Tässä sarjakuvassa päähenkilöt eivät aina onnistuisi mutta kehitystä tapahtuisi hitaasti, ja silloin tällöin joku vaihtaisi puolta tähän toista ihmistä orjuuttamattomien ryhmään. Kylläpä olisi kiehtovaa. Ja täysin mahdollista. Mutta?
Draaman lait tulevat vastaan. Karkeasti ottaen.
Ehdottomastihan näin ei käy, mutta aristoteelisen draaman veto on siinä, että se on karrikoitua ja tiivistettyä todellisuutta: elämän skaalaan kuuluvat perusfiilikset tiiviissä paketissa. Kun ihmisten eläytymiskyky toisten kärsimyksiin on erinomaisen rajallinen, tapahtumia pitää liioitella että lukijasta tuntuis joltakin. Jos ei tunnu, se menee tekemään jotain muuta.
Siksi oidipus murhaa isänsä ja nai äitinsä... shokkiefekti herättää tunteen katsojassa. Ja tunne herätessään nousee katsojan omasta, menneestä tunnekokemuksesta.
Tuo hidas maailmanparannussarjakuva purisi varmaan niihin, joilla on asiaan omakohtainen kontakti. Tuolla tavalla kuin Keijo sen kuvaili, siitä tuntuvat puuttuvan dramaattiset käänteet. Kiinnostaa minuakin, mutta vaikea nähdä, miten yhdistää media ja message, ilman saarnausta. Mahdotonta se ei ole, mutta vaikeaa, ja propaganda, valmiiden ajatusten syöttö, herättää ihmisissä vastustusta.
Mutta asiasta toiseen: piittaavatko psykopaatit draamasta?