Ruusu ja miekka luettu.
Meno on jotenkin tosi väkinäistä. Ja väkinäisyys on tarttunut suomennokseenkin, teksti ei svengaa yhtään. Sanajärjestys oli kankea tai sitten tökki joku muu. En tiedä, kuinka tarkkaan alkuperäistä tekstiä noudattaen suomennos on tehty, mutta yllättävän usein olin ihan pihalla. Eikö sanaleikit ja vitsit vain kerta kaikkiaan kääntyneet suomen kielelle?
Uderzon naisvitsejä on paikoitellen kiusallista lukea. Roomalaiset naissotilaat ovat tosi elottoman näköisiä, kuin komppania muovinukkeja.
Asterixin poika oli parempi kuin Ruusu ja miekka. Turhan helposti Uderzo panee hahmonsa huutamaan ja raivoamaan. Minimalistisempi mimiikka miellyttäisi minua enemmän.
Post-Goscinny Asterixeista:
Kaksi ensimmäistä Syvä kuilu (1980) ja Harharetket (1981) ovat vielä ihan hyviä. Huumori ja satiiri on parhaimmillaan klassikkojen tasoa, vaikka kokonaisuuksina albumit jäävät aika pliisuiksi ainakin tarinapuolella (eteenkin Syvässä kuilussa). Harharetkien James Bond -pelleily oli lapsena tosi siistiä, mutta nyt luettuna aika pirun noloa.
Asterixin poika (1983) on huono, mikä ei yllätä. Vai osaako joku sanoa esimerkin sarjasta/tarinasta ym. jossa väkinäinen ulkopuolelta tuotu vauvahuumori toimii. Viimeinen osoitus siitä, että nyt alkaa ideat loppua.
ASterix Intiassa - Tuhannen ja yhden tunnin matka (1987) on hieman parempi, vaikka tarinan perusidea on vailla mitään logiikkaa: Trubadurix laulaa niin huonosti, että sataa. Näin ei ole tapahtunut kertaakaan sarjan historiassa, ja nyt Uderzon tiimi keksi sellaisen tyhjästä ihan vaan saadakseen Asterixin kumppaneineen Intiaan. Vertailun vuoksi voi lukaista vaikka Normannien maihinnousun (1967), jossa Trubadurixin laulutaidot toimivat johdonmukaisesti sarjan mytologiaa vasten tukien samalla yksittäistä tarinaa. Intia-seikkailussa parasta oli ensimmäisen puoliskon matka halki keski-aasian. Jälkimmäinen puolisko Intian puolella haloaa palasiksi.
Ruusu ja miekka (1991) on juuri niin huono kuin Tertsi tuossa kuvailee. Ei uskoisi, että albumi on ilmestynyt niinkin aikaisin kuin 90-luvun alussa. Asenteet olivat sen verran homehtuneet, mikä varmaakin osoittaa todeksi vanhan viisauden, että nuorista radikaaleista tulee väistämättä vanhoja konservatiiveja.
Sen jälkeen ilmestyneitä albumeja olen lukenut kerran ja heittänyt seinään, viimeisin teletappiperseily jäi kokonaan väliin. Joskus vaan tunnistaa milloin sarjis on Lukematta Paskaa.
