http://koti.phnet.fi/nissen/manga.html :
Nuoruudessani, kun lehtipisteiden vetonauloja olivat Marvel-sarjakuvat, oli saatavilla opas jossa neuvottiin piirtämään omien suosikkien tapaan. How to draw comics the Marvel way teki omiin taiteellisiin pyrintöihini vaikeasti korjattavan lommon opeteltuani kirjan sivuilta joukon Marvel-taiteilijoiden maneereja. Oli tuhoisaa omaksua jotain niin lopullista tuossa herkässä iässä. Nenä neuvottiin piirtämään tietyllä tavalla ja opettelin toistamaan tarvittavat viivat ymmärtämättä kuitenkaan mikä oli se muoto, jota niillä yritettiin paperille latistettuna kuvata. Asennot olivat itseääntoistavan mahtipontisia. Marveleista tuttu yliampuva tapa piirtää naisia, jolla ei ollut mitään yhteistä todellisen naisen anatomian kanssa, puhutteli esipuberteettista mieltäni ennennäkemättömällä tavalla. Jäljensin ja jäljensin. Puoli vuotta piirsin mallista lyijykynäkopiota Todd McFarlanen Hämähäkkimiehestä. Itseaiheutetun aivovaurion todellinen vakavuus paljastui minulle vasta yrittäessäni kymmenen vuotta myöhemmin piirtää elävän mallin kurssilla pyllistelevää keski-ikäistä, muodoiltaan varsin kulmikasta naista. Olin täysin kykenemätön luomaan yhteyttä paperille hahmottelemani hiilipiirroksen ja silmieni edessä näkemäni naisen välille. Lopputulos oli aina lihavahko Byrne-Austin-kauden Kitty Pryde.
Hmm.Tämä menee nyt aika rajusti offtopikiksi,poistakaa jos tarve, mutta kerron oman tarinani (myönnetään,hieman dramatisoituna ja kärjistettunä mutta...) otsikolla:
"
Tyhmä lapsi tahtoo taiteilijaksi (nimi ja ääni muutettu kertojan tahdosta)".
Kun Pokemonit joitain vuosia sitten ilmestyivät Suomen telkkariin kuuluin niihin kakaroihin jotka jäivät koukkuun ja tuhlasivat kaikki rahansa arvottomiin kortteihin ja leluihin.Samalla tuijotin tätä ah niin nerokasta piirrossarjaa silmät soikeana.Miten kauniita
hahmot piikikkäine hiuksineen ja pahasti heittävine anatomioineen olivatkaan!Nuori ja viaton mieli oli innoissaan:minäkin alan piirtämään pokemonia!!!Aivovaurio oli syntynyt.
"
Suuri matomestari"
Ja minä piirsin.Päivittäin,otin mallia oheiskrääsästä johon tuhlasin omaisuuteni.Työ tuotti tulosta:olin pian luokkamme paras piirtämään Taskuriiviöitä,erikoisalaani oli valtava mato joka koostui kivenjärkäleistä (muistaakseni joku Onix tai vastaava).Ylpeänä esittelin taideteoksiani lukkakavereille joiden ihailu vain innosti minua.Päätin,että jonain päivänä olisin SUURI TAITEILIJA,oikein LE ARTISTE!Taidenäyttelyni olisi maailmanmenestys!Tuhlasin vähäiset pennoseni maaleihin ja kyniin vailla pienintäkään ideaa eri tekniikoista.Monta vuotta lastasin toiveita ja olin jo varma että minulla olisi mahdollisuus.Ikävä kyllä tulevan taiteilijan elämäni loppuisi vain vähän päälle vuoden päästä.
"
Vaan kuinkas sitten kävikään eli reality hits back"
Mitä vanhemmaksi tulin sitä enemmän aloin kyseenalaistaa nerouttani.Entäpä jos Pokemonejen kopioiminen ei riitäkkään?Siltä varalta että New York Times ei hehkuttaisi taidenäyttelyä jossa olisi pokepallo 176 eli kantilta,päätin opetella piirtämään jotain muutakin.Uhups,ai niin,se aivovaurio!Piirtämiseni oli ollut surkeiden näköisten ukkelien kopioimista.Sain huomata että minua parempia piirtäjiä oli viidessä tusina ja niin luovat kuin tekniset taitoni olivat säälittävät.Ja se sattui niin perkeleesti.Yhtäkkiä olin herännyt kamalaan todellisuuten:minä olen huono.Pikkuhiljaa piirtäminen jäi pois.Vasta vuosia myöhemmin se alkoi taas kiinnostaa,kiitos sarjakuvien ja animen rantautumisen.Sitten sai taas huomata että joutui aloittamaan tyhjästä sillä
matkiminen loppujen lopuksi ei opeta piirtämään.
"Selvisin Jeesuksen avulla eli otsikko joka meni jo vähän yli"
Nykyään pyrin piirtämään silloin kun on mahdollista ja huvittaa.En piirrä "mangatyylillä" mutta myönnän saaneeni japanilaisesta sarjakuvasta vaikutteita.Piirtäminen on harrastus.Tiedän,etten ole siinä hyvä,eikä se häiritse minua.Piirrän,koska se on hauskaa.Aina säännöllisesti saan innon puuskia mutta jalat pysyvät maassa.Viimeistään pyrkiessäni kuukausien harjoittelun jälkeen kuvaamataidon luokalle yläasteelle ja epäonnistuessani tässä täydellisesti,samalla kun ystäväni joka piirtää vuodessa n1-3 piirrustusta läpäisi kevyesti,tajusin että on kolme ryhmää ihmisiä.Ensimmäiseen kuuluvat luonnostaan lahjakkaat jotka pääsevät huipulle vähällä työllä.Toiseen,ylivoimaisesti suurimpaan ryhmään kuuluvat tavikset jotka voivat työllä päästä huipulle.Sitten tulemme me,tapaukset joilla ei ole toivoa,joita edes Coope ei voi auttaa.Henkilökohtaisesti syytän isoja ilkeitä japanilaissetiä jotka aiheuttivat minulle selkeän hermostovaurion jo pienessä iässä.Minusta ei tule taiteilijaa.
"
Loppupuhe"
Mitä me tästä opimme?:
1.Matkiminen ei ole taidetta.Se on kopiointia.Jos tahtoo oppia piirtämään,tulee malli esimerkkejä soveltaa.Tällöin jopa Coopen opas on hyödyllinen.
2.Pidä jalat maassa.Lukematon on pettyneiden lapsien määrä kun heistä ei tulekkaan suuria neroja.Nykyään tällaiset tapaukset näkyvät hyvin animekulttuurissa jossa teinit huutavat "Kawaiiiiiiiii" toistensa tökeröille "animetyylisillehahmoille".
3.Sääli minua.Säälin itsekkin,koko ajan.Lahjoitukset epäonnistuneiden taiteilijoiden tilille voit pistää myöhemmin ilmoittamalleni osoitteele.
.....................
Miksi aina minä?
