Viidakkorummun kumina herätti kummisedät Ruususen unistaan.
Kun tällä palstalla on esitetty kysymyksiä että mikä Sarjakuvastin ja mikä Hard & Pet niin päätimme itse kertoa mitä 1990-luvulla tapahtui.
Kaikki alkoi oikeastaan Kemistä vuonna 1989 jossa Pentti Otsamo ja Tommi Hänninen tekivät hirmu hienot sarjakuvat mutta jäivät vaille pääpalkintoja.
Ja sitten tuli kutsukilpailu vain aiemmin palkituille eikä uudet kyvyt saaneet ollenkaan osallistua - sehän sapetti monia.
Seuraavassa kisassa me oltiin tuomareina ja siellä nousi esiin paljon "uusia" nimiä - osa jo pienlehdistä tuttuja: Jii Roikonen, Ville Pirinen, Irisz Simon, Joel Melasniemi, Kirsi Tuuliniemi, Petri Tolppanen, Kata Koskivaara.
Päätimme että eihän näitä nuoria voi jättää heitteille vaan heidät pitää saada laajemman yleisön tietoisuuteen.
Päätimme tehdä jotain nuorten suomalaisten piirtäjien hyväksi. Lähtökohtanamme oli pienlehdissä olleiden töiden saattaminen laajemman yleisön tietoisuuteen. Koska kummallakin meistä oli aiemmat kontaktit Otavassa, kävimme esittelemässä ideamme siellä. Kustannuspäällikkö Marja Kemppinen (ei sukua Petrille) innostui ja sanoi että tehdään vaan.
Kevättalvella 1992 alkoi massiivinen pienlehtien lukeminen. Aika vaivatta noin kymmenkunnan tekijän kaarti oli selvillä. Kävi kuitenkin niin, että muutama haluamamme ei ehtinyt / kyennyt tekemään mitään uutta, ja mielissämme alkoi siintää ajatus Sarjakuvastin kakkosesta. Otava halusi senkin, ja kolmatta meiltä jo suorastaan pyydettiin. Totesimme, että miksipä ei, kun tekijöitä näyttää vielä olevan.
Ykköstä tehdessä syntyi jotenkin väistämättä lisätavoitteita. Täytyi saada nuoret tekijät kommunikoimaan keskenään, mahdollisesti jopa työpareina. Käsikirjoittajia kaivattiin. Erityisesti haluttiin tukea tekijöiden omaa persoonallista ilmaisua. Ja rohkaista kauppaamaan sarjakuviaan - että niillä jutuilla on arvoa muillekin kuin tekijälle.
Aika tärkeää oli myös kritiikin antaminen. Varmaan yhtään Sarjakuvastimen sarjaa ei julkaistu sellaisenaan, vaan tekijöiden kässäreitä käytiin läpi ja kommentoitiin - enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Jopa valmiita töitä piirrätettiin toisinaan uusiksi.
Vuonna 1993 Sarjakuvastin ykkösen ja kakkosen tekijöiden kesken järjestettiin viikonloppuseminaari Harakan saaressa. Se oli suuri suksee. Teetettiin lapsilla hassuja tehtäviä (ideointia ja yhteistyötä) ja tarjottiin kolmea erilaista soppaa...
Alusta asti oli tärkeää se, että ihan ilmaiseksi ei kenenkään tarvinnut töitään julkaistavaksi luovuttaa. Eli haluttiin poiketa pienlehtien perinteestä ja nostaa statusta tätenkin. Otavan kanssa saatiin aikaiseksi säädyllinen palkkiodiili ja mitään ulkomaansysteemejä ei tehty kuin rahasta (usein tosin pienestä, mutta kuitenkin).
Ulkomaanjutut oli asia erikseen. Suomalaisen kirjallisuuden edistämissäätiöstä saatiin tukea englanninkielisiin käännöksiin, joiden kanssa käytiin Angoulemen festivaaleilla, USAssa ja Kanadassa. Matkoihin me saimme apurahat Kopiostolta. Niiden seurauksena syntyivät nytkin hedelmää kantavat kontaktit ruotsalaiseen Optimal Pressiin, kanadalaiseen Drawn & Quarterlyyn ja sveitsiläiseen Strapaziniin. L'Association oli muuten samaan aikaan syntymässä Ranskassa.
Meidän idea oli että autetaan ihmiset alkuun myymisessä, järjestetään kontakteja ja katsotaan mitä tapahtuu.
Syksyllä 1993 Brysselin sarjakuvamuseosta otettiin yhteyttä. Taiteellinen johtaja Charles Dierick oli nähnyt Sarjakuvastimen jossain ja kysyi syntyisikö näyttelyä suomalaisesta sarjakuvasta. Samaan aikaan oltiin väsäämässä Turun festareille näyttelyä, ruotsinkielistä Sarjakuvastin ykköstä (RefleXerier), näyttelyä Tukholmaan ja Sarjakuvastin kakkosta. Ja tehtiin kumpikin varsinaisia palkkatöitämme. Palkkasimme Brysseliä varten näyttelyarkkitehti Mauno Variksen, koska aika ei olisi riittänyt.
