Mahdollisimman kiinnostava sarjakuva?

[pertti jarla]

Millainenkohan sitten olisi unelmasarjakuva aiheeltaan ja tyyliltään? Itse en panisi ollenkaan pahakseni älykästä avaruusscifiä jossa olisi henkeäsalpaava tieteellispitoinen juoni, kiinnostavia ja moniulotteisia hahmoja ja komeita, vähän retrohtavia laitteita. Piirtäjä voisi olla vaikka Mike Mignolan luokkaa. Tai Sydney Jordanin parhaimmillaan. (Voi hyvä luoja miltä Jordan on näyttänyt! Tulee joku historiallinen valtionpäämies mieleen  http://www.delos.fantascienza.com/delos57/img/nuvole/sydney-jordan.jpg   )

[Curtvile]

edustavan kuvan Jordanista  löysit tosiaan.

Mahdollisimman kiinnostava sarjakuva?

Omat mielenkiinnon aiheet kun kattavat historialliset tapahtumat ja henkilöt scifistä tieteeseen ja huumoriin niin valinnan varaa piisaa.

Mignola-tyylinen älykäs scifi olisi enemmän kuin tervetullutta. Tai esimerkiksi Robert Crumbin ja Alan Mooren yhteisalbumi yhden suvun tarinasta (no , melkein missä vaan asiayhteydessä).
Andrew Vachssin ja Frank Quitelyn ja Marcelo Frusinin ja Charles Burnsin rikossarjakuva olisi nk. mannaa.

Kliseetkään eivät haittaa kunhan tekijöillä on uskoa ja näkemystä asiaan.
itse lukisin pakolaisen kertomuksen Suomesta, vaihtoehtohistorian Rooman valtakunnasta tai eksistentialistisen mutta biologisesti tarkan kuvauksen hiirien elämästä.

Tai sarjakuvan joka käsittelee ihmisen suhdetta itseensä, läheisiinsä, yhteisöönsä ja teknologiaan ja ympäristöön kokonaisvaltaisesti.
mielellään useissa eri tyylilajeissa arkirealismista komediaan ja kauhuun.

[keijoahlqvist]

Haluaisin todella lukea toimintasarjakuvaa, joka kuvastaisi nykymaailmaa, mutta jossa toimisi vaihtelevalla menestyksellä päähenkilöryhmä, joka ei ratkaisisi mitään ongelmaa väkivallalla ja alistamalla.

Lukija saisi harmaita hiuksia kun amerikkalaiset öykkärit voitettaisiin nöyryyttämättä heitä ollenkaan, puhumattakaan että heitä tapettaisiin tai voimakeinoin pakotettaisiin muuttamaan käytöstään. Tässä sarjakuvassa päähenkilöt eivät aina onnistuisi mutta kehitystä tapahtuisi hitaasti, ja silloin tällöin joku vaihtaisi puolta tähän toista ihmistä orjuuttamattomien ryhmään. Kylläpä olisi kiehtovaa. Ja täysin mahdollista. Mutta?

[pertti jarla]

Keijon ehdottama sarjakuva olisi todella kiinnostava, sen voisi sijoittaa nykyajan lisäksi vaikka mihin epookkiin tai maailmaan. Kirjallisuudessa tuollaista näkee, mm. Edgar Wallacen "Herra Reeder" toimi korostetun väkivallattomasti.

Ongelmana siinä olisi se, että kuvatakseen järjellä ja diplomatialla operoivaa ryhmää uskottavasti kirjoittajan itsensä pitäisi olla keskimääräistä älykkäämpi. Käsikset pitäisi miettiä todella huolella...mutta sellaista sarjakuvaahan minä juur kaipaisin!

[Curtvile]

Haluaisin todella lukea toimintasarjakuvaa, joka kuvastaisi nykymaailmaa, mutta jossa toimisi vaihtelevalla menestyksellä päähenkilöryhmä, joka ei ratkaisisi mitään ongelmaa väkivallalla ja alistamalla.

