Ensimmäinen osa oli lupaava sekä tunnelmaltaan että tarinaltaan, joten ihmettelen suuresti, miten Blackmore voitiin ryssiä niin sanoinkuvaamattoman täydellisesti. Sitä lukiessa täytyi aina välilä ottaa albumi pois silmien läheiseyydestä ja miettiä noin puoli minuuttia, että ihanko oikeasti luin juuri noin karmeaa dialogia, huonosti toteutettua kohtausta tai hölmöä juonenkäännettä. Mieleeni muistuivat 10-vuotiaana piirtämäni fantasiasarjakuvat, ja olen aika varma, että Kadonneiden nummien käsikirjoittaja on (valitettavasti) saanut inspiraationsa niistä.
Tämä on tietenkin harmittavaa, sillä tunnelmallisen piirrosjäljen ja monen uuden ja hyvän idean perusteella sarjasta olisi ollut vaikka mihin, ellei kirjoittaja olisi kesken nerokkaan luomistyönsä saanut aivohalvausta. Osista kolme ja neljäkään ei oikein ole mihinkään.