Garth Ennis - sarjakuvien Tarantino

[Curtvile]

Hitmanista karannut "supersankariryhmä" tekee ilkeää pilkkaa kaikesta mitä DCn sankarit ovat ja ennen muuta All-Star Batman and Robinista kuin All-star Supermanista.

Sixpackin, Dogwelderin, Bueno Excellenten ja Baytorin ympärille kehittynyt osasto kahdeksan on palaamassa tositoimiin ja kaipaa kahdeksatta jäsentä ja tällä kertaa rima on korkealla, sankarien a-sarjassa.

Ennis ei pidä supersankareista, mutta hämmentävää kyllä tarjoaa ehkä onnistuneimpia kuvauksia sankarien syvimmästä luonteesta savisin jaloin seisten.
Batmanin koko historian ikonisimmat kohtaukset lepakkoauton parkkisakon ympäriltä ovat jo yksin riittävä syy lukea irstas opus


mutta varsinkin Marsilaisen Ihmismetsästäjän ja Ihmenaisen/Wonder Womanin osiot räjäyttävät pankin täysillä.
Jonn Jonnz parka kantaa puhtaimman ja viattomimman sankarin viittaa hienosti mutta hillittömin tasa-arvon ja feminismin puolestapuheenvuoro jää Ihmenaisen tarinalle.
Ennisin ja McCrean käsittely ei ole silkkihanskoin vaan hitonmoisella lekalla runnovaa ikonoklastisuutta mm termin "ei" merkityksestä ja tärkeydestä



Räävittömyys ja kieroutuneisuus lyövät kättä huumorin kanssa, mutta räkäilysikailun glofioinnin sijaan tämä on oikeasti melko älyllistä hauskaa, edellyttäen tietenkin että oma huumoritaju on palavan hirsipuun musta.

John McCrea on aliarvostettu piirtäjänä ja pääsee tässä irrottelemaan ja näyttämään kykynsä monin tavoin. Näennaisen yksinkertainen tyyli on rikas ja tulvillaan yksityiskohtia:


Kaikkien makuun tämä ei missään nimessä ole. Ennis ja McCrea vetävät tietoisesti ja , paremman termin uupuessa, tyylitajuisesti lokaan sankarit ja osin myös heidän edustamansa arvot. Niin yleisinhimillisen raadollisuuden kuin alhaisten naurujenkin nimissä.

Mutta sangen nautittava kokemus sarjakuvanharrastajalle. Itse toivoin luettuani että Ennis kirjoittaisi Ihmenaista enemmänkin mutta DC-Warner tuskin ottaa moista riskiä yhdellä keulakuvistaan/lippulaivoistaan. Koskaan. Eikä ikinä milloinkaan. Harmi sinänsä.

Mainion sarjakuvan kokoomateos on tutustumisen arvoinen. Ja hei, tässä on Baytor

[Curtvile]

Kävin pyörähtämässä läntisessä naapurissa, tukholman sarjakuvakauppojen tilin riemuksi.

Tämä toki sopisi vaikka Aftershockin sarjakuvien ketjuun sotasarjakuviin tai Rotukysymykseen sarjakuvien teemana mutta Dreaming Eagles on vaikuttavan erinomaista sarjakuvaa



tästä uupuu machismo ja aikalaisrasismin käsittely on vaikuttavaa, omaan mieleen tulee sarjakuvista lähinnä Harlem Hellfighters sekä Incognegro.
Palopuheen sijasta Ennis maalaa ihmishahmoja kautta linjan ja Simon Coleby on erinomainen piirtäjävalinta.

Näiden hajalehtien kaveriksi tulee hankittua se kokooma pehmytkantisena jahka on saatavilla, mutta jo yksin ykkösnumerolla mennään monesta täyspitkästä albumista/sarjasta ohi.