Lukija saisi harmaita hiuksia kun amerikkalaiset öykkärit voitettaisiin nöyryyttämättä heitä ollenkaan, puhumattakaan että heitä tapettaisiin tai voimakeinoin pakotettaisiin muuttamaan käytöstään. Tässä sarjakuvassa päähenkilöt eivät aina onnistuisi mutta kehitystä tapahtuisi hitaasti, ja silloin tällöin joku vaihtaisi puolta tähän toista ihmistä orjuuttamattomien ryhmään. Kylläpä olisi kiehtovaa. Ja täysin mahdollista. Mutta?

lukisin mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
tai toimintasarjakuvaa jossa sankarit eivät taistelisi ketään henkilöä tai ryhmää vastaan vaan pikemminkin tilannetta tai katastrofia kuten tulipalo, nälänhätä yms.

[roju]

Tässä sarjakuvassa päähenkilöt eivät aina onnistuisi mutta kehitystä tapahtuisi hitaasti, ja silloin tällöin joku vaihtaisi puolta tähän toista ihmistä orjuuttamattomien ryhmään. Kylläpä olisi kiehtovaa. Ja täysin mahdollista. Mutta?

Draaman lait tulevat vastaan. Karkeasti ottaen.

Ehdottomastihan näin ei käy, mutta aristoteelisen draaman veto on siinä, että se on karrikoitua ja tiivistettyä todellisuutta: elämän skaalaan kuuluvat perusfiilikset tiiviissä paketissa. Kun ihmisten eläytymiskyky toisten kärsimyksiin on erinomaisen rajallinen, tapahtumia pitää liioitella että lukijasta tuntuis joltakin. Jos ei tunnu, se menee tekemään jotain muuta.

Siksi oidipus murhaa isänsä ja nai äitinsä... shokkiefekti herättää tunteen katsojassa. Ja tunne herätessään nousee katsojan omasta, menneestä tunnekokemuksesta.

Tuo hidas maailmanparannussarjakuva purisi varmaan niihin, joilla on asiaan omakohtainen kontakti. Tuolla tavalla kuin Keijo sen kuvaili, siitä tuntuvat puuttuvan dramaattiset käänteet. Kiinnostaa minuakin, mutta vaikea nähdä, miten yhdistää media ja message, ilman saarnausta. Mahdotonta se ei ole, mutta vaikeaa, ja propaganda, valmiiden ajatusten syöttö, herättää ihmisissä vastustusta.

Mutta asiasta toiseen: piittaavatko psykopaatit draamasta?

[roju]

Ja palatakseni suoraan ketjun aiheeseen, minä lukisin varmaan mielelläni jotain Hernandezin Locasia muistuttavaa, mutta hippusen syvällisemmin kerrottuna. Ei ihan niin tunteisiin pelkästään keskittyen, vaan hahmoilla saisi olla jotain pyrkimyksiä ja tavoitteita elämässä ammattillisestikin, eikä vain ajelehdintaa fiiliksen mukaan. Locas oli kyllä siinä mielessä aikaansa edellä että tv-sarjoissa tämmöinen tunteisiin perustuva kerronta yleistyi vasta joskus 90-luvulla, ally ja toinen se ärsyttävä sarja jossa oli se opiskelijatyttö New Yorkissa. Pelkkää puhetta tunteista ja ihmissuhteista, plaa plaa plaa!   

Sitten sen sarjan pitäisi ehdottomasti sijoittua Suomeen. Ja juttujen pitäisi olla piiiiiitkiä ja saippuasarjamaisia. Ja kolahtaa mun postiluukusta kerran viikossa n. 24 s kerrallaan. Jos Otsamon Pentti voisi keskittyä vain sarjakuvan tekoon, se olisi ehkä siinä. Tai jos sarjakuvia oikeastikin tehtäisiin kuin saippuasarjoja, tiiminä. Ehkä yhdeltä ihmiseltä ei riittäisi ideoita tuohon tahtiin.

Visuaaliseen kikkailuun oon kymmenessä vuodessa ehtinyt kyllästyä, yllätyksenä itsellenikin. Kaipaan luettavaa, en katseltavaa. Luettavan pitää olla selkeää ja sisällökästä.

[pertti jarla]

Et kai ny meinaa, että väkivallattomuus on valmiiden ajatusten syöttöä/propagandaa, mutta väkivaltaisuus ei?   

Toimintapläjäyksissähän rakennetaan jatkuvasti keinotekoisia tilanteita, joissa pelurit jakaantuvat selvästi hyviin ja pahoihin ja extreme voimankäyttö johtaa tehokkaasti ihanteelliseen lopputulokseen. Se on todellisuuden vääristelyä ja valmiiden ajatusten syöttöä, mutta kyllähän se on yleisöön uponnut.

