Jotta käsikirjoittaja-piirtäjä-tiimityössä olisi mitään järkeä, kummankin osapuolen pitäisi tietää mitä osaa, mitä ei osaa ja kykyä erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan... neuvotteluasenne, yhteisen päämäärän pitäminen mielessä ja kummankin keskittyminen siihen mitä parhaiten osaa sekä toisen ammattitaidon kunnioittaminen takaavat sen että yhteistyön tulos on ENEMMÄN kuin osiensa summa
Ymmärtääkseni ammattimainen käsikirjoittaja tekee tarkan ruutujaon, jopa kuvakäsiksen, tai sitten yhteistyö kirjoittajan ja piirtäjän kesken on tiivistä. Valmiista käsiksestä on helpompi keskustellakin, jos kirjoittaja on ajatellut sen kerronnallisesti loppuun asti.
Itse olen seurannut yhtä tapausta missä kirjoittaja hutaisi jutun kasaan tekemättä minkäänlaista kuvakäsistä, seurauksena joka sivulle oli ahdettu liikaa tavaraa, piirtäjä oli todella suurissa vaikeuksissa saadakseen tarinan tiivistettyä vaadittuihin 12 sivuun, eikä lopputulos ollut kovin hyvä.
Se vaihtelee. Minusta mukavinta on kuvittaa suorasanaista käsistä jossa on kuvien tapahtumista luonnehdinnat (vrt. teatterin plari). Minä piirtäjänä voin sitten keskittyä siihen minkä osaan eli kuvakerrontaan. Samasta tekstistähän voi tehdä sivun tai kymmenen sivun jutun ruutu- ja sivujakoa muuntelemalla, rytmi voi olla hidas tai nopea, tapahtumaa tai tunnelmointia. (Ja tässä kohti täytyy uskaltaa sanoa sille dialogiaan rakastavalle kirjoittajalle ettei tämä 12:ta sivuun mahdu, puolet pois! Ekaks ne puhuvat päät
) Tämän vaiheen haluan tehdä itse, sillä usein kirjoittavat ihmiset eivät yksinkertaisesti OSAA kuvitella sitä visuaalista kerrontaa, käyttää sen tehokeinoja, koska itse hahmottavat tekstin paremmin. Eihän se sattumaa ole miksi toiset piirtää ja toiset kirjoittaa ja keskittyvät sitten siihen, mitä osaavat parhaiten. Kuvakäsiksen luonnos (vrt. storari) käydään sitten käsikirjoittajan kanssa läpi (rytmitys, ruutujako jne.).
Hyvästä kirjallisuudesta ei useinkaan saa hyvä sarjakuvaa. Sanoja rakastavien ihmisten ongelma sarjakuvakäsikirjoittajina on se klassinen "kill your darlings". Sarjakuvassa tämä tehtävä jää piirtäjälle ja soppa on valmis. Useimmiten piirtäjät eivät uskalla tarpeeksi tarttua tekstiin (kammottava esimerkki: Ronkoteus... siitä olisi tullut hyvä 800-sivuinen sarjakuva, sillä tapahtumia siinä kyllä riittää.) eivätkä kirjoittajat osaa jättää "ilmaa" jotta tarinaan sisältyisi esim. kuvavetoisia, ehkä jopa kokonaan tekstittömiä jaksoja. Ne kuitenkin keventävät lukemista.
"Show and tell" on homman nimi, mielestäni juuri tässä järjestyksessä. Sarjakuvakäsikirjoitus muistuttaa elokuva- tai teatterikäsistä siinä, että siinä täytyy olla tapahtumia. Asiat pitäisi NÄYTTÄÄ tekemisen kautta. "Toiminta" ei tässä yhteydessä tarkoita actionia vaan esim. sitä että tunnetilat näytetään kasvojen kautta, kuvataan ties vaikka myrskyävää merta, sen sijaan että käytäisiin vaikka jotain jäykkää dialogia... Teksti on sarjakuvassa aina hidastava elementti. Ilmeen nähdessään lukija "kokee" saman tunteen, löytää sen itsestään, eikä vaan katso jotain muuta sanomassa "musta tuntuu tältä". Tai ihmisen luonne näytettään jonkun pikku anekdootin kautta, mitä se tyypillisesti tekee. Tämä tietysti vaatii lisää ruutuja ja sivuja...
Kuvavetoista on lisäksi kevyempi lukea. Yhteen kuvaan voi piilottaa ajan, paikan, säädyn.. jne. Lukija poimii sen informaation kevyesti. Tätä kaikkeahan mangassa käytetään oikein hyvin. Ja käytetään runsaasti enemmän kuvia kuin länsimaisessa sarjakuvassa juuri tähän asioiden kertomiseen näyttämällä.
Tekstivetoisen käsiksen kuvittaminen on juuri sitä, kuvittamista, ei tarinan kerrontaa kuvilla. Tämän "flow"n puuttumisen huomaa usein myös kuvataidepuolelta tulevien sarjakuvissa: jokainen ruutu on kuin yksittäinen kuva, sivukokonaisuus ei vie eteenpäin... Toisaalta vaikka joku Sacco jolla on tosi paljon tekstiä, kuitenkin sujuu. Tästä aiheesta haluaisin lukea lisää! Onkohan sitä kukaan tutkinut?
Muuten, kannattaa kirjoittaa se dialogi aina ihan viimeiseksi. Siihen jos johonkin
rakastuu. Ja sitten ei voikaan muuttaa juonenkulkua, vaikka tarina sitä vaatisi, jonkun näpsäkän onelinerin takia!
