Kyllähän tuo tämän vuoden avausnumeron Mikki-tarina oli pettymys, ei sitä voi kieltää. McGrealien kanssa se on ollut aina vähän hakuammuntaa, viime vuosina entistä enemmän. Joskus tulee oikeasti onnistuneita ja sujuvia tarinoita, joskus taas tällaista (ja heikompaakin) huttua. Pätee niin pariskunnan hiiri- kuin ankkasarjoihinkin. Tämä oli kyllä hölmö tarina niin juonen kuin hahmojen käytöksenkin osalta. Silti olin ilman muuta iloinen, että lehdestä Mikkiä löytyi, sillä se on kuitenkin aina juhlimisen arvoinen asia tänä päivänä. Aina ennemmin keskinkertainen Mikki-juttu kuin keskinkertainen ankkastoori. Lisäksi Fabrizio Petrossi on kuitenkin asiansa osaava piirtäjä.
Mitä tulee mainittuun "Mikki-vihaan", niin johtuisikohan se ihan siitä, että Egmontin nyky-Mikillä ja Gonzales/Murry/Scarpa-akselin Mikillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa...
Selvitetäänpä pari juttua. Ensinnäkin, nähdäkseni tuollaista akselia ei olekaan, jolle mahtuisivat niin Gonzales, Murry kuin Scarpakin. Murryn kanssa samaan osastoon kuuluvat ennemminkin hänen jäljittelijänsä Tello aikalaisineen (eli Egmontin varhainen Mikki-tuotanto) sekä toisaalta Murryn omat aikalaiset amerikkalaisista sarjakuvalehdistä, siis Strobl, Bradbury ja kumppanit. Ja tietenkin näiden kaikkien käsikirjoittajat. Tämähän on se kaikkein kuivin ja persoonattomin näkemys Mikistä. Fallberg ja Murry onnistuivat tekemään jonkin verran ihan onnistunuttakin sarjakuvaa, mutta se vaati aina hyvin ideoitua juonta. Tello kumppaneineenkin joskus osui oikeaan, mutta harvemmin.
Minä olen aina pitänyt tuota nimenomaista Mikkiä sinä, joka on — tietyntyyppisesti käsikirjoitetun "nyky-Egmont-Mikin" ohella — merkittävimpänä ollut mustaamassa hahmon mainetta. Ennen kaikkea Tellon, mutta valitettavan usein myös Murryn Mikki on kuin onkin tavattoman tylsä hahmo, ja näiden tekijöiden tarinatkaan eivät yleensä ole kovin mielikuvituksellisia tai tuoreita. Lisäksi niistä puuttuu huumori lähes kokonaan. Kuten todettua, niitä hyviä tarinoitakin löytyy, mutta keskimäärin taso on aika kyseenalainen.
Toki tiedän monien kaipaavan juuri Murryn Mikkiä, mutta suurimmaksi osaksi pistän sen toisaalta nostalgian, toisaalta ankkafaniuden piikkiin. Jälkimmäisellä tarkoitan siis sitä, että en usko Akkari-toimituksenkin usein toistaman lauseen "monelle Paul Murry on ainoa oikea Mikki-piirtäjä" pätevän moneenkaan oikeasti Mikin faniksi tunnustautuvaan. Tietysti suosikkitekijät vaihtelevat Mikistä tykkäävienkin keskuudessa, se on selvä. Joka tapauksessa pidän Murryn hehkuttamista jonain ultimaattisena hiirimestarina enimmäkseen sellaisten ankistien juttuna, jotka eivät oikein Mikin hahmosta muuten perusta mutteivät sitä kategorisesti vihaakaan. Ja sitten toisaalta taas näen tämän "murrylais-tellolaisen" tyylin sellaisenakin, joka sitä inhoa toisissa aiheuttaa. Murryn Mikki on neutraali ja tasainen, mitä toiset pitävät kivana juttuna ja toiset todella tylsänä.
