Aina kun puhutaan klassikoista tai vähänkään vanhemmille suunnatuista mangasarjoista, on Hiroshiman poika saanut paljon suosiota, enkä kyllä edelleenkään osaa itse sanoa, että miksi. Jos "aikuismaiseksi" riittää pelkästään se, että käsittelee vakavaa aihetta, niin yhtä lailla vastaavia rinnastuksia voisi vetää Tokyo Mew Mewiin, joka käsittelee teemallisesti aina yhtä vakavaa ja ajankohtaista rakkautta ja vastaavasti Death note sitten kuolemaa ja moraalia. Okei, kärjistettyä kyllä, mutta jos suhteuttaa sen siihen kuinka huonosti tuo Keiji Nakazawan teos on tehty, niin mielestäni pointti on yhtä validi. (Myönnettäköön tosin, että olen lukenut vain suomeksi ilmestyneet osat)
En nyt tahdo tehdä tästä mitään väittelyä, siihen on omatkin ketjunsa, mutta en voi kuin vain olla miettimättä sitä, että suurin osa kirjasarjan saamasta huomiosta, aikuismaisuudesta ja "vakavasti otettavuudesta" lienee tulevan synkällä aiheella ratsastamisella. Vaikka kuinka yritän nähdä siinä niitä hienouksia ja sitä erilaista lähestymistätapaa kiisteltyyn aiheeseen, en edelleen voi kun sanoa, että teos on todella alleviivaava ja loppujen lopuksi tarjoaa todella mustavalkoisen maailmankuvan - ainoa vain, että tätä jaottelua ei tehdä perinteisessä toista maailmansotaa käsittelevässä kontekstissa. Jostain kumman syystä vain nämä kohdat ovat juurikin ne, joista teos ylistystä saa. Toki täytyy muistaa ajankohta jolloin sarja on julkaistu, mutta ei se silti anna anteeksi niitä aspekteja, joita sillä väitetään olevan.
Mutta niin, varmaan myönnettävä, että suomalaisesta aikuisten mangasta puhuessa, on Hiroshiman poika Nausicaän lisäksi jokseenkin ainoa varteenotettava vaihtoehto - mainitut FMA, AD ja Yotsuba! kun taitavat aikuisessakin vedota tosiaan siihen aivojen nuoriso-osastoon, olivatpa ne kuinka hyviä tahansa. Itse määrittelisin "aikuisten manga" -käsitteen itselleni niin, että se olisi vielä jotain sellaista, mikä on ensi-ihastuksen, kaiken näennäisen erilaisuuden ja kymmenien vuosien jälkeen vielä tallella - jotain sellaista siis, mitä voisin kuvitella vielä 40-vuotiaanakin lukevani. Tämä ehkä sitten sulkee pois kaikki idealistisemmat tarinat (Nausicaä), aikaan ja elämäntilanteeseen sidotut kertomukset (Maison Ikkoku), itsensälöytämis- ja kasvutarinat (mm. planetes) tai sitten muuten vain hyvin henkilökohtaiset ja intiimit Yokohama Kaidashi Kikout ja Walking Manit, joista löytää kyllä älyttömästi syvyyttä ja hetken kaunetta nyt, mutta miten lienee laita enää myöhemmin.
Ylipäätään sitten aikuismaista mangaa miettiessä, ehkä tosiaan jäljelle jää sitten vain minun hyvinhyvin vajavaisilla ja osittain mainstreamin kyllästämillä tiedoilla jotkut Taniguchin tai Azuman työt, ehkä randomheittona äskettäin aloittamani Saint youngmen, joissa toisaalta niissäkin oma nuoruudellinen keveytensä on. Tästä herääkin sitten, tämä jo mieitty kysys, onko toisaalta sarjakuva viihteenä sitten sellainen laji, jonka piiristä tulevia töitä voisi verrata missään muodossa johonkin Kenzaburō Ōen ja kumppaneiden kirjallisuuteen, vai onko se vain yrityksen puutetta?
Edit:
Tezukaa en ole ikinä kanssa oikein mieltänyt kovinkaan aikuismaiseksi, vaikka ehkä teemallisesti saatetaankin liikkua hieman syvemmällä tasolla. En sitten tiedä millainen tämä mainittu Adolf on, mutta tämä mielipide vain Buddhaa, Phoenixia ja Dororoa lukeneen suusta.
