Nyt on otettava huomioon, että pornografinen teos yleensä esittää aiheensa ihannoivassa muodossa. Yleensä olen havainnut hentain pornograafiseksi. Ihannoiva taas mielestäni (ja muutaman kuuluisammankin eetikon mielestä 
) tarkoittaa hyväksyttävää ja suositeltavaa.
Tässä nyt taas tullaan tähän pornografian määritelmään. Echramath sanoi, että pornon tehtävä on esittää tissejä tarpeen tyydyttämiseksi, ja eroottinen taide on eri asia. Sinä sanot, että porno yleensä ihannoi kohdettaan. Perinteinen feministinen kritiikki sanoo, että porno alistaa ja halventaa naista. Sitten on sanottu, että oikea eroottisuus on peittämistä, eikä paljastamista. Kaikki ovat kai tavallaan oikeassa. Mutta ei tästä löydy vastausta siihen, mitä porno sitten on. Oma ratkaisuni: unohdetaan koko mokoma käsite. Jos porno on sarjakuvan muotoista, suhtaudutaan siihen sarjakuvana. Jos se on kirjoitusta, suhtaudutaan siihen kirjallisuutena.
Onnistuvatko nämä palvelemaan PJR:n tarkoitusta? Mikä ylipäätään on PJR:n taiteen lopullinen tarkoitus?
Pidän aika varteenotettavana sellaista mahdollisuutta, että jos teoksen vastaanotto "epäonnistuu" (milloin se muka "onnistuisi"?) niin vikaa voi olla sekä tekijässä että yleisössä.
Mielessäni on nyt tässä yhteydessä jälleen Go Nagai. Jos nykyhentaihin verrataan, niin mangan kauhukakaran pioneeriteos Harunchi Gakuen vuonna 1968 ei sinänsä ollut kovinkaan kummoinen. Epäilen todella, että sitä ei kärrätty rovioille paljastelun takia. Japanilaisen yleisön raivon herätti ennen kaikkea auktoriteettien vastainen tapa, jolla Go Nagai kouluelämänsä esitti. Jokaisessa jaksossa rikottiin kaikkia sääntöjä. Oppilaat pelasivat tunnilla mahjongia, oppilaat ryyppäsivät sakea, oppilaat heiluivat kelteisillään. He eivät käyttäytyneet kuten hyvin kasvatettujen lapsien tulisi käyttäytyä. Kaiken huipuksi opettajat esitettiin joko koomisina tomppeleina tai arvaamattomina pikkunatseina. Japanissa vuonna 1968 oli vahingollinen malli nuorisolle kuvata sarjakuvassa sitä mitä maailmassa tapahtuu, koska se johtaisi siihen että sarjakuvassa voidaan kuvata mitä maailmassa tapahtuu. Ja siitähän tuli nuorison keskuudessa myyntimenestys. Tietysti.
Toisaalta Go Nagai on moneen nykyiseen tekijään verrattuna huomattavasti turvallisemmalla pohjalla, koska hänen sarjoissaan seksi on vain aikuisille. Asiasta ole erehtymisen mahdollisuutta, ellei lukija satu kukaties olemaan väestöliittolainen kulttuurikriitikko, joka näkee pikkutyttöjä kaikkialla.
Millä perusteella taiteilija valitsee kuvaamansa asiat? Ja ennen kaikkea millä perusteella hän valitsee näkökulman niihin? Yleisesti kai paheksutaan popularismia, jossa asiat valitaan sen perusteella, mikä myy ja näkökulmat myös. Toisaalta eikö taiteilijan yksi tehtävä ole ottaa kantaa teoksillaan? Eikö taiteilijalla ole vastuuta teoksistaan? Ja jos on, niin minkälainen?
Onhan olemassa sellainenkin kuin sisäinen pakko. Se ei edellytä tietenkään ketään julkaisemaan kaikkea, mitä jonkun sisäinen pakko sanelee. Ja noihin muihin suuriin kysymyksiin: kyllä, kyllä, ja taiteilijan vastuusta puhuminen edellyttäisi ensin sitä että määrittelisin rehellisyyden, korostaisin että se on eri asia kuin pelkkä realismi, ja sen perästä pitäisi rajata itse vastuun alue, ja se ei ulotu siihen, että joku kaalipää väittää tulleensa huonoksi ihmiseksi siitä syystä että hän 20 vuotta sitten katsoi muutaman piirretyn.
Japanilainen omakustannekulttuuri on kaikilta mittasuhteiltaan ainutlaatuinen. Suurinpiirtein kaikki suuret nimet ovat jossakin vaiheessa aloitelleet uransa doujinsheja tekemällä. Kuten hyvin tiedämme, hentaidoujinsheja on paljon. Ne ovat tärkeä kasvualusta tuleville kyvyille. Ja kun joku Hitoshi Okuda tai Akihiro Ito saa "oikeita töitä", he ovat saaneet ne hentaidoujineissa nähdyn piirrosjälkensä ansiosta. Minusta se kelpaa motiiviksi.