Manuel Gonzalesin sunnuntaisarjojen nostaminen esiin aina Mikistä puhuttaessa on ehkä sinälläänkin hieman kyseenalaista, mutta ainakin yhtymäkohdat Paul Murryn tuotantoon ovat aika hataria. Gonzalesin piirtämät, useimmiten Bill Walshin kirjoittamat sunnuntaisarjat ovat vitsejä, joissa Mikin hahmo/luonne on yleensä aika lailla sivuosassa. Vitsisarjoissa pääpaino on hassuilla tapahtumilla, ja jos jonkun hahmon käytös oli vitsien kannalta merkittävää, se oli Gonzalesilla useimmiten Hessu. Mikki on näissä kuitenkin selvästi eläväisempi ja yllättävämpi hahmo kuin se murrylainen versio, se tasapainoinen, rauhallinen, välillä turhankin keskiluokkainen ja kaavoihinsa kangistunut salapoliisi.
Tavallaan jäljitän tämän kaiken Gottfredsoniin ja hänen sarjojensa perintöön. Gottfredsonin Mikki, vaikka tasoittuikin luonteeltaan vuosien varrella (ns. Bill Walsh -vaikutus), pysyi aina pohjimmiltaan sinä innokkaana, seikkailuihin valmiina ja kiinnostavana hahmona. Ennen kaikkea tietenkin tarinat pysyivät mielikuvituksellisina, vaikka Mikki hahmona aikuistuikin. Myöhemmät sunnuntaistripit keskittyivät sitten näihin arkipäivän sattumuksiin, joiden pyörteissä Mikki säilyi hauskana hahmona, mutta oli toisaalta lähinnä vitsinkerronnan väline. Sarjakuvalehtien puolella Murry, Fallberg, Bradbury ja kumppanit hioivat lopunkin särmän Mikistä pois ja tekivät hahmosta parhaimmillaan mitäänsanomattoman ja harmittoman, pahimmillaan sen ennalta-arvattavan, kuivan ja huumorintajuttomankin hiirulaisen, jonka kohdalla on usein ihan perusteltuakin puhua
tylsästä Mikistä.
Italiassa oivallettiin nopeasti, että Mikin hahmossa on muutakin olennaista kuin kyky ratkoa rikoksia. Mainittu Scarpa on tietysti paras esimerkki klassisesta Mikki-tekijästä, joka tavoitti hyvin Gottfredsonin alkuperäisen hiiren innostuneisuuden, nokkeluuden ja eläväisen luonteen, ja Floydin tarinoille ominaisen tasapainottelun huumorin ja jännityksen välillä. Hän toi mukaan oman lahjakkuutensa tarinankertojana, humoristina, hahmojen käsittelyn mestarina sekä piirtäjänä ja loi kaikkien aikojen parhaan version Mikistä.
Scarpan, Guido Martinan, Giovan Battista Carpin ja muiden onnistuneet Mikki-tarinat innoittivat uudet ja taas uudet italialaistekijät seuraamaan heidän jalanjäljissään. Hahmoa on viety moneenkin suuntaan, mutta jotenkin italialaisilla on juttu pysynyt aina näpeissä. Pezzin, Cavazzano, Sarda, De Vita, Marconi, Faraci, Casty ja monet, monet muut ovat pitäneet huolen siitä, että
Topolino on ollut aina rautaa. Italialaisten ansioksi on myös luettava monien uusien hahmojen onnistunut lanseeraaminen hiiriuniversumiin, samoin kuin joidenkin vanhempien sivuhahmojen nostaminen enemmän esille.
