen) ihmisen mielipiteen kyseisistä sarjakuvista. Tympiikö sinua esimerkiksi Art Spiegelmanin Mausin kaltainen Pulitzer-palkittu sarjakuva?

No tarkastelen aihetta enemmänki maallikkona ku sarjakuvatieteen professorina. Art Spiegelmanin maus on kuitenki yks parhaista sarjakuvista joita olen lukenu, tarinana. se on hyvä esimerkki siitä miten kirjallisuus ja sarjakuva ei kilpaile keskenään, ei ole toistensa vastinpareja vaan sivuaa toisiaan.
ehkä tarkoituksesi on myös päteä omalla sarjakuva tieämykselläsi

[tertsi]

Epäilen vahvasti, että kukaan haluaisi päteä tällä listalla,varsinkaan tällä foorumilla:
Art Spiegelmanin, Will Eisnerin, Hugo Prattin, Marjane Satrapin, Pierre Christinin, Didier Comesin tai Keiji Nakazawan.


Jos haluaa päteä niin pitää olla kuorma auto kaupalla enemmän sarja kuva tietämystä.

[keijoahlqvist]

Chris Waren sarjakuvaa ei ole kovin tunnettua Suomessa mutta kun äsken tavailin sitä, ei sen lukeminen helppoa ollut. Piti palailla takaisin ja opetella Waren kieli.

Kyllä sarjakuva muuten on kirjallisuutta, sen alalaji. Sen kuvia luetaan, sitä kirjoitetaan kuvilla, sen kuvat on tarkoittavia merkkejä ennemmin kuin edustavia kuvia. Elokuvan vastaanotto on täysin erilaista, elokuvan kuvat koetaan tarkoitteinaan... ei vittu tästä alkaa taas toivoton kina antaa olla.

[Lurker]

<snip>Kyllä sarjakuva muuten on kirjallisuutta, sen alalaji. Sen kuvia luetaan, sitä kirjoitetaan kuvilla <...>

Älä, Keijo, anna vitutuksen voittaa; olet aivan oikeassa. Juuri näin se on!

Ja mitä Bo Carpelanin tyyliseen paikkaan ja kohtaamisiin liittyvään aikakerrontaan tulee, Timo Mäkelän Emil ja Sofie on keinoiltaan samansuuntaista kerrontaa.

Ja Joann Sfar osaa minusta "lyödä teemalla päähän" ja hienosti osaakin.

Lisäksi fantasiakirjallisuuden saralla Jeff Smith on mielestäni luonut jotain sellaista uutta, jonka voi tuoda esiin vain sarjakuvan keinoin - silti sekä teksti- että sarjakuvakirjallisuuden perinteistä ammentaen.

[Marsumestari]

Chris Waren sarjakuvaa ei ole kovin tunnettua Suomessa mutta kun äsken tavailin sitä, ei sen lukeminen helppoa ollut. Piti palailla takaisin ja opetella Waren kieli.

En ole lukenut Warelta kuin yhden kirjan mutta ainakin Jimmy Corrigan meni melkein pikalukuna, samoin Timo Mäkelän Emil ja Sofie ja Vaaleanpunainen pilvi. Johtunee vahvan kuvapainotteisesta kerronnasta, johon olen jossain määrin melko hyvin tottunut mangan kautta.

Ja omasta mielestäni sarjakuva ei ole kirjallisuutta niin kuin elokuvakaan ei ole teatteria. Itse olen päättänyt käyttää "graafinen romaani"-termiä haukkumasanana sarjakuville, jotka tukeutuvat kaunokirjalliseen tekstiin erittäin paljon vaikka kuvilla voisi kertoa saman asian.

[Jari Lehtinen]

---sarjakuva on mielestäni, niinkuin todettu jämähtänyt paikoilleen, mutta mihin? Omaksi eristäytyneeksi alueeksi jolla on liian vähän kosketuspintaa muuhun taiteen ja kulttuurin kenttään.

