Siis se ideahan oli juuri siinä, että ties kuinka monta kertaan nähtyyn tilanteeseen, Aku kiillottamassa Roopen rahoja, saatiin uusi näkökulma.
Vanhan kertaus sai uutta hohtoa, suorastaan kiiltoa (heh!). Tarinankerronnan parhaiden perinteiden mukaisesti juttu kiertyi yhteen. Ei onnistu ihan joka senttarilta semmoin. Taitava käsikirjoitus.
No, kaikella kunnioituksella Heikuraa kohtaan, mielestäni tarina oli kuitenkin vähän tynkä, ja vaikka kerronta olikin sujuvaa, tuli loppu kuitenkin vähän turhan nopeasti vastaan. Harvoin aarre löytyy vain kävelemällä puomilla eristettyä käytävää pitkin. Tyhmää. Ei tämä silti kuitenkaan onneksi ollut norjalaistyyppinen läpijuoksu. Tykkään myös Gattinon Brancahtavasta tyylistä, se on aina tutun ja turvallisen tuntuista.
Lukaisin tarinan uudelleen, koska epäilin että olen missannut jotain. Siltikään tarina ei minun kirjoissani noussut kovin korkealle, ehkä kuitenkin keskitason yläreunaan. On totta, että vanhaan ideaan on löydetty uusi tulokulma, mutta en minä tätä silti ylistäisi. Ehkä 10-sivun rajoite vaikutti liian rajoittavasti. Hyvä vertailukohta perinteiselle aarteenetsinnälle on maaliskuun taskarin Castyn Roopeilu, joka on mielestäni keskiverto Castya, mutta silti onnistunut luokassaan. Ok, on ehkä epäreilua verrata herroja toisiinsa. Nuo muutama mainitsemani Heikuran hauska detalji ei tässä toiminut, jos jo alussa todetaan, että reumaan auttaa vanhat rahat, miksi sitä yritetään hoitaa luottokorteilla? Vitsit olisivat toisessa kontekstissa toimineet paremmin.