[Jarkko Sikiö]

A Train Called Love (Dynamite 2017) on hyvä nimi komedialle. Kuvittaja Mark Dos Santos oli pitkään syy, miksi en tähän tarttunut. Ei ole kuitenkaan kuvittajaa opuksen puutteista syyttäminen, koska Ennis on suoraan sanoen huono. Huono, huono, huono.

Tämä on ylipitkä. Kymmenosaisessa minisarjassa on kaksi kolmannesta tyhjää. Ja parhaat jutut tulevat jo siinä ensimmäisen kolmanneksen aikana.

Hauskat jutut tulevat yllätyksinä ja melkein kaikki yllätykset alussa. Moni muu juttu pedataan monta numeroa etukäteen niin, etteivät ne ole enää lainkaan hauskoja, kun ne lopulta tapahtuvat.

Ennis on parhaimmillaan törkeilyissä, mutta tämä on kumman kiltti. Kun sitten törkeillään, tulee mieleen että Ennisistä on jo aika ajanut ohitse. Otetaan nyt  vaikka esimerkkinä nuorempaa näyttelijää hyväksikäyttävä näyttelijä... hei, eikös tämä ole vähän kuin se Kevin Spaceyn juttu... Joo, tämä varmaan jo riittikin.

Viiden tähden asteikolla tämä on heikko yhden tähden suoritus.

[Curtvile]

Minulla ja Jiksillä on selekitä näkemyseroja monessa kohtaa tämä:

Ennis on parhaimmillaan törkeilyissä, mutta tämä on kumman kiltti.

on se selkein. Onneksi Ennis ei juurikaan törkyile tai ole räävitön Dicks 1 &2 ja Adventures of the rifle brigaden ulkopuolella.
Moni haluaa niputtaa Wormwoodin ja Preacherin samaan syssyyn, itselle ne ovat lähinnä tutkielmia ihmisen loputtomasta itsekritiikin menetyksestä keksittyjen dogmien edessä.

Jimmy's Bastards on sekin satiiri kuten Section 8, mutta maalina on supersankarien sijaan heidän verrokkinsa; James Bond. Ennis ymmärtää mikä hahmossa toimii muttei jätä osoittamatta kaikkia epäkohtia mitä yleensä kohteliaassa seurassa lakaistaan maton alle.
Ennis kun on parhaimmillaan henkilökuvaajana ja tuo sitä tähänkin.

On helppoa kirjoittaa hyvä tyyppi joka on kritiikittömästi puhtoinen ja oikeassa, ei töppää, ei petä itseään ja muita, ei jänistä tai pelkää tosipaikan tullen.
Mutta silloin kirjoittaja on joku muu.

Minulle Ennisin voimavara on humaani korva silloinkin kun kyseessä on absurdi tausta.
Ollaan vilpittömiä: lepakoksi tai hämähäkiksi pukeutuvat omankäden oikeudessään erehtymättömät hahmot ovat kevyttä kauraa johonkin niin hapokkaaseen kuin Hanna-Barberan piirroshahmot.
Kun hoksasin että Garth Ennis kirjoittaa Dastardly and Muttley sarjaa, tunnetaan kotimaisella Kapteeni Sählänä ja Matti-koirana.
Ja Ennis.

Siirto ensimmäisestä maailmansodasta moderniin maailmaan johon lisätään kaikki animaation omituisuudet...sen ei pitäisi toimia.
Ei millään ilveellä.
Mauricetin taide on hyvää mutta Ennis tässä sitoo karrikatyyrihahmot lihaksi ja vereksi.
Oman oikean maailmamme jatkaessa sujuvaa luisuaan kohti absurdia ei-hauskaa dadaa on tässä hienosti juuri sisäisen mielettömän logiikan ja totutun vakion ristiriita se mikä kantaa tämän maaliin asti .

Toki sen voi lukea vain räkä-ja-roiskis revittelynä mutta silloin ei varmastikaan jaa lopun liki nihilistisen ilkeää osuutta voimavarana vaan lässähdyksenä.