Ajauduin miettimään, miksi halvatussa sitä kosketuspintaa pitäisi edes olla, kun se tarkoittaa tällaisia asioita:

Oopperaa tehdään sen vuoksi, että kansakunnan kerma pääsee paikalle näyttelemään väliajalla lämpiössä pukujaan ja leikkimään tuolle-tervehdin-tuolle-en-tervehdi -leikkejään. Mitä mitättömämpi kunnanvaltuuston varajäsen Iisalmesta, sitä suuremmassa merkityksessä näyttäytyminen on, kun mennään oopperaan. Näiden tilaisuuksien päätähtenä ei ole musiikki, vaan ne ovat itsenäisyyspäivän vastaanottoja, hovin huvitusta, jossa paikalle eksynyt villapaidassa harhaileva musiikin opiskelija, joka on tullut kuuntelemaan orkesterin sointia ja laulajien tekniikkaa, on kiusallinen häiriö.

Tämän korkeakirjallisen ja laatumusiikillisen taiteen aiheista ja kuvaustavoista ottakaamme esimerkkeinä muutama suositun ja laajalti esitetyn oopperan libretto. Esimerkit: Bisquit.
Figaron häät: Susanna ja Figaro haluavat naimisiin, mutta palvelijoina he tarvitsevat naimakauppaansa luvan kreiviltä, joka aikoo katalasti käyttää hyväkseen ensiyön oikeutta...
Don Giovanni: Isät yrittävät puolustaa henkensä kaupalla tyttäriensä viattomuutta vanhan pukin Don Giovannin kellistäessä naisia kuin heinää ja palvelija Leporellon pitäessä kirjaa isäntänsä hoidoista. Don Giovannissa ei näy merkkiäkään katumuksesta...
Rigoletto: Mantovan herttua on varsinainen häntäheikki, jonka hovissa vaimoväellä ei ole hetkenkään rauhaa. Kuvaan astuu päähenkilön nuori tytär...
Sevillan parturi: Vanha olmi laulunopettaja Don Basilio on kiilapoikana kun irstas Don Bartalo huohottaa nuoren holhottinsa Rosinan perään...

Olen samaa mieltä. Tarvittaisiin epätoivoisen valtava määrä ponnistelua, ennen kuin sarjakuvalla on mitään mahdollisuuksia edes ilmoittautua kilpailemaan oopperan tai Kauniiden ja Röyhkeiden kanssa aiheiden älyllisyydestä ja hallitsevien yhteiskuntaluokkien suosiosta. Luojan kiitos se ei toteudu.

Vertailukohtana: nykyään saa ampua vaikka videotykillä päähän eikä se tee juuri mitään vaikutusta.

Erittäin totta. Siksi kilpaileminen elokuvien, oopperoiden, romaanien ja TV:n kanssa näyttää niin turhanaikaiselta. Minusta sarjakuva on omimmillaan, kun siihen sisältyy mahdollisimman vähän tekstiä, kun kaikki tapahtuu kuvissa kuvina. Sellainen on runoutta.

[keijoahlqvist]

En ole lukenut Warelta kuin yhden kirjan mutta ainakin Jimmy Corrigan meni melkein pikalukuna, samoin Timo Mäkelän Emil ja Sofie ja Vaaleanpunainen pilvi. Johtunee vahvan kuvapainotteisesta kerronnasta, johon olen jossain määrin melko hyvin tottunut mangan kautta.

Ja omasta mielestäni sarjakuva ei ole kirjallisuutta niin kuin elokuvakaan ei ole teatteria. Itse olen päättänyt käyttää "graafinen romaani"-termiä haukkumasanana sarjakuville, jotka tukeutuvat kaunokirjalliseen tekstiin erittäin paljon vaikka kuvilla voisi kertoa saman asian.

Waren jutun voi selata pikalukuna muttei silloin saa kovin paljoa siitä mitä Ware on kerrontaansa ladannut.

Kukaan ei ole tarjonnut elokuvaa teatterina joten rinnastus ei nyt selventänyt käsitystäsi.

