Eipä ne ensimmäisetkään Asterixit kovin ihmeellisiä ole. Eli ikään kuin Gaussin käyrälle asettuvat nuokin - parhaat ovat keskellä ja niitä on onneksi enemmän kuin alun ja lopun vaatimattomampia albumeja.

Goscinnyn tyylissä viehättää erityisesti upea tapa vetää joka albumi jonkin yhtenäisen teema ympärille. Sitä myötäillen sitten tuoda esiin hahmojen ja toiminnan yksityiskohtia. Esimerkiksi Caesarin laakeriseppele -tarina - miettikää mikä kännäys- ja krapulakuvaus sekin on.

Ja samalla kannanotto Rooman valtakunnan tuhoon, jolle toki sarjan luonteen mukaisesti annetaan kokonaisselitys Asterixin ja Obelixin touhujen tiimoilta.
Asterix ja riidankylväjä on myös aivan ihana ja hurmaava tarina. Ja Asterix ja ennustaja, jossa piruillaan ihmisen huuhaa-uskolle todella hyvin.
Ylipäätään pidän melkeinpä enemmän gallialaiskylän ympärille sijoittuvista tarinoista kuin niistä, joissa lähdetään retkeilemään muualle. Kansallisista stereotypioista kun on niin kovin helppo tehdä pilaa. Poikkeuksena ehkä nerokas Asterix ja Alppikukka, jossa etenkin "Pax Romana - konferenssi" naurattaa - heti kun aikuisiällä tajusi sen viittaavan kylmään sotaan ja kaikenmaailman neuvostotyylisiin rauhanaatteisiin.