[VesaK]

Kun hoksasin että Garth Ennis kirjoittaa Dastardly and Muttley sarjaa, tunnetaan kotimaisella Kapteeni Sählänä ja Matti-koirana.

Myös nimellä "Pahainen Paroni".

Aikoinaan kaksikko Ennis & Steve Dillon oli pahamaineinen pubien tuhopartio. Kumpikin rauhoittui myöhemmin, ainakin Dillon ehti siirtyä kokonaan vesilinjalle. Se ei kuitenkaan pelastanut häntä kohtalokkaaksi koituneelta umpisuolen puhkeamiselta.

Ennisin henk. koht. tuntevien mukaan mies on kävelevä sotien ensyklopedia, jolle Irlanti on rakkauksista suurin. Ura lähti väkevästi alkuun sellaisilla "törkyilyillä" kun irkkuhaikailu Troubled Souls ja True Faith, joka vedettiin pois myynnistä uskonnollisten ryhmittymien yhteismielenpahoituksen takia.

Ennis inhoaa omiin asemiinsa kaivautuneita uskontoja ja itse kehittelemiensä normien mukaan käyttäytyviä uskonsa harjoittajia. Putkiaivoja.

Preacheria, Hellblazeria ja Punisheria on varmasti ollut mukava kirjoittaa, mutta joskus pitää päästää piru irti - ja laskutkin täytyy maksaa. Kun kysyntää on niin naputellaan pois. Suorastaan kumma, ettei Ennis ole (ainakaan virallisesti) käynyt vielä Suomessa, tässä Korkkarimaassa jossa talvisotakin käydään uusiksi joka vuosi. Tuliskohan tuo Necroon?   

[Hui_hai]

Myös nimellä "Pahainen Paroni".

Garth Ennis käsikirjoittanut Pahaista paronia!?!?!? Elämäni ensimmäiset omat sarjakuvat ovat siis olleet hänen kässäröimiään. No, se ehkä selittääkin paljon ;-p

[Jarkko Sikiö]

World of Tanks: Roll Out (Dark Horse, 2017) on tankkisotaa, joka pohjautuu peliin. Kyse on siis lisenssisarjasta, mutta tämä ei menoa rajoita. Toisaalta voi sanoa, ettei Ennis myöskään venytä lisenssin rajoja.

Tässä mennään hyvällä korkkarifiiliksellä alusta loppuun. Kovin vakavaksi ei mene missään vaiheessa, mitä nyt muodon vuoksi joku kerran henkäisee, kuinka kamalaa sota on. Sitten jatketaan kuin ei mitään. Tyylilajina on siis sellainen reipas, kunnon miesten sota. Sodan jaloista pakenevia siviilejä on Ranskassa kaksi.

Tyypillisesti vihaan sitä, että kuvittaja vaihtuu kesken opuksen, mutta nyt ei syystä tai toisesta vaivannut lainkaan. Carlos Ezquerra on kuvittanut alkujaan viisiosaisesta minisarjasta kaksi ensimmäistä osaa. Tästä eteenpäin kuvitus on P.J. Holdenin jälkeä.

Ezquerra oli todellisuudessa ratkaiseva tekijä, että opukseen edes tartuin. Kumma, ettei edes Wikipedia mainitse Holdenia. Onneksi sentään kokoelman nimisivu kertoo selvästi kuka mitäkin on tehnyt. Ei tullut vaihdos kesken kaiken yllätyksenä.

Ezquerra kuvittaa omalla, jäljittelemättömällä otteellaan. Holden kiskoo loppuun myös moitteitta.

Tätä ennen otin ensikosketuksen näihin Ennisin sotajuttuihin niin ikään Ezquerran kuvittaman Adventures in the Rifle Brigade (Image 2016) kautta. Opus kokoaa kaksi kolmeosaista Vertigo-sarjaa yksiin kansiin.

Tämä olikin sitten just sitä pahinta Ennisin per*eilyä, jossa hauskinta maailmassa ovat säkkipilli ja homovitsit. On näitä pahempiakin parodioita, mutta eipä kiinnostanut tämä sotilasfarssi.

