Nämä sotkuiset vänkäämiset hyvästä, huonosta, viihteellisestä, taiteellisesta sarjakuvasta ovat erityisen sotkuisia siksi, että sarjakuvalla on vankka maine ala-arvoisena pikkupoikien viihteenä. Ja maine on erittäin ansaittu, koska 99% maailman sarjakuvista 1900-2007 on sitä. Siis viihteenäkin useimmiten kehnon puoleista.
Millään toisella taiteenlajilla ei ole niin surkeaa ja matalamielistä perintöä kannettavanaan kuin sarjakuvalla.
Siksi niille, jotka eivät tunne sarjakuvan marginaalialueita erittäin hyvin, on vaikea käsittää, että sarjakuva voi olla myös hyvää. Ja vielä vaikeampi on käsittää, ettei sarjakuva LAJINA ole sen enempää sisältöjensä vanki kuin muutkaan taiteenlajit.
En tosin tiedä, voisiko Shakespeare syntyä vielä uudestaan sarjakuvantekijänä. En usko. Harmi (minä olisin halunnut olla). Syynä eivät tosin ole sisällöt. Syynä on se, ettei sarjakuva ole sen vertaa kasvanut lapsenkengistään, että sillä olisi kokeiltu jotain uutta. Jos verrataan elokuvaan, sarjakuvassa ollaan vielä vaiheessa, jossa mustavalkoisella mykkäfilmillä pieni pukumies kompastelee hatun ja kepin kanssa, ja joku kankaan edessä paukuttaa epävireistä pianoa taustamusiikiksi.