Hassua sinänsä, kun lukee näiden kuuluisimpien hentaipiirtäjien haastatteluja (vrt. Toshio Maeda, linkki aiemmin ketjussa), tyrmistyy suorastaan. Nämä jätkät ovat intelletkuja! Heidän virheellisimmätkin väittämänsä ovat hedelmällisempiä ja ajatellumpia kuin yhteiskunnan tukipilarien automaattiset ulkoa opitut litaniat.
Varmasti joukossa on aitoja pervojakin.
Mikä kaikki on jokseenkin täysin vastakkaista taiteen perimmäiselle tarkoitukselle, joka on suorittaa tutkimusmatkoja ihmisen sisälle.
Minkäs koulukunnan taiteen määritelmä tämä on?
Omani. En ylläty, jos jostakin sitaattipankista löytyy tyyppejä, jotka ovat olleet samaa mieltä. Ei näistä asioista ole olemassa yhtäkään täysin uutta ajatusta.
Pitkällekö taiteen nimissä saa mennä? Jos ei itse vahingoita ketään, mutta kertoo hyvin täsmällisesti, miten toista voisi vahingoittaa ja jopa kehoittaa tähän, eikö vieläkään ole missään vastuussa?
Mannerheimin Väestönsuojeluliittoja vastaan debatoidessani kirjoitin sille kuuluisalle ja paljon luetulle sivulleni tämän: "Olisi olemassa täysin järkevä, verifioitavissa oleva kriteeri sille, milloin taide menettää oikeutensa tulla kutsutuksi taiteeksi ja muuttuu rikokseksi. Esimerkiksi: Taide ei kelpaa tekosyyksi rikolliselle toiminnalle niissä tapauksissa, joissa taideteosta luotaessa on tarpeettomasti vahingoitettu ihmisiä ja eläimiä. Se ei saa olla taiteen tarkoitus, joten sellainen taide on hylättävä."
Minusta tuo on järkevä kompromissi. Muitakin rajanvetoja voidaan kuvitella. Niiden järkevyydestä olen enemmän ja vähemmän eri mieltä.
EDIT: Äh, liian myöhä. Kysymys siis kuului, eikö ole mistään vastuussa, jos esittää yksityiskohtaisesti, kuinka toista voi vahingoittaa.
Miten kuvauksesta on vastuussa? Muunmuassa siten että kuvaus on totuudenmukainen.
1980-luvulla äidinkielen opettajat olivat vimmoissaan. He pitivät skandaalina, että he eivät saa kertoa oppilailleen, että joskus muinoin kirjan voima oli niin valtava, että Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" oli aiheuttanut nuorten angstisten miesten itsemurha-aallon Saksassa.
En tiedä miten mahtaa olla asia kouluissa tänään. Myöhemmin olen lukenut, että itsemurha-aalto oli liioiteltu, että kaikki tapaukset leimattiin samasta syystä johtuneiksi, että Goethe itse mainosti omaa teostaan tällä kohulla, ja että jos se kertoo mistään mitään, niin lähinnä siitä että Goethe oli onnistuneesti osunut ajan hengen ytimeen ja vanginnut sen taidokkaasti. Se tarkoittaa taas sitä, että kyseinen muuten varsin pitkäpiimäinen opus on korvaamattoman arvokas todistuskappale omasta ajastaan.
Pitäisiköhän salapoliisiromaaneille tehdä jotakin? Niissähän on Edgar Allan Poen ajoista raadeltu, myrkytetty, ammuttu ja hukutettu. Jos olisin ilkeä, lausuisin niistä Väestöliiton vetoomuksen sanankääntein "Niillä normalisoidaan tappaminen ja esitetään se jännittävänä viihteenä".
Väitänpä, että ongelma on niillä, jotka ymmärtävät ne siten.
Kun kerran taiteen populaarisuus tuli tuossa aiemmin esiin, niin poliitikot ovat populismin alalla varsin lyömättömiä. Suomen Eduskunnassakin on paremman tekemisen puutteessa onnistuttu hyökkäämään loistavalla vainulla juuri niitä teoksia kohtaan, jotka myöhemmin ovat nousseet klassikoiksi. Anekdootteja olisi, mutta enpä ryhdy puhumaan pahaa kuolleista ressukoista. Minä panen maata, kuten Timo sanoi Seitsemässä veljeksessä.
EDIT 2 3 4: Loputonta täsmentelemistä. Huoh.