Ezquerra on parhautta, mutta tässä mies vetää ihan tunnistamattomalla otteella. Vasta sitten aavikkosotaan siirtyessä tunnistaa taas kenestä on kyse.

[Jarkko Sikiö]

Tartuin hieman varovaisesti ensimmäiseen War Stories -kokonaisuuteen (Avatar).

Tässä mennään realistiseen toisen maailmansodan kuvaukseen, jossa rintamalle lähetettiin poikia kuolemaan.

Ennisin jutuissa on sellaista mukavaa sankarimyytinmurtajahenkeä, eli kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja sotakoneetkin hajoaa alta. Tätä on mukava lukea tasapainoksi, kun korvista tursuaa sellainen elokuvista tuttu jenkkipatriotismi, jossa kaikki sujuu kuin, no, elokuvissa konsanaan.

Kummasti heti ensimmäisen osan jälkeen vaihtuu kuvittaja, mutta minut tämä alku jo kiskaisi mukaansa. Tämän parissa menee alkuviikko.

[Jarkko Sikiö]

Avatarin julkaisemat War Stories -jutut ovat täyttä rautaa. Huh sentään, oli luettava kaikki putkeen kun kerran aloitin.

Toistaiseksi kaikki kolmen tai neljän numeron mittaiset lyhyttarinat sijoittuvat toiseen maailmansotaan, mitä nyt yksi vie lukijan Israeliin ja vuoteen 1973.

Ote on lopulta varsin humaani. Sodan pahimpia kauheuksia sivutaan, mutta usein rintaman tapahtumia seurataan yksilölähtöisesti.

Sotilaat ovat keskellä epäinhimillisimpiä olosuhteita samoja pikkumaisia, puutteelisia ihmisiä jotka toimivat omien motiiviensa perusteella. Sankarillisten tekojen taustalta löytyvät usein juuri nämä motiivit, joissa toimintaa ohjaavat aivan muut arvot kuin isänmaallisuus.

Tietyllä tavalla taustalla tuntuu – katsottiin sotaa jenkki- tai saksalaissotilaan näkökulmasta – painostavan hahmoton, yksilöitä ja kärsimystä huomioimaton sotakoneisto. Tietyllä tavoin sotilaat vielä pahuuteen liukuessaan vain jauhautuvat tuon petomaisen sotakoneen kidassa.

Tietyllä tavoin tätä lukiessa nousee mieleen täällä käyty keskustelu siitä, kuinka Ennis ikään kuin vihaa järjestäytynyttä, valtaa käyttävää osaa yhteiskunnasta. Tämä kuvaa varsin osuvasti War Stories -tarinoita.

Tämän lisäksi tarinoissa on paljon kakkaa tulettimeen -juttuja, kuten hajoavat tankit, typerästi suunnitellut hävittäjät jne. Eri aselajit saavat kaikki tasapuolisesti osansa. Tarinoissa vaihdetaan sujuvasti ilmavoimista laivastoon jne.

Sotahistoriaa Ennis ei sen suuremmin avaa, mutta jos nyt edes Dunkirk ja Iwo Jima sanovat jotain, saa taustoista riittävästi irti. Sen syvempää suhdetta ei toiseen maailmansotaan tarvita, lentäjien slangi ja ampujan kopin suunnitteluvirheet selvitetään hyvin, mikäli tämä puoli kiinnostaa.

Kuvittajaksi ensimmäisten numeroiden jälkeen vakiintuva Tomas Aira työstää perin latteaa jälkeä, johon joku studio sitten on vetäissyt digimaalit pintaan.

Kuvitus vaivaa ajoittain, mutta siihenkin tottuu. War Stories on yhtä kuin Ennis, eli vahvasti tarina edeltä mennään. Aira myös itse näyttää ymmärtävän heikkoutensa. Usein kuvittaja keskittyy lähes impressionistiseen vaikutelmaan, jättäen paljon tyhjää pintaa digiväritettäväksi. Toimii se niinkin.

