Vasta nyt sain itsestäni riittävästi irti käydäkseni 300:n kimppuun.
Egmontia täytyy heti aluksi kiittää, sillä kovakantinen ja kuvitukselle oikeutta tekevä sivukoko on ainoa oikea formaatti tällaiselle työlle.
Risuja vastaavasti sen verran, että ikävästi suomenkieliseen painokseen on osunut ainakin kaksi tavutusvirhettä, joista toinen ei sinänsä ole tavutusvirhe, vaan tavuviivan puuttuminen. Tällaiset pitäisi saada oikoluettaessa pois. Muuta pahaa sanottavaa tästä ei toteutuksen puolella olekaan.
Sisällöllisesti 300 on kevyempää tavaraa kuin odotin. Taistelu alkaa ja päättyy ikään kuin omia aikojaan, joka todennäköisemmin on tekijän tietoinen ratkaisu, kuin vahinko. Epäilen, että tarina olisi toiminut tässä suhteessa paremmin, mikäli pääosassa olisi Leonidaksen sijaan ollut todellakin hänen miehensä, sen verran lyhyeksi 300 kertomuksena jää, kiitos suurten, koko sivun täyttävien kuvien.
Minun 300 olisi siirtänyt Leonidaksen sivuun, spartalaisten eteenpäin ajavaksi, palvotuksi kuninkaaksi, jonka mietteitä tai tekoja ei sen kummemmin olisi avattu lukijalle. Millerin 300 on kuitenkin oikeaa, kunnon hyvää Milleriä, jota odotinkin; yksinkertaista ja väkevää kerrontaa.
Kuvitus, lähinnä siis väkivalta, on odottamaani vähemmän graafista, tähän lähinnä vaikutti elokuvan luomat odotukset. Tosin jätin tarkoituksella elokuvan katsomatta, jotta voin tutustua ensin sarjakuvaan, joten saa nähdä, mitä elokuvasta lopulta ajattelen.
Joka tapauksessa Miller on myös kuvituksensa osalta "vanhassa hyvässä ajassa", mitä nyt Sin Cityn jälkeen miettii, kuinka paljon 300:ssa käyteytyistä tehokeinoistaan Miller kehitti ennen Sin Cityä ja mitä puolestaan sen jälkeen.
Kuitenkin Lynn Varleyn väritys on mielenkiintoisempaa kuin Millerin hyvä, mutta samalla yllätyksettömän perusvahva kuvitus. Yllättäen 300 näyttää paremmalta selailtuna kuin rauhalliseen tahtiin luettuna - testasin tämän heti kun olin teoksen lukenut ja efekti oli yhtä voimakas kuin ennen lukemista.
Periaatteessa väritys on hyvää ja parhaimmillaan nostaa Millerin kuvituksen toiselle tasolle. Tarinaansa kertoessa Miller ei kuitenkaan ole voinut antaa väritykselle niin paljon tilaa kuin se vaatisi, mutta lopulta tämä on vain sivuseikka, kokonaisuuden kannalta ei ole kyse kuvituksen ja värityksen tasapainosta. Kyse on siitä, kuinka väritys luo tunnelmia.
Parhaimmillaan aamulla, illalla ja yöllä 300:n väritys on erilaista ja efekti toimii niin hyvin, että silmä sen poimii välittömästi ensimmäisellä lukukerralla. Tosiasia nyt vain on, että Millerin kuvitukseen sopivat pääsääntöisesti tummat, voimakkaat sävyt. Varley käyttää kuitenkin paljon haaleita, keltaisia värisävyjä, jotka voivat olla sinänsä perusteltuja, mutta eivät täysin toimi kun lukijalla on koko aukema edessään. Ei silti, epäonnistuneeksi ei väritystä voi väittää edes huonoimmillaan.
Aivan lopussa ihmetytti, miksi teoksen loppuun on listattu osa Millerin töistä, koska lukijan jälkitunnelmat ikään kuin katkeavat, kun lukija siirtyy tarinan maailmasta todellisuuteen ennen takakannen sulkemista. Mahdollisesti kyseessä on vain 300:n oikeuksiin liittyvä asia, koska Sin Citythän ovat Liken julkaisemia ja tuolla puutteellisella listalla ne edustavat leijonanosaa Millerin tuotoksista.
