Planetes
Kosminen roskakuskiremmi seikkailee
Monien mielestä Makoto Yukimuran Planetes on ensimmäinen oikeasti hyvä scifimanga, joka koskaan on tehty. Eiköhän se sillä tullutkin jo selväksi.
On vuosi 2075, ja avaruuteen on muodostumassa hiljalleen kokonaisia yhteiskuntia. Kuussa on kaupunkeja ja kiertoradalla liikennettä, ja avaruudessa käynti alkaa olla yhtä yksinkertaista kuin Atlantin yli lentäminen. Astronauttina olo on nykyään samanlainen työ kuin kaikki muutkin. Koska eetteriin on kuitenkin kertynyt viimeisen sadan vuoden aikana valtavasti romua ja lisää tulee päivittäin, monien työpanosta tarvitaan vähemmän hohdokkaisiin hommiin.
Avaruudessa kukaan ei arvosta työtäsi
Planetes keskittyy lähinnä romunkeräysalus DS-12:n, ”Toy Boxin”, miehistöön ja arkisiin edesottamuksiin. Japanilainen Hachimaki halajaa omaa avaruusalusta, minkä takia hän aikoo seurata isänsä jalanjälkiä ja päästä ensimmäisen miehitetyn Jupiter-lennon miehistöön. Venäläinen Yuri seuloo avaruutta toivoen löytävänsä aikoinaan sukkulaonnettomuudessa menehtyneelle vaimolleen kuuluneen kompassin. Amerikkalainen Fee taas pitää hommaansa työnä muiden joukossa ja pyrkii pääsemään mahdollisimman usein kotiin miehensä ja poikansa luokse. Myöhemmin tähän sekalaiseen seurakuntaan liittyy myös aluksi vain Tanabeksi kutsuttu nuori Ai, jonka viehättävän vanhanaikainen unelma on aina ollut vain päästä avaruuteen.
Ai tusinagundamiako odotitte? Ei; Planetes on henkisen kasvun tarina. Ensiksi mielenrauhansa saa Yuri, myöhemmin muutkin. Hachimaki, jolle Jupiterista muotoutuu pakkomielle, tajuaa lopulta, että Maakin on vain osa avaruutta – tästäkin huolimatta hän unohtaa lopulta, miksi alun perin halusi Jupiteriin lähteä. Suurimman mullistuksen työyhteisöön aiheuttaa naiivin puhdasmoraalinen Ai, joka opettaa myös muille näkemyksiään pehmeistä arvoista. Pitääkö takaisin kiertoradalle ajautunut vanha hauta-arkku lingota takaisin avaruuteen vai ei? Saako aluksessa pitää kissoja?
Feekin muistaa koiria pitävän ja kuonokoppia vihaavan poikansa avulla, ettei auktoriteetteja ole pakko aina totella – mutta loppujen lopuksi hänkin on hukassa aina siihen asti, että oppii tuomaan kotiin koiran. Aivan niin, koiran.
Planetesin tunnelma on ihmisläheinen, ja sellaisena manga on varsin ainutlaatuinen. Se kertoo suuria tarinoita pienen ihmisen näkökulmasta, ja katsanto on raadollinen. Ympäristöaktivistit räjäyttelevät tupakkahuoneita ja jahtaavat Jupiteriin lähtijöitä, ja Hachimakin aluskin on lopulta vain haave muiden joukossa.
Muslimiastronautti rukoilee uskollisesti Marsin taivaalla näkyvää pientä sinistä länttiä kohden. Jupiterin-aluksen kapteeni saa vatsahaavan yrittäessään keksiä puhetta, jota koko maailma tulee kuuntelemaan livenä ja jota tullaan siteeraamaan sanakirjoissa satoja vuosia. Veteraaniastronautti päättää huolehtia itse omasta kohtalostaan sairastuttuaan syöpään, joka pakottaisi hänet luopumaan elämästä avaruudesta. Eikä sillä, onko tötterötukkainen Baron oikeasti muukalainen niin kuin väittää vai ei, ole oikeastaan mitään väliä. Oletteko katsoneet elokuvan K-Pax?