Italiassa Mikki-tarinoiden taso oli siis korkealla 1970- ja 1980-luvuilla — joskin 70-luvulla myös saapasmaassa oli pienehkö suvantovaihe verrattuna 1950-60-lukujen huikeaan menoon, joka palasi kunnolla vasta 80-luvun aikana uuden sukupolven ottaessa ohjat tiukasti käsiinsä. Varsinaista ongelmaa hyvien Mikki-tarinoiden tuottamisessa ei Italiassa missään vaiheessa ollut, mutta Egmontilla kaikki oli toisin. Ankka-puolelle tanskalaisilla oli jo 70- ja 80-luvuilla heittää Vicarin ja Brancan kaltaisia vakuuttavia piirtäjiä (kummankaan tyylistä en henkilökohtaisesti pidä, mutta se lienee lähinnä makuasia), ja osa käsikirjoittajistakin oli vähintäänkin kohtalaisen päteviä. Hiiritarinoiden tekeminen tuotti yhtiölle kuitenkin pitkään suurta tuskaa, ja tarinat välittivät tuon tuskan lukijoille. Tello, Bancells, Santanach...Mikki-tarinoille ei vain ollut kaksisia piirtäjiä. Eikä sen puoleen käsikirjoittajiakaan. Anderson, Sutter ja kumppanit olivat selkeästi enemmän kotonaan kirjoittaessaan Ankkoja.
90-luvulla kaikki muuttui. Sen ensimmäinen puolisko oli vielä enimmäkseen hoipertelua Tello-Teamin, Estébanin ja kumppaneiden tahtiin, mutta ensimmäiset merkit paremmasta olivat jo nähtävissä. Ferioli oli ensimmäinen. Hänkin joutui aluksi tietysti tyytymään isolta osin varsin keskinkertaisiin tai heikkoihin tarinoihin, mutta piirtäjänä hän oli aivan huima parannus Egmontin muihin silloisiin Mikki-taiteilijoihin.
Vuosikymmenen puolenvälin tietämillä tapahtui isoja mullistuksia, kun Rodriques ja Noel Van Horn liittyivät joukkoon. Samoihin aikoihin myös käsikirjoittajapuolella tapahtui suuri hyppäys eteenpäin. Van Horn kirjoitti toki monet tarinoistaan itse, mutta Ferioli ja Rodriques tarvitsivat hyviä käsikirjoittajia, jotteivät heidän lahjansa piirtäjinä menisi hukkaan. Erickson, Gerstein, Petrucha, Hedman, Kinney, Pat (ja myöhemmin myös Carol) McGreal, Markstein, Rawson ja kumppanit osoittautuivat oikein päteviksi "uuden ajan Egmont-Mikin" kirjoittajiksi. He onnistuivat tekemään tarinoita, jotka eivät välttämättä edes vaatineet kenenkään mainitun huipputekijän piirroksia toimiakseen, vaan usein muutkin piirtäjät pystyivät niitä onnistuneesti kuvittamaan. Uusi, pirteä Egmont-Mikki on silti ainakin omaan tajuntaani iskostunut eniten juuri Feriolin, Rodriquesin ja Van Hornin Mikkinä. Käsikirjoittajia on oppinut arvostamaan kunnolla hieman myöhemmin.
"Egmontin nyky-Mikki" on tietynlainen yhdistelmä alkuaikojen Gottfredsonin veijarimaista intoilijaa, konnia vastaan taistelevaa poliisin apuria ja aivan uudenlaista, modernimpaa seikkailijaa ja arjen sankaria. Italialaiset monipuolistivat Mikin seikkailuja jo aiemmin eri tavoin, kun Egmontilla keskityttiin pitkään toisaalta murrylaisen perinteen jatkamiseen ja toisaalta hyvin mitäänsanomattomien, arkisten "huumorisarjojen" tekemiseen (70-luku --> 90-luvun alku). 90-luvun uudistus toi Mikille luonnetta, mielenkiintoisempia ja monipuolisempia tarinoita ja lopulta polvihousutkin takaisin. Mikin pukeutumista en ole koskaan osannut pitää ongelmana, sillä hahmon luonne on käsikirjoituksesta, ei housuista kiinni.
