Luin juuri Tokion, Viruksen ja Hiljaisuuden salaisuuden. Kaikki olivat melko toiminnallisia tarinoita, ja panin merkille vielä yhden piirteen joka tekee Franquinista seuraajiaan paremman: Franquin osasi piirtää hyviä toimintakohtauksia. Toiminnan rytmitys, koreografia ja kuvakulmien käyttö niin, että toiminnasta tulee vauhdikasta ja hauskaa ollen samalla nopealukuista siten, että ei tarvitse jäädä arvailemaan että mitä kussakin ruudussa tapahtuu on hienovarainen kerronnan laji, jonka Franquin hallitsi. Bretzelburgin ja Buddhan vangin toimintakohtauksille ei muiden tekijöiden P&F albumeista vertaista löydy. Kovasti usein sähelletään jotain, varsinkin Tokio -albumissa, mutta meno on sekavaa ja cliffhangerit melko mielikuvituksettomia.