Loppua kohden tarinaan alkaa kertyä enemmän suurilinjaisempia piirteitä kansainvälisen avaruusasekriisin, sodan ja Jupiter-lennon tutkimusonnettomuudesta vastuussa olevan, kovin etäiseksi jäävän johtaja Werner Locksmithin muodossa, vaikka tarinan olisi voinut suoda jatkuvan samoilla linjoilla loppuun asti. Tätäkin kuitenkin käsitellään samasta näkökulmasta kuin kaikkea muutakin: mitä yksi ihminen voi asialle tehdä?
Yksityiskohtien kauneutta
Jos mangaa lukee scifinä, se on ehdottomasti täynnä sense of wonderia. Se on realistinen (mitä nyt rakettirepusta kuuluu vähän suhinaa…), ja tekniikka voisi todellakin olla 70 vuoden päästä tuon näköistä. Planetes on paitsi kaunis, myös järkyttävän uskottavanoloinen visio tulevaisuudesta. Sivuhuomautuksina tarjottu faktatieto menee alas näppärästi kaiken muun ohessa.
Henkilöhahmot ovat eheitä. Uusia tuttavuuksia esitellään hiljakseen, ja heidän luonteenpiirteensä luonnostellaan parilla vedolla. Taustoja luodaan ja henkilökuvia syvennetään satunnaisten takaumien kautta. Hachimakin isä, masentunutta poikaansa pornolehdillä pommittava Goro, on riemastuttava tuttavuus; tämän vaimo, vuosien avaruusmatkoilla viilettävää miestään kotona pompottava mutta syvästi rakastava Haruko piristävä poikkeus perinteiseen kotirouvakuvaan; Feen poika Albert murrosikäisen kapinan perikuva; Ain vanhemmat kerrassaan rakastettavia.
Visuaalisesti mangan taso vaihtelee. Viitseliäiden yksityiskohtien määrä alkaa joskus huimata, ja silloin tällöin loihdittu tilan ja tunnelman tuntu ovat upeita: Nonon Hachimakille näyttämä tähtimeri, Ain lapsuudenkodin tuulimyllypuisto ja varikset, sanapelin pelaaminen aluksen rungolla istuen, moottoritiellä ohi pyyhkäisevät rekat… Välillä taas tekijä on kyllästynyt ja töhertänyt vähän miten sattuu. Ensimmäisessä osassa hänen piirtotyylinsäkin vielä heittelehtii, ja Hachimakikin on jostain syystä blondi pallinaama. Mutta kyllä se siitä.
Tokyopopin julkaisukin on laadukas. Värillisinä printatut alkusivut ovat upeita ja kannet tyylikkäitä, ja painojälki on ehdottoman ensiluokkaista – kaikki harmaasävyt näkyvät kauniisti. Loppuliitteiksi ladatut tietoiskut voivat olla vähän raskasta luettavaa, mutta eihän niitä pakko lukea ole. Silloin tällöin tarjoillut neliruutuiset stripit taas ovat mukavia kevennyksiä. Merikurkku! Super Mario!
Mikä sitten on loppupäätelmä? Kaukana voi olla kiva käydä, mutta loppujen lopuksi on aina mukava palata kotiin. Eräät vain joutuvat matkaamaan hieman kauemmas kuin muut sen tajutakseen.
Suositeltavaa kaikille, jotka pitävät scifistä edes hiukkasen, ja myös niille jotka ovat ikänsä nähneet vain hömppäscifiä ja luulevat sen pohjalta tietävänsä genrestä kaiken. Suositeltavaa myös kaikille ihmisille, jotka ovat ikinä tunteneet olevansa hukassa elämänsä kanssa. Eipä silti, yhtä hyvin se sopii myös sellaisille jotka eivät ole niin tunteneet. Planetes on mestariteos, ja useimpien sellaisten tapaan sopiva lähes kaikille. Myös sen animeadaptaatio ajaa asiansa ihan kelvollisesti.
Osia on neljä; viimeinen jostain syystä kahdessa osassa, jotka on kyllä kivoilla lisäbonuksilla lihotettu ihan yhtä paksuiksi kuin muutkin.
(Julkaistu Otakussa 3/2005.)