Minusta Egmontin kultakauden Mikki kumartaa sopivassa suhteessa niin Gottfredsonin kuin muunkin aiemman Mikki-perinteen suuntaan ollen kuitenkin samalla moderni, moneen venyvä hahmo. Minä kasvoin lukien (muun muassa) tuota Mikkiä ja opin pitämään siitä. En yleisesti ottaen yhtä paljon kuin italo-Mikistä tai Floydin alkuperäisestä, mutta kuitenkin riittävästi ihmetelläkseni jatkuvasti sitä suunnatonta vihaa, jonka juuri tuo Mikki-versio on monissa piireissä saanut niskaansa. Onhan se erilainen kuin se Mikki, joka Aku Ankka -lehden sivuilla nähtiin aiemmin, mutta tämä uudistunut näkemyshän on niin paljon
parempi...
Enimmäkseen Taskareissa nähdyt pidemmät, kolmiriviset tarinat ovat tietysti oma lukunsa. Näidenkin osalta päästiin kunnolla vauhtiin 1990-luvulla, mutta niille ei koskaan löytynyt samantasoista piirtäjää. Aluksi mm. Bancells teki näitä tarinoita, sittemmin Taskareiden Egmont-Mikki on totuttu tuntemaan lähinnä Joaquínin pyöreäpäisenä, usein ärtyneen näköisenä hiirenä. Muitakin piirtäjiä on tietenkin ollut, mutta em. huipputekijöistä ainoastaan Ferioli teki muutaman taskukirjamittaisen tarinan. Käsikirjoittajat olivat osittain samoja, ja kyllähän erittäin hyviäkin Taskari-Mikkejä on tehty, mutta jotenkin on aina tuntunut siltä, että esimerkiksi McGrealin pariskunta sai yleensä parempaa jälkeä aikaan lehtiformaatin Mikki-tarinoissa. En silti ole koskaan vastustanut myöskään Taskareissa Egmont-Mikkiä. Ylivoimaisesti suurin ongelma oli se, että niiden ansiosta yhteen aikaan italialaiset Mikki-tarinat — jotka olisivat tietenkin olleet huomattavasti parempia — olivat varsin vähissä Taskukirjoissa. Nyt tilanne on se, että kaipaisin silloin tällöin myös Egmontin Mikkiä Taskareihin (esim. pari kertaa vuodessa), mutta eipä tuollaisia tarinoita taideta enää tehdä...
Dekkari-Mikki oli tietysti aivan oma alalajinsa myös. Näitähän nähtiin Dekkaripokkareissa sekä muutamia myös Taskareissa. (Myös Suomessa julkaisemattomia löytyy runsaasti.) Näissä oli oikeasti yleensä varsin hyvät juonet ja sopivasti jännitystä. Dekkari-Mikkiä kirjoittivat mm. Elizabeth Rowe ja Bob Langhans. Ehdottomasti hyvää sarjakuvaa, vaikka piirtäjät eivät parhaiden mestarien tasolle yltäneetkään.
Nykyäänhän Egmont-Mikki tarpoo jossain todella syvällä. Ferioli vietiin, Rodriques vietiin, nyt vietiin Van Hornkin. Käsikirjoittajat ovat siirtyneet muihin hommiin tai kirjoittavat hekin vain Ankkaa. Uusia tarinoita ei juurikaan edes tehdä, ja se klassinen Mikki-kymmensivuinen Aku Ankan toisena tarinana on muisto vain, jatkosarjoista puhumattakaan. Taskariformaatin sarjoja ei tehdä. Kuten tämänkin vuoden ensimmäisestä lehdestä näimme, julkaistavat Mikit on tehty jo useampia vuosia sitten. Oikeastaan koko Mikki-tuotanto tuntuu olevan ihan jäissä. Maya Åstrup on viime vuosina yrittänyt jotain kirjoitella, ja piirtäjiäkin taitaa olla muutama jäljellä lyhyempiin tarinoihin siirtyneen Joaquínin johdolla. Kari Korhosen ja Joaquínin tuore Mikki-tarina on julkaistu loppuvuodesta Tanskassa ja Norjassa, ja Korhonenhan kertoi haastattelussa kirjoittaneensa muutamia Mikkejä 50-luvun Murryn tyyliin. Suuria odotuksia näitä kohtaan minulla ei ole, mutta olisihan ne — jos joku ne joskus kuvittaa — ilman muuta mukava saada ihan mielenkiinnosta ja Mikki-vajetta täyttämäänkin Aku Ankkaan.