Nyt täytyy korostaa, että Clint Eastwood-ammuntapläjäykset ovat suuria suosikkejani, mutta kyllä väkivallattomiakin dramaattisia juttuja voidaan tehdä, vaikka se tosiaan onkin vaikeampaa. Esimerkkejä löytyy paljon kirja- ja leffapuolelta: katastrofielokuvat (Liekehtivä torni, Apollo 13), Andromeda Strainin kaltainen tieteellinen scifi, lääkäridraamat (Outbreak), oikeussalidraamat...onhan näitä.

[roju]

Et kai ny meinaa, että väkivallattomuus on valmiiden ajatusten syöttöä/propagandaa, mutta väkivaltaisuus ei?   

Väkivalta synnyttää dramaattisia tilanteita, lisäksi jokainen on elämässään tuntenut pelkoa. Gandhin johtama istumalakko oli ihailtava muttei kovin dramaattinen, tai Mandelan vuodet vankilassa. Jos vielä pitäisi tehdä fiktiota oikeintekijästä, joka sinnikkäästi parantaisi maailmaa kuin vesi murtaa kiven... öö, kuulosta yhtä dramaattiselta kuin maalin kuivuminen. Mutta ehkä kyse on vain oman mielikuvitukseni puutteesta.

Hyväätarkoittavia sarjakuvia vaivaa usein saarnaaminen, pahimmassa tapauksessa jo käännytetyille. Jos ne tehtäisiinkin yhtä taitavasti kuin ison rahan viihdemyllyt... Ilman draamaa sre on vaikeaa. Mahdotonta se ei ole, elokuvissa tulee mieleen hiljattaisista The Constant Gardener ja Lord of War, mainospuolella näkee selvästi eron mainostoimistojen tekemissä kampanjoissa tai järjestöjen itse tekemässä viestinnässä, vaikka viestin sisältö on sama.

[Curtvile]

Väkivalta synnyttää dramaattisia tilanteita, lisäksi jokainen on elämässään tuntenut pelkoa. Gandhin johtama istumalakko oli ihailtava muttei kovin dramaattinen, tai Mandelan vuodet vankilassa. Jos vielä pitäisi tehdä fiktiota oikeintekijästä, joka sinnikkäästi parantaisi maailmaa kuin vesi murtaa kiven... öö, kuulosta yhtä dramaattiselta kuin maalin kuivuminen. Mutta ehkä kyse on vain oman mielikuvitukseni puutteesta.

Hyväätarkoittavia sarjakuvia vaivaa usein saarnaaminen, pahimmassa tapauksessa jo käännytetyille. Jos ne tehtäisiinkin yhtä taitavasti kuin ison rahan viihdemyllyt... Ilman draamaa sre on vaikeaa. Mahdotonta se ei ole, elokuvissa tulee mieleen hiljattaisista The Constant Gardener ja Lord of War, mainospuolella näkee selvästi eron mainostoimistojen tekemissä kampanjoissa tai järjestöjen itse tekemässä viestinnässä, vaikka viestin sisältö on sama.

En voi nyt välttyä siltä ajatukselta että tässä ollaan taas sanan väkivalta tiukassa tulkinnasssa eli puhtaasti fyysisellä puolella.
Maailma on täynnä psykopaatteja, mutta enin osa ei heiluta veitsiä tai potki ja lyö. Tappavat väestöä enemmän ja raaemmin kuin elokuvien, kirjojen ja reaalimaailman fyysisen väkivallantekijät.
Enin osa ei edes tiedosta väkivaltaisuuttaan.

Sarjakuva joka todella kuvaisi vallan ja väkivallan suhdetta, niin mikro- kuin makrotasollakin, kaikissa harmaan sävyissään olisi suitsutusten paikka.
Taas se haluaa fiksinsä toisten satutusta ja fantasiointia, vai?
saa tämän väärinkin ymmärtää.
Lord of War on sodanvastainen elokuva, kuten upea Savior- Vihan maakin. Nekään eivät glorifioi ja ylistä. Eivätkä nosta ihmistä luomakunnan kruunuksi.

Gandhin hyvyydestä ja pyhyydestä kannattaa kysyä joltain pakistanilaiseltakin.