Miksi sarjakuva on kaunista?

[1978 villiä metsää]

Tällainen perusesteettinen kysymys. Ei siis välttämättä haeta syytä siihen miksi se on nättiä tai harmonista, vaan miksi siitä saa hyviä viboja.

Vastata voi yleisen genresokeasti tai yksilöidymmin, vaikka jotain sarjakuvateosta esimerkkinä käyttäen. Saa myös väittää että se ei ole kaunista, kunhan perustelee sen jotenkin. Ja voihan epäkauneudestakin saada jotain hyviä tuntemuksia.

Jokin selittää sen miksi jaamme aikaamme niiden parissa. Mistä jäisimme paitsi, jos niitä ei olisi?

[VesaK]

Kauneus on mielipidekysymys. Rumastikin piirretty sarjakuva voi olla kaunista hengeltään. Esimerkiksi David Lloydin ja Moebiuksen sarjat ovat todella uljaita visuaalisesti(kin), sitten taas esimerkiksi Lauzierin tai Ralf Königin tai Roberta Gregoryn pikaskissailu on vetoavaa sekin. Sarjakuvissa on jytyä, parhaimmillaan ne ovat silloin kun lukija unohtaa hahmojen olevan vain piirretyjä. 

[Lurker]

On totta kaunis, kaunis totta... sanoi suuri runoilija.

Uusiseelantilaisen Colin Wilsonin piirrostyö Blueberryn nuoruus -sarjassa on häkellyttävän kaunista koska se on niin totta (siis kuviteltua totta).

Sitä tässä iässä enää hyvin harvoin uppoutuu mukaan seikkailuun, tavoittaa sen lapsuuden lukukokemuksen, mutta näissä sarjoissa niin käy.

http://www.comics.org.nz/features/colinwilson.html

[Kananjalka]

Kauneus on mielipidekysymys. Rumastikin piirretty sarjakuva voi olla kaunista hengeltään.

Tuli mieleen Jukka Tilsan sarjakuvat. Tilsan sarjakuvat ovat kauniita, vaikka ne ovat piirretty tuollein ''huishais'' -tyylillä.

[1978 villiä metsää]

Huomasin, että aiheesta oltiinkin jo jossain määrin kekusteltu. Sarjakuvien viehätystä mietitään astetta objektiivisemmin ja tekijälähtöisemmin tuolla:
http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?topic=926.0

Pysytellään tässä enemmän välittömissä kokemusmaailmoissa. Kommentoida saa ja aihetta sivutakin, mutta koitetaan olla sen suuremmin rönsyttelemättä. Sarjakuva on kaunista, koska mikä tahansa voi saada äänensä kuuluviin.

[roju]

Mä pidän sarjakuvan tietynlaisesta hiljaisuudesta. Ensinnäkin, siinä ei ole ääntä, musiikkia tms. (vrt. tv/elokuva). Toisekseen se ei pompi silmille vaan vaatii/odottaa omaa aktiivisuutta ja oikeaa hetkeä. Tartun kirjaan ja uppoudun siihen kun ehdin. Ja etenen omaa tahtiani, en sitä mitä liikkuvan kuvan ohjaaja on päättänyt.

Myös välimatka on mukavan intiimi, kirjaa pidellään maksimissaan käsivarren mitan päässä. Ja kaikki mitä voi tehdä sängyssä on hyvä. niinkuin lukea voi, tv:tä on jo vaikeempi kattoo.

Ja sitten on se ominaislaatu, kuvan ja sanan. Ja halpojen erikoisefektien ansiosta on vaikka mikä mahdollista, tekijän mielikuvitus on rajana.

[Lurker]

Sarjakuvat myös puhuvat ajan takaa. Kun lueskelee viime vuosisadan alkupuolen lehtiä, monet niiden kirjoituksista ovat yhä pölyisiä kuin lehdet itse.

Mutta ne sarjakuvat... kaiken maailman Pölhölät ja Pöhkäläiset. Kun niitä lukee, tuntee niiden sydämellisen naurun kumpuavan omasta rinnasta. Piirtäjä saattaa olla maannut haudassaan jo ties kuinka kauan, mutta sieltä hän vain puhuu - minulle. Ja minä vastaan.

On siinä jotain haikeata ja surullistakin siinä naurussa.

[Lind JR.]

kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mitä nämä tekevät yhdessä? ne tekee sen että tulee maailman kaunein tarina

[Chemo]

Monissa sarjakuvissa ihmisen kädenjälki on vahvasti aistittavissa. Samaten tekijöiden oma näkemys tulee hienosti läpi.

Tämä ei monessa tapauksessa päde teollisempiin sarjakuviin - enkä siksi niistä niin paljoa enää jaksakaan innostua. Mutta poikkeuksia toki tässäkin on.

[Markku Myllymäki]

Kuvataide voi olla kaunista, mutta se ei useinkaan kerro. Kertominen vaatii  jatkuvuutta. Se tuo viehätystä ja mielenkiintoa perkkäisiin kuviin.

Elokuva kertoo, mutta ainakin minulle usein turhan nopeasti -- haluan jäädä haluamaani kohtaan, ihailemaan kaunista yksityiskohtaa. (Pause-nappula ei ole ratkaisu.)

Sarjakuva on (parhaimmillaan) kaunista taidetta, joka on käyttäjäystävällisessä muodossa.

[Reima Mäkinen]

Hienoja vastauksia, runollisiakin. Jaan monet ajatuksistanne. Kun etsin vielä uutta näkökulmaa tähän jouduin palaamaan ajassa aika kauas taaksepäin. Sieltä löytyi sarjakuva pakopaikkana todellisuudesta. Sarjakuva tarjoaa monta tapaa viettää aikaa jossain ihan muualla kuin sattuu fyysisesti olemaan. Tähän viittaa tavallaan Lurkerin nostama lapsuuden lukukokemuskin, jossa uppoutuminen oli vahvimmillaan. Sarjakuva tarjoaa esteettisiä elämyksiä (niitä kauniita, rumia ja ruman kauniita). Ihminen on aika visuaalinen eläin, ja sarjakuvassa on monia visuaalisia ominaisuuksia joiden kautta siitä voi havainnoida maailmaa.

[Jari Lehtinen]

[Kuikka]

Sarjakuva tarjoaa esteettisiä elämyksiä (niitä kauniita, rumia ja ruman kauniita). Ihminen on aika visuaalinen eläin, ja sarjakuvassa on monia visuaalisia ominaisuuksia joiden kautta siitä voi havainnoida maailmaa.

Kovasti totta. Sarjakuva on myös kerronnan puolesta monipuolisin väline kirjallisuuden ja elokuvan yhdistymisen kautta. Samoin sarjakuvan tekemisen yksinkertaisuuden takia tekijän kädenjäljen välittömyys on yksi suuri osa sen viehätyksestä. Yksinkertaisuudella tarkoitan tietenkin työvaiheiden vähäisyyttä verrattuna esim. toiseeen visuaaliseen kerrontamuotoon, elokuvaan.

[Reima Mäkinen]

Kävin tuossa lueskelemassa vanhemman ketjun jonka otsikko on Sarjakuvan viehätyksestä. Se menee kyllä aika tekniseksi... vähän samaan tapaan kuin Kuva vs. sana -ketju. Täällä voisi siis mainiosti jatkaa mielikuvilla ja fiilispohjalla?!

[envis]

Sarjakuva on kaunista, koska sitä lukiessa saa sekä lukemisen että kuvan katsomisen nautinnon. Mielihyvä ja vielä tuplana - mikäs sen mukavampaa hedonistille