Jaa...mitenkäs tästä tällainen Mikki-historiikki tuli? Suokaa anteeksi, saatoin innostua.
Kyllä mun mielestä 70- ja 80-luku oli parasta aikaa. Niin no kyllä voi sanoa, että Markku Kivekkään aikanakin oli paljon hyviä Aku Ankkoja.
Veikkaan, että katsot tätä lähinnä ankkasarjakuvan kannalta ja tykkäät Vicarista, Brancasta jne. Minun on vaikea uskoa, että 70- ja 80-luku olisi voinut olla paras aikakausi niille, joita kiinnostavat yhtä lailla niin ankka- kuin hiiritarinatkin, puhumattakaan sitten minkäänasteisesta Mikki-preferenssistä. Siis jos yritetään välttää ylenpalttista nostalgisointia, niin eihän tuota oikein mitenkään voi pitää hyvänä ajanjaksona Mikin kannalta. Muutama enemmän tai vähemmän silvottu italialaistarinakin siellä 70-luvun hämärissä lehteen sujautettiin, mutta eijeijei...
Oikeastaan ankkatarinoiden suhteen lehdessä ei ole tainnut yleensäkään olla ihan hillittömän suurta ongelmaa, siis kovien Aku-fanien näkövinkkelistä. On ollut Barksin valtakausi (jota on tietysti jatkettu aina vain...), myöhemmin olivat ne Vicarit, Brancat ja muut monien suosikit, ja sitten tulikin jo 90-luku. Itse laitan osittain oman nostalgisoinnin piikkiin sen, että ysärin lapselle se 15 vuoden takainen "perustarina" on edelleen kovempi sana kuin esim. jostain vastaan tuleva 80-luvun "perustarina".
Silti 90- ja 2000-luvuilla on ollut ankkapuolellakin muutama seikka, joiden perusteella pidän tätä Mikki-tarinoiden huippujaksoa myös koko lehden kulta-aikana. Yksi on Marco Rota. Toinen on William Van Horn. Sitten oli tietysti itse maestro Scarpa, joka teki muutaman Mikin ja vähän enemmän Ankkoja Egmontille vanhoilla päivillään. Don Rosasta pidin silloin kakarana, mutta enää se ei likikään samaan tapaan putoa. Osa tarinoista on silti edelleen ihan hyviä (ja saavat myös niitä nostalgiapisteitä).
Tämän kaiken uuden sarjakuvan lisäksi lehdessä nähtiin aika ajoin Barksia, Murrya, Gottfredsonia jne. Ehdotonta kulta-aikaa omasta mielestäni tuo (suunnilleen) 1995-2005.
Ootko vielä ollenkaan kerennyt syventyä tähän tutkimukseen? 
Taisi ne Akkarin kulta-ajat rajoittua vuosiin 1997-2002 (2003 taisi olla se vuosi, jolloin Mikki-tarinoita karsittiin ja vastaavasti hollantikamaa lisättiin).
No enpä ole valitettavasti ehtinyt ihan tuossa mielessä lehtiä tutkiskella. Taidat olla kyllä noiden absoluuttisten huippuvuosien kanssa varsin erinomaisesti hajulla. Pitääpä katsoa, jos ehtisi tässä lähipäivinä tutkailla noita vuosikertoja hiukan tarkemmin.