Sitten meille syntyi tämä loisajatus. Eli että sarjakuva luikertelisi salaa eri lehtiin liitteinä. Rumban Rami Kuusinen innostui Parasiitti-liitteestä ensimmäisenä, Image saatiin mukaan toisena ja Arttu kolmantena. Suomen Kuvalehteä yritettiin kovasti, mutta tuolloin se ei vielä lämmennyt uudelle kotimaiselle sarjakuvalle. Mutta ehkä sinnikkäästä lobbauksestamme oli myöhemmin hyötyä…
Kun toiminta alkoi täyttää kaiken liikenevän vapaa-ajan, päätimme perustaa Avoin yhtiö Hard & Petin. Yksi syy siihen oli, että halusimme sitä kautta toimittaa sarjakuva-antologioita ja albumeita isoille kustantamoille (mm. Rieku & Raiku, Jasso rypee riemussa, Vieraita kaukaisista maista). Lisäksi halusimme tehdä persoonallisia taidepläjäyksiä - Riitta Uusitalon numeroidut ja signeeratut Nasu-postikorttikirjat.
Brysselin näyttely jatkoi sitten Rotterdamiin, Göteborgiin ja Visbyyn. Samoihin aikoihin opetusministeriö keksi Kulttuurin edistämis- ja kehittämisprojektin, jolle tuli hauska nimi Keppi. Jälkeenpäin ajatellen se oli yksi ensimmäisiä hankkeita, jossa valtio tuki epämuodollisia, järjestöistä riippumattomia kulttuuriprojekteja. Kokonaissumma oli aika suuri, ja Sarjakuvastin-projekti sai sieltä kolmen vuoden aikana suhteellisen isot apurahat, olisiko ollut 150 000 markkaa yhteensä. Meillä oli selvä suunnitelma: koulutusta, ensialbumeita jonkun isomman kustantajan kautta ja kauniiksi lopuksi värillinen Sarjakuvastin kokonaan uusista sarjoista.
Näin sitten tapahtuikin: rahoista suurin osa meni Sarjakuvastin nelosen värierotteluihin, sillä Otava ei olisi julkaissut albumia ilman tukea. Parasiittisarjojen tekijänpalkkiot nielivät osansa, sillä ”artistille on maksettava” oli periaatteemme; Hard & Pet ja sittemmin Jalava julkaisivat puolisen tusinaa esikoisalbumia. Kouluttajan valitsimme kalleimmasta päästä; dramaturgi ja sarjakuvafriikki Outi Nyytäjä piti piirtäjille kaksi massiivista käsikirjoituskurssia. Kotimaassa järjestettiin vielä isot näyttelyt Muu-galleriaan (Sarjakuvastin-triennaali) ja Malmitaloon kirjastoon. Yksi näyttely vietiin vielä Luzerniin Sveitsiin. Sarjakuvastin-projekti oli tavallaan päätöksessään ja ”lapset” valmiita maailmalle (vaikka kyllä me hetki leikittiin viidennen Kuvastimen ajatuksella).
Kun Mäkisen Reima tuossa aiempana totesi, että tuskin me saatiin tästä mitään muuta kuin hyvä mieli, niin tavallaan näin on. Rahaa ja omaisuutta ei kertynyt (yksi printteri!) mutta kokemusta ja näkemystä sitäkin enemmän. Hard & Pet päätettiin lopettaa kun kummallakin oli uusi, aikaa vievä ja kiinnostava leipätyö Ylessä. Sinnekin me olimme päätyneet sarjisprojektin tiimoilta – tekemään tv-sarjaa ja oppikirjaa Lähtöruutu sarjakuvaan (1993).
Pieni sivujatko tuli vielä kun Kiasma vuonna 1999 pyysi kokoamaan uuden suomalaisen sarjakuvan näyttelyn - mitä uudempaa sen parempi. Pienlehtiä lukiessa huomasimme, että uusi ”uusi sukupolvi” oli jo kovasti tulossa, joten mukaan tuli paljon myös Sarjakuvastin-ryhmän ulkopuolisia tekijöitä.
Samoja tarttis tehdä jotain -teemoja puitiin 90-luvulla kuin nytkin näköjään.
Edelleen olemme sitä mieltä että persoonallista ilmaisua pitää tukea. Nythän sen pitäisi olla kustantamoissa paremmin mahdollistakin perinteisellä kirjankustantamiskaavalla: joidenkin sarjakuvien painokset ovat niin huimat, että aina niillä voitoilla voisi halutessaan nostaa esiin jotain pientä ja taiteellistakin.
Meidän kannalta olennaista oli Otavan tahto ja toisaalta apurahoitus - pienillä summilla saatiin aikaan paljon. Omia talkootunteja ei tullut laskeneeksi kun asia oli pirun tärkeä ja sekin pitää mainita että eihän kaikki meistä suinkaan tykänneet. Soraääniä oli jonkun verran ja aina niille naurettiin.
Yksi huvittavimpia havaintoja meille on ollut se, että alkujaan ei-kaupalliseksi ja "taidesarjakuvaksi" tituleerattu tavara olikin lopulta sellaista, jota maksava yleisö haluaa ostaa.
![8]](https://www.kvaak.fi/keskustelu/Smileys/classic/cool.gif "Cool")
Eikä se meidän rakkaus kotimaiseen sarjakuvaan minnekään ole sammunut, vaikkei kaikkea enää ehdikään lukea. Hartokin on myynyt vain kakkoskappaleita ja kellarista löytyneitä laatikoita…
Petri Kemppinen, tuotantoneuvoja Suomen elokuvasäätiö
Harto Hänninen, toimittaja YLE Kulttuuri
