Nyt on niin mahtavia sitaatteja että pakko napata talteen ennenkuin katoavat.
ÄKKIÄ PUUKOT ESILLE ETTÄ PÄÄSTÄÄN PUUKOTTELEMAAN SELEKÄÄN! Ja sitten ihmetellään, miksi jotkut kitisee natsimuumioista.
Jotenkin muistuu jostain keskustelusta mieleen, miten Aura manas, että viihdesarjakuvaa on vaikea tehdä. Tosiasia kun on, että se on se _sarjakuva_ mitä on vaikea tehdä, ja se, että käsitetään taidesarjakuvaksi sellainen tuotanto, mitä ei tehdä alunalkaenkaan välttämättä sarjakuvallisin meriitein, pitäisi olla selkeä hätähuuto siitä, miten väärin sarjakuvaa tehdään tai käsitetään. Tietyssä mielessä mua vähän surettaa tää taidesarjakuva, sen takia, että kannustetaan _päämäärättömästi_ tekemään enemmän ja enemmän, mutta montako Hagelbergin tapaista sarjakuvakerronnan pioneeria meillä on? Siis Matin lisäksi?
Kyllä mä sen ymmärrän, että siinä on se dilemma, että tekemällä oppii ja kehittyy, eikä kyseessä ole mikään iltapäivässä koodattu demo, jota voi testata seuraavana aamuna. Sen takia syyttävän sormen pitäisikin osoitella näitä ei-tuottavia ammattilaisia, että toisivat niitä tekijöitä esiin, jotka sarjakuvakerronnallisin aspektein ovat keskeisiä.
Kuitenkin mieluummin tyydytään banaalisti sanomaan "tää vain on niin hyvä" joinekin kirjallisuus-taide-termeineen, jotka ovat aivan toissijaisia sarjakuvakerrontaan, mikä on se erottava tekijä niin kirjallisuudesta kuin kuvataiteesta. Ei sen puoleen, ongelma tuntuu olevan jokaisella muullakin alalla, mutta sarjakuva sinänsä on huolestuttava kerrontamuoto, koska se ei ole laisinkaan niin pässinlihaa vielä, kuin elokuvakerronta.
Olisihan se kivaa, että sarjakuvaa hypetettäisiin sen perusteella, mitä uutta sillä on sarjakuvakerrontaan kuin sen perusteella, kenen tekemää se on, mistä se kertoo tai miten kauniita kuvia siinä on. Nämä tietenkin vaikuttavat siihen, miten teoksen näkee toiset ihmiset, mutta kyllä alan ihmisten pitäisi olla sen verran harjaantuneita näkemään täkyt tulkintaeroihin kuin myös sen, että mitä se todella antaa esmes uudelle sukupolvelle sarjakuvatekijöitä.
