Lassi ja Leevi on kyllä huippuunsa viritetty sarja kaikilta osiltaan, strippisarjojen Ferrari. Vaikka täytyykin tunnustaa, että en sitä ole pitkiin aikoihin todella lukenut - selannut, katsellut, ihaillut kylläkin, mutta todellakin huolellisesti LUKENUT.
Ne tuli käytyä läpi niin intensiivisesti silloin, kun ne ensi kerran tulivat 90-luvulla vastaan.
Tenavat on klassikko, varsinkin Jaska Jokusen tilitykset iskevät aina lujaa.
Sarjassa on ihme taika: vitseinä ajateltuina useimmat sen jutut ovat uskomattoman laimeita. Mutta sitten kun siihen maailman on päässyt sisälle, jollain oudon herkällä tavalla ne kaikki sitten kuitenkin toimivat. Mutta ei kai sitä käy kiistäminen, että ne sarjan suurimmat tehot ovat kuitenkin vallan muualla: niissä riipaisevissa ahdistuksissa ja peloissa, joissa oikeastaan ei ole mitään hauskaa.
(Kuinka tehokas onkaan esimerkiksi sunnuntai-sarja, jossa Jaska Jokunen valittelee, ettei koskaan enää voi turvallisesti nukahtaa vanhempiensa auton takapenkille, niin kuin teki pikkulapsena).
Masin vanhat jaksot toimivat edelleenkin noin vuoteen 1975 asti. (Selkeä lukuohje: jos strippi on vanha ja siinä on rasteria, kannattaa lukea. Jos siinä ei ole rasteria, se on uudempi ja sen joutaa sivuuttaa).
Yliopistossa löysin Berke(ley) Breathedin Bloom Countyn. Se on nykyaikakauden strippien suuri vaikuttaja, esim. juuri Lassi ja Leevi on saanut siitä paljon. Tekijä oli sarjan ilmestyessä nuori, vasta parinkymmenen, ja sen myötä taso heittelee aika rajusti. Mutta parhaimmillaan tämä on yksi parhaiten kirjoitetuista strippisarjoista koskaan. (Minulla sitä lukiessa se kolahti niin tarkasti omiin makuhermoihin, että tuli olo, että tämä on se sarja, jonka minä olisin itse halunnut tehdä).
Lasketaanko Feiffer sanomalehtisarjaksi? Se on jotain stripin ja sunnuntaisarjan väliltä, viikottainen sarja, jossa on KAKSI strippiä. Aikuisten aiheiden suoran käsittelyn ja kaikkien "puhuva pää" sarjojen kantaisä, terävintä ja tasalaatuisinta tekstiä, mitä sarjakuvissa on kuunaan nähty.
Frank Chon lyhytikäinen Liberty Meadows (Turvatarha) oli kyllä raikas tuulahdus strippisarjojen maailmaan. Itse piirtäessäni huomaan sen vaikuttaneen omaan piirtämistapaani, ilman että sitä olen mitenkään tietoisesti ajatellutkaan.
Nykyisin pyörivistä jenkkisarjoista pidän eniten Jerestä ja Kamuista. Jere on tasalaatuinen, hyvin kirjoitettu ja piirretty ja Kamujen visuaalinen ilme on niin tarkkaan mietitty, etenkin sunnuntaisarjojen upea väritys hivelee silmää.
Dilbert on terävästi kirjoitettu, pureutuu hyvin moniin nykymaailman ongelmiin, mutta kyllä minä aina tympäännyn siihen, että se on niin minimalistisesti piirretty. Tämä sarja saa minut aina kysymään, että jos piirrokset ovat näin primitiivisiä, tarvitaanko niitä sitten ollenkaan? Scott Adamsin ajatukset ovat vähintäänkin yhtä viihdyttäviä puhtaassa tekstimuodossa hänen kirjoissaan ja sähköposteissaan.
Klassikoista suosikkini on Walt Kellyn Pogo. Hurmaava, hölmö, loistokkaasti piirretty oma maailmansa, joka vie mukanaan laakista. Ja se saa minut myös aina itse innostumaan: otanpa taas siveltimen käteen ja alan piirtää minäkin!
Hiljattain olen tutustunut Cliff Sterrettin Polly and Her Palsiin, joka myös on parhaimmillaan yksi hienoimmista ikinä. Vaikka arvostankin Krazy Katia ja ymmärrän, miksi se on niin kunnioitettu, jotenkin kuitenkaan se ei ole täysin omakohtaisesti minulle koskaan kolahtanut mitenkään erityisesti. Mutta Sterrett taas iskee kyllä lujaa. Parhaimmillaan taiteellisesti yhtä kunnianhimoinen ja surrealistinen kuin Herriman, mutta Sterrettin töissä on vielä lisänä se, että jokaisesta kynänvedosta näkee, että kaiken pohjana on, että tämän on tarkoitus olla HAUSKAA. Kaikki outoudet ja taiteellisuudet tapahtuvat kuitenkin selvästi huumorisarjakuvan kehikossa. Pohjimmiltaan tässä on kuitenkin kyseessä perinteinen perhesarjakuva. Se tekee sarjan saavutuksista mielestäni tavallaan vieläkin huikeampia. Sillä sanotaan Herrimanista mitä hyvänsä, niin ei se kyllä kummoinen vitsinkirjoittaja ollut...
Yksiruutuisista Gary Larson on tietysti 1900-luvun suuria, omaperäisiä humoristeja, joiden töiden kohtaamisen jälkeen maailmasi ei enää koskaan ole ennallaan. Larsonin jälkeen tulleiden huumorisarjakuvien on mahdoton ohittaa hänen vaikutustaan.
Ville Vallattoman vanhat yksiruutuiset ovat myös positiivinen ylläri, kun niitä kaivaa käsiinsä: kekseliään vaihtelevasti piirrettyjä ja suunniteltuja ja kaiken huipuksi vielä ihan oikeasti hauskoja.
Väärää johtopäätöstä luen silloin kun se on yksiruutuinen. Arvostan sitä, miten yhtenevällä tyylillä piirtäjä kykenee kuvaamaan mitä tahansa: vuoristoa, metsämaisemaa, mitä vain - kaikki on menevän vaivattoman näköistä, mutta samalla myös hyvin vakuuttavaa.
Seikkailusarjoja en lue juurikaan. Mutta tunnustan pitäväni aivan ensimmäisistä Ray Mooren piirtämistä Mustanaamioista: pari kolme ensimmäistä Mustis-seikkailua olen lukenut moneen kertaan uudelleen.
Yksi klassikko, joka pitäisi varmaan katsastaa, on E.C.Segarin Kippari Kallet. Siihen tutustuneet ovat kaikki vakuuttaneet, että se on yhä nykypäivänäkin vielä tykkiä kamaa.
Kotimaisista pidän B.Virtasesta - ja Fingerporin luen tietysti joka päivä.
