Aluksi haluaisin sanoa, että minusta jokainen saa vapaasti tehdä niin kuin lystää. Ja käyttää parhaaksi katsomiaan keinoja. Hihani (ilmeisesti muutaman muunkin täällä) palavat vasta siinä vaiheessa kun ns. kepulikonsteilla saavutetaan "etuisuuksia". Toisaalta sekin on normaalia. Rehellisyys ei aina peri maata eikä arkeruus voita hyvää onnea.
Sarjakuva koostuu ulkoasusta ja sisällöstä. Sisältöä on tekstin ja kuvan kertomat asiat, niiden määrä ja suhde toisiinsa. Ja se, millainen mielikuva niistä syntyy.
Kuvissa on tiettyjä elementtejä (pisteitä, viivoja ja pintoja) joiden suhdetta toisiinsa voi analysoida. Vastaavasti proosatekstiä ja tarinan rakennetta voi analysoida kirjallisuuden tutkimuksen teorioin. Jos sarjakuva ajatellaan viestiksi, voidaan analysoida kokonaisuutta myös viestintäteorioiden pohjalta.
Sarjakuvantekijä pystyy ohjaamaan lukijan mielikuvia kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti. Samoin kuin sitä, missä järjestyksessä, nopeudella ja olosuhteissa lukija tutustuu teokseen. Kaikki mainitut asiat kuitenkin vaikuttavat mielikuvaan.
Minulle on jäänyt mieleen se, miten Spiegelman kertoo (ja näyttää) rompullaan miettineensä pitkään sitä, millaisella piirrostyylillä, sommitteluilla, varjostuksilla, yms. saisi Mausissa kerrottua asiansa parhaiten. Äijä siis hioo ja fiilistelee yksittäisten kuvien kanssa. Ja hyvä niin, varsinkin jos pyrkimyksenä on tehdä toimiva ja lukijalle mieleenpainuva tarina.
Harrastajapiirtäjä ei ehkä tule miettineeksi mitä ja miksi hän tekee sarjakuvaa. Miksi pitäisi? Mitä väliä sillä on? Syitä voi olla erilaisia. Ja erilaiset syyt johtavat erilaisiin ratkaisuihin - kuten toisilta lainaamiseen. Osa motiiveista on johdettavissa suoraan ihmisen perustarpeista osa on häilyvämpiä. Ja totta kai, ne sekoittuvat toisiinsa. Päämääriä ja tekemisen motiiveja voivat mm. olla:
- Raha
- Raha, mahdollisimman helposti ja nopeasti
- Kuuluisuus
- Kuuluisuus, nopeasti esim. skandaalin avulla
- Itseilmaisu eli halua kertoa ja viestittää
- Halu kommunikoida
- Terapia
- Kokeileminen (taiteelliset ratkaisut)
- Samaistuminen (piirtäjä/kertoja) idoliin
- Opetteleminen (tekniikka,kerronta, yms.)
- Halu näyttää ja saada arvostusta (esim. kollegoiden tai vastakkaisen sukupuolen edustajien silmissä)
Listaa voip vapaasti jatkaa. Minusta persoonallisuudella ei itseisarvona ole niin kauheasti merkitystä. Nykyään kun populaarikulttuurihuttua on keitetty jo sata vuotta, on yhä hankalampaa tehdä mitään kovin originelliä. Hyvä hiilipaperikopio menee mukavammin alas kuin huono alkuperäinen. Aina en sentään kulttuurin kuluttajana halua välttämättä originelliä rypistystä. Epäselvyyksien välttämiseksi, mainitaan tässä nyt hyvinä kierrätys/synteesituotteina vaikkapa Taru sormusten herrasta, Star Wars ja Harry Potter. Yrittäkää ymmärtää ajatus esimerkkien takaa, pliis. Bonea tai Calvin&Hobbesia ei tee huonommaksi se, että tekijät ovat hieman lainanneet. Päin vastoin. Mukana on kuitenkin riittävästi omaa (tai hyvin valittua kierrätystavaraa eri paikoista).