Jokainen romaani on graafinen, vrt. graafinen teollisuus. Mutta onhan sarjakuvaa joka ei tukeudu tekstiin. On esimerkiksi sarjakuvia joiden kuvakerronta on luettavissa samoin vaikka jokaisen puhekuplan sisältö vaihdettaisiin.

[Doc Lomapäivä]

Viimeisen 20 vuoden aikanakin useat tekijät ovat synnyttäneet uusia tapoja kertoa (Miller: Sin City, Lurkerin mainitsema Jeff Smith jne). Mutta kotimaisessa sarjakuvassa ei ole tapahtunut järin suuria muutoksia, ja jos jotain on, se on tapahtunut visuaalisen ilmaisun puolella. Mutta eipä silti, kotimainen kirjallisuus on vielä takapajuisempaa tällä hetkellä.

Kyllä sarjakuva muuten on kirjallisuutta, sen alalaji. Sen kuvia luetaan, sitä kirjoitetaan kuvilla, sen kuvat on tarkoittavia merkkejä ennemmin kuin edustavia kuvia. Elokuvan vastaanotto on täysin erilaista, elokuvan kuvat koetaan tarkoitteinaan...

Sarjakuva käyttää luettelemiasi kirjallisuuden keinoja, mutta se käyttää yhtälailla kuvataiteen ja elokuvan keinoja ja niiden lisäksi sillä on oma kielensä. Oma kieli on yleensä kansan tunnusmerkki. Valokuvauskin on valokuvausta, eikä elokuvan tai valokuvakirjallisuuden alalaji. (Eikä teatteri ole elokuvaa nk Marsumestari huomautti.)

ei vittu tästä alkaa taas toivoton kina antaa olla.

Täysin samaa mieltä.

Ja mitä Bo Carpelanin tyyliseen paikkaan ja kohtaamisiin liittyvään aikakerrontaan tulee, Timo Mäkelän Emil ja Sofie on keinoiltaan samansuuntaista kerrontaa.

Ehkä vertasit eri teokseen, mulla oli mielessä Alkutuuli. Teoksessa saatetaan siirtyä lauseen sisällä 50 vuotta ajassa. Emilissä ja Sofissa ei ole pitkiä aikasiirtymiä eikä tällaisia yllättäviä siirtymiä jotka tapahtuisivat ruudun sisällä.

[keijoahlqvist]

Mutta kotimaisessa sarjakuvassa ei ole tapahtunut järin suuria muutoksia, ja jos jotain on, se on tapahtunut visuaalisen ilmaisun puolella. Mutta eipä silti, kotimainen kirjallisuus on vielä takapajuisempaa tällä hetkellä.

sarjakuvablogit ja muutkin blogit on uutta. Vaikea nähdä vielä miten ne vaikuttaa mihinkin.

Mutta kirjoittajat pohtii juttuja, verkottuu, kommentoi toisiaan, ja tästä kaikesta syntyy sumearajaista kirjallista teosta joka kiistatta on olemassa, ja jolla on merkitystä sekä tekijöilleen että lukijoilleen mutta jota ei helpolla pysty "levittämään eteen".

Sarjakuvablogit ei tuossa mielessä ole meillä vielä keskustelleet keskenään mutta sielläkin on mahdollista perustaa blogimuotoinen teos jossa kaksi tai useampia sarjakuvantekijöitä keskustelee tosissaan ja kaiken osaamisensa peliin pannen. Koska se vie aikaa enemmän kuin tämmöinen juttelu, se on väkisinkin eri luonteista, ja onhan ilmaisukielikin pikkupikkuisen erilainen. Mitäs tuumit?

[Timo Ronkainen]

Kukaan ei ole tarjonnut elokuvaa teatterina joten rinnastus ei nyt selventänyt käsitystäsi.

"The cinema is little more than a fad. It's canned drama. What audiences really want to see is flesh and blood on the stage." -– Charlie Chaplin, actor, producer, director, and studio founder, 1916.

Timo