Pirunhuuli ei ole ollenkaan brutaali vaan enempi melko surullisenoloinen kokonaisuus. Onneton ihmiskohtalo.
Ihan kuin muunkinlaisia kohtaloita olisi?
En ole albumin luona mutta kuvan muistavana silti ihmettelen kannen "brutaaliutta". Varmasti sen on muutamakin häpeilevä "alan mies" (tai nainen) ostanut ja pettynyt kun kannen naamioidut hahmot eivät olekaan sadomasohassuttelua.
Charyn on enemmän kuin pätevä sanataituri ja Boucquin eloisa ja notkea viiva sopii tähän tarinaan oivallisesti.
Pirun huuli ottaa kuluneena pidetyn lajityypin, vakoilutarinat ja pitää monet kliseetkin mutta on skarppi ja rikas kerronnaltaan.
Jokainen henkilöhahmo on sellainen, henkilö vaikka olisikin vain statisti tai sivuhahmo.
Sekä kommunistinen neuvostoliitto että läntinen maailma esitetään sellaisessa valossa kuin se minusta pitääkin: byrokraattisina, järjettöminä kokonaisuuksina joiden hampaissa ihmiset koettavat elää haaveineen, mutta turhan usein jäävät silkan tyhmyyden ja ahneuden murskaamiksi.
Tekijät eivät kuitenkaan sorru julistamiseen, mitään suurta agendaa ei ajeta.
Charyn malttaa jättää kuville tilaa hengittää ja kertoa ilmein, elein tai upein kontrastein.
Ja Boucq lunastaa.
Lopun julma yhteenotto korostuu huolella kuvatun kirkon ympäristössä,korostaen uhrauksen armottomuutta ja turhuutta.
Venäläinen miljöö on aito ja karuttomuudessan kaunis ja harvassa sarjakuvassa on suurkaupungin mittakaava ja yksittäisen ihmisen pienuus kuvattu yhtä huolella.
Kaikille tätä ei voi suositella. Pirun huuli on alusta saakka vakavissan ja tosissaan. Se ei tunne tarvetta pyydellä sitä anteeksi.
Eikä sitä miten se kuvaa runsain rikkain viivanvedoin ihmisen julmuutta.
ei siksi että olisimme "pahoja" vaan koska valitsemme tehdä toisin.