Hyvä, että kristiantih otti esiin näkökannan siitä, miten sopivan tyylin lainaamalla voi nopeasti edetä lähemmäs valmista tuotetta. (Voi myös lainata valmiin tunnetun hahmon tai tunnetun tarinan, näin tehdään mm. menestyselokuvat) En ota kantaa siihen onko se hyvä vai paha, mutta se pitää kutinsa. Itse syyttäisin tästä lukijoita/yleisöä, tai peräti ihan ihmisluontoa.
Riittävän moni ei ole niin hullu, että valitsisi tutun (ja turvallisen) sijasta oudon. Tästä syystä esimerkiksi omakustannelehdet (tai edes albumit) eivät myy. Ihmiset todellakin haluavat tietoisesti tai tietämättään välttää pettymyksiä. Samalla he välttävät uuden löytämisen riemun. Länsimaiset ihmiset ostavat nykyään kaikessa lähes pelkästään brandeja (tahtomattaan tai vaihtoehtojen putteessa, ja se on paha). Ja kun puhun ihmisistä, en tietenkään puhu Kvaakin valistuneista lukijoista ;-)
"Franchising sarjakuvassa" riski pettyä on pienempi (Ja riski keskinkertaisuuksiin törmäämiseen on todella suuri :-). Tässä on vastaus myös siihen, miksi mangaa ihaillaan ja miksi sitä vihataan. Mangassa on tietty määrä "kulttuurista standardia", tyylilajista riippuen, enemmän tai vähemmän. Jonkin verran mangaa lukeneena olen itse yllättynyt siitä, miten (keskenään) erilaista kamaa Japanista löytyy.
Ihmisissä on toinenkin "vika". Pyrkimys asioiden yleistämiseen ja yksinkertaistamiseen. Tämän ominaisuuden avulla ajattelumme pysyy edes jotenkin kuosissa. Kun ihminen luokittelee kaikki supersankarisarjakuvat lasten tavaraksi tai kaikki omakustannesarjakuvat terapiatilitykseksi, hänen on huomattavasti helpompi elää.
Tämä trendi, johon Liezenkin näyttää uineen sisään, alkaa olla (ainakin allekirjoittaneen kohdalla) mielenkiinnon herättäjänä melkoisen loppuun viljelty. Mainitulta
http://www.highwaterbooks.com saitilta löytyy useampikin esimerkki. Itse näen tässä tietokoneen vaikutuksen sekä tekemisessä että julkaisemisessa. Moista hutilointia rasterin/toonien kanssa ei ennen olisi monikaan itseään kunnioittava tekijä harrastanut ja näyttöruudun rajalliseen tarkkuuteen mahtuu vain rajallinen määrä yksitysikohtia ja tekstiä.
Sarjakuvia ei tehdä kaiken muun kulttuurin ulkopuolella vaan sen sisällä (yllätys yllätys). Onkin mielenkiintoista miten maapalloistuminen on jo niin pitkällä, että Eroopassa ja Jenkeissä ihmiset kasvavat alttiina hyvin samanalaisille vaikutteille. TV, esinemaailma ja vaatteet, asuminen, jne. Tästä kulttuurista (esim. lapsuuden maailma) ammennettuna mielikuvatkin siis varmasti muistuttavat toisiaan. Eksotiikan pula senkun pahenee...
Onkin mielenkiintoista seurata miten näiden tekijöiden tyyli kehittyy tästä eteenpäin. Seurataanko uusia tuulia vai jämähdetäänkö tähän? Veikkaan, että trendikelkassa pysytään kynsin hampain. Ajatelkaa, mikä tragedia! Yrittää olla kunnioitettu ja arvostettu sarjakuvapiirtäjä, kun "oma tyyli" on jämähtänyt muutaman vuoden tai peräti vuosikymmenen taakse! Sehän tarkoittaa sitä, että koko ihminen on vanha ja sietää peittyä historian pölyyn. (Tämä viimeninen kappale oli ironiaa)