Lentokoneet ja muu kalusto on ihan kelpoa katseltavaa, mutta on vaikea tottua korvien paikalle vetäistyihin mollukoihin. Ihmisten kuvaajana Aira on heikoimmillaan. En yhtään ihmettele, jos tämä jää väliin ihan vain näytesivuista johtuen.

Olisipa tätä enemmän. Onneksi sarja näyttää vielä jatkuvan. Vanhemmat Vertigo-tarinat on varmaan joskus tullut luettua, sillä tarinoiden nimet, kuten "D-Day Dodgers", kuulostavat tutulta.

[Jarkko Sikiö]

Chronicles of Wormwood (Avatar 2007) kuulostaa selitettynä typerältä. Tämähän on kuitenkin Preacher kuuteen numeroon puristettuna!

On kapinaa, lätinää baaritiskillä, road trip, persnaama ja katolisen kirkon mollaamista. Crossed-sarjasta mieleen jäänyt Jacen Burrows on aivan mainio Dillonin korvike.

On tämä siinäkin mielessä ihan täyttä Preacheria, että kerran tämän lukee nolona naureskellen. Sitten siihen ei koskaan loppuelämässä tule koskettua.

[Curtvile]

... ja katolisen kirkon mollaamista. ...

aivan kuin vaihtoehtokin olisi olemassa. Yksittäiset uskonnon edustajat toki ovat luku sinänsä, mutta katolinen kirkko ei vuosisatoihin ole antanut syytä mihinkään muuhun kuin mollaamiseen.
Siis juutalaisvainojen, ristiretkien noitavainojen ja prostestantteja vastaan käytyjen sotien jälkeenkin.

Todellisuuteen verrattunahan Ennis paijaa silkkihansikkain ja lausuu vielä pari ave mariaa päälle.

Sehän siinä, Ennis ei kumarra typeryyttä ja nosta sitä alttarille, ateismistaan huolimatta muistaa aina näyttää että uskovaisuudestaan huolimatta monet ovat hyviä ja ainakin pyrkivät tekemään oikein.

Lisäsyitä miksi Preacheriin ja Wormwoodiin tulee palattua siinä missä vaikkapa Fury My War Gone By:hyn ja Punisher the Platooniin.
Eivat eroa Dreaming Eaglesista tai War Storiesin vastaavista.

Kiväärikomppania ja Dicks ovat sitten oma lukunsa.

[Jarkko Sikiö]

Wikipedian mukaan Ennis on ateisti. Jos näin on, minusta on aika kilttiä lähestyä uskontoa siltä kantilta, että kuka tahansa voi päästä taivaaseen ja taivas on mitä kukin siitä itselleen tekee.

Tietysti itsemurhapommittajan taivas muistuttaa erästä klassista Fingerporin strippiä.

Kun näitä Ennisin töitä on nyt lukenut useamman putkeen, sitä enemmän tuntuu että Ennis on varsinainen pehmo.

Katolinen kirkko sen sijaan ansaitsee kaiken kritiikkinsä, ja enemmän.

EDIT: Jäi kirjoittamatta, että puolustaako Ennis töissään uskonvapautta, vai onko hänen käsityksensä (ateistina) sellainen liberaali, lähes suomalainen, että kirkkoa ei tarvita ihmisen ja Jumalan väliin. Toisaalta jälkimmäiseen ei sovi se, että Wormwoodissa taivas on hyvä paikka mutta jumala on, öh, se mitä Wormwood kuvaa tämän olevan.

[Jarkko Sikiö]

War Is Hell - The First Flight of the Phantom Eagle (Marvel 2008) on viisiosainen minisarja, kuvittajana puikoissa Howard Chaykin.

Tämä sopii hyvin sotajuttuja odotellessa. Ensimmäisen maailmansodan ilmasota kuvataan hyvin ennismäisellä otteella, eli sota on murhaa ja johto niin tyhmää, että kenraalien voisi kuvitella taistelevan vihollisten riveissä.

