Tarkoitatko siis että Tarkovski, Dostojevski ja Kiefer ovat vain subjektiivisesti hyviä?
Päällisin puolin ihmiset edelleen uskovat vanhoihin korkeataiteen arvostelmiin, eli siihen, että jos kriitikot ja muut auktoriteetit nimeävät jonkin suureksi taiteeksi, se on sitä vaikka yksilö itse ei kyseisiä teoksia "ymmärtäisi" tai olisi niistä kiinnostunut. Esitin, että taideteoriassa ollaan periaatteessa rikottu kaikkien tuollaisten auktoriteettien ja perinteiset taidearvot, mutta silloin liikutaan tietysti ns. avantgarden puolella ( mutta eilisen avantgarde on tämän päivän aamiaismuroja).
Toisaalta kulttuurin kehitys menee siihen suuntaan, että taiteen merkkiteoksia kuluttavat, ja tosissaan siis kokevat niiden arvon, hyvin harvat. Jos taiteen merkkiteokset jäävät pölyttymään arkistoon, ei niillä ole enää relevanttia merkitystä kulttuurille - ne ovat ainoastaan reliikki, vanhan kulttuurin monumentti, jotka tuovat nykykulttuurille vain illusorista ryhtiä.
Ja ihan omasta kokemuksesta en ole Suomessa kovin moneen ihmiseen törmännyt, jotak edes tietävät kuka Kiefer on...
Yksilötasolla voin ajatella että ensimmäisen sarjakuvansa tehnyt Pertsa (15v) Rymättylästä on vielä aika surkea taiteilija mutta olisi kovin nurkkakuntaista olla antamatta Pertsalle 10 vuoden apurahaa ja Nobelin palkintoa?
Relativismin ei tarvitse ihan tuota tarkoittaa, mutta suomalaisen omakustannesarjiksen puolella hieman samaa on aikanaan tapahtunut - tuotokset olleet täyttyä paskaa, mutta silti niitä omassa porukassa ollaan diggailtu, ja haettu innolla apurahaa.
Tiedän muutamankin yhdysvaltalaisen sarjakuvantekijän, joka on kasvanut sisään supersankarikulttuuriin, ja on kasvanut siitä uloskin. Tienaavat käsittääkseni elantosakin omaa juttuaan tekemällä.
Totta, ja hyvä niin! Kyllä minäkin myönnän supersankarigenren ylivalta-aseman ongelmalliseksi ja ilmaisuspektriä rajusti varjostavaksi, mutta samalla minä löydän sieltä joitankin helmiä, jotka eivät olisi voineet syntyä kuin siinä genren asettamien rajojen sisällä - hyvät supersankarisarjakuvat, tai ne joista minä pidän, asettuvat hiukan vastahankaan kyseenalaistamaan kaavoja, kuten vaikka Authority tai Ultimates.
Suurin osa supersankarisarjakuvasta on armotonta skeidaa, se on vissi. Mutta niin on suurin osa eurooppalaisesta ja japsisarjakuvastakin.
Mun mielestä sarjakuvasta irtoaa oletusarvosesti enemmän sisältöä ja ajatuksia jos juttua ei oo vesittämässä salaisia identiteettejä, hassuja kostyymeja, ihmeellisiä voimia ja mustavalkoista hyvän ja pahan välistä ”dialektiikkaa”.
Jokaisella makunsa. Minua kostyymit ei haittaa, kun niihin on tottunut. Ne on vähän niinkuin pintamuoti - älyttömän rumaa, mutta jotkut vain kasvavat siihen sisään. On joitain tekijöitä, joiden teosten tasoon ei vaikuta se onko niisä kulloinkin superhirmuja vai ei. Ja on kiinnostavaa, että Alan Moore joka on realistisen draaman uranuurtaja (anglo-amerikkalaisen) sarjiksen puolella edelleen puuhastelee superheebojen parissa.
Mitä kenenkään elämä tai sen tasot mihinkään liittyy? Eiköhä me arjen kanssa jouduta jumittamaan itse kukin? Vai meinaatko että pitäis olla henkisesti jotenki epätasapainonen, muissa maailmoissa tai vähintään sieniä nauttinu että voisi realismin rajat ylittäviä juttuja lähestyä ja arvostaa?
Luokittelisitko mielikuviteksettomaan tusinafantasiaanki kyllästyneet elämässään arjen tasolla jumittaviksi ihmisiksi? Ovatko he kykenemättömiä arvioimaan tusinafantasian ”substanssin” laatua? Oonko mä kykenemätön arvioimaan minkä hyvänsä ”substanssin” laatua jos en sitä osaa arvostaa? En voi arvioida iltapäivälehtiä, realitysarjoja tai Pertsan (15v) tuoretta esikoissarjakuvaa?
Ei tarvitse ottaa loukkauksena, esitin asian epäselvästi. Tarkoitin sillä sitä, että eri ihmiset luonteeltaan ovat erilaisia. Toisille kaikki fiktio, jossa mennään normaalin ohitse, vaikka yliluonnollisen puolelle, pistää vastareaktion päälle, eivätkä he kykene semmoista sisäistämään.
Toisilla eskapismi ja mielikuvitusfiilistely on verissä. Silti väitän, että mielikuvituksekkaammiksi menevissä skenaarioissa on helpompi käsitellä abstraktiota kuin ihan arjen vuokrarästiongelmissa painivan fiktion. Edelleen ne asiat, joita kummankin kaltainen fiktio käsittelee ovat sen tason juttuja, joista niihin vetoa tunteva henkilö on kiinnostunut luonnostaan, noin periaatteessa.
Kukin voi arvioida kuten haluaa, mutta minusta on hyödyllistä ja avartavaa katsoa asioita niiden funktion kannalta - mihin iltapäivälehtiä ihmiset tarvitsevat tai käyttävät... ei se muuta välttämättä niiden arvostusta, mutta ehkä sitä kautta pääsee varsinaisten ongelmien ytimiin.