[Trix]

Tartuin hieman varovaisesti ensimmäiseen War Stories -kokonaisuuteen (Avatar).

Tässä mennään realistiseen toisen maailmansodan kuvaukseen, jossa rintamalle lähetettiin poikia kuolemaan.

Ennisin jutuissa on sellaista mukavaa sankarimyytinmurtajahenkeä, eli kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja sotakoneetkin hajoaa alta. Tätä on mukava lukea tasapainoksi, kun korvista tursuaa sellainen elokuvista tuttu jenkkipatriotismi, jossa kaikki sujuu kuin, no, elokuvissa konsanaan.

Kummasti heti ensimmäisen osan jälkeen vaihtuu kuvittaja, mutta minut tämä alku jo kiskaisi mukaansa. Tämän parissa menee alkuviikko.

Tämähän on jatkoa Vertigon aikoinaan julkaisemaan sarjaan jossa myös on sekalaisia lyhyitä sotatarinoita. Koottu kahdeksi TBP:ksi.

[Jarkko Sikiö]

TKO Studios on uusi kustantaja, joka koettaa menestyä hieman erilaisella reseptillä.

Viiden lehden mittaiset tarinat julkaistaan samaan aikaan sekä kokoelmana, että koko nippuna (siis viisi lehteä niin, että kokonaisuuden voi lukea saman tien).

Comixologyssä kustantajan sarjojen (toistaiseksi kaikkiaan neljä) ensimmäinen numero on ilmainen.

Sarjoista Sara on selkeästi markkinoinnin keihäänkärki, tekijöiden ansiosta. Käsikirjoittaja on Garth Ennis ja taiteesta vastaavat Steve Epting ja Elizabeth Breitweiser (värit).

Tämän paremmalta ei toinen maailmansota ole koskaan sarjakuvissa näyttänyt. Tämän melkein voisi kuitata nimeämällä tekijät, mutta mainitaan asia ihan näin erikseen. Upeaa, realistista kuvitusta.

Tapahtumat sijoittuvat itärintamalle Saksan joukkojen edettyä jo syvälle Neuvostoliiton alueelle. Tarinan pääosassa on neuvostojoukkojen naisista koostuvalle tarkka-ampujayksikölle.

Ennis tuntee toisen maailmansodan, mutta nyt soitetaan hieman toista sävellajia kuin Avatarin ja Dark Horsen sarjoissa. Tämä on sitä vakavampaa, kireälle ruuvattua Ennisiä.

Tätä kylmempi ei sota enää voisi olla. Sotilaiden vihollisia kohtaan tuntema viha on yhtä kouriintuntuvaa kuin epäilyksistä syntyvä epäluottamus omaan johtoon. Tätä ei sotaviihde usein tuo esille lainkaan.

Sarjakuvaharrastajan tuntema Ennis näkyy yksin sotilaiden puheissa, sieltä tulee se musta huumori mitä lukija puolittain odottaa. Jos tapahtumissa näkee huumoria lainkaan, se on veren värjäämää.

Ennis ei taustoita sotaa tekstilaatikoin tai ylikirjoittamalla. Tämä on hieno ratkaisu, sellainen lukijaa palkitseva. Ei kuitenkaan liiaksi tarvitse tuota pelätä, lähinnä tuo sotatietous on sellaista yksityiskohdissa esiin tulevaa. Koulusivistys sodasta riittää Suomessa, amerikkalaiselle ehkä tässä on useampi ohi menevä juttu.

Ennis rakentaa yksilön kautta kuvan sotakoneistosta, joka on lopulta vain osa suurempaa, ihmiset systemaattisen julmasti raatelevaa koneistoa.

Harvoin sotajutut jäävät mieleen, mutta tämä on vuorokauden mittaan noussut toistuvasti mieleen.

Jos luet tänä vuonna vain yhden sotasarjakuvan, varmista että se on tämä.