Ensimmäinen Dodger… hmmm… herättää sekavia ajatuksia. Siksi, että itse Dodger on sekava paketti vähän sieltä, vähän täältä ja vähän sieltä täältä. Tämä luonnollisesti saattaa johtua siitä, että Dodgerista on ilmestynyt vasta ensimmäinen "kokeilukappale", jonka perusteella ei vielä paljoa uskalla sanoa.
Itseäni ehkä eniten hämmästyttää Dodgerin sisältämät mainokset, joilla lehden julkaisu on rahoitettu. Silmiin pistää heti ensimmäiseksi se, että mainoksia on verraten vähän ja ainakin puolet niistä ovat sellaisten, jotka ovat osallistuneet lehden rakentamiseen tavalla tai toisella. Dodgerin pääarkkitehtien mukaan (toinen heistä kävi tämän vuoden sarjisfestaria seuranneessa Helsingin piirtäjätapaamisessa näyttäytymässä) mainostajien metsästysrumbaa on toteutettu nyt vuoden päivät ja ihmettelen kovin laihaa tulosta. Kun tällaista julkaisua lähdetään suunnittelemaan, jonkun tulisi ottaa vastuu lehden linjan sekä potentiaalisen kohderyhmän ja mainostajien profiloinnista. Tällä hetkellä Dodgerin ensimmäistä numeroa plarattaessa saa helposti käsityksen, ettei tätä taustatyötä ole tehty kunnolla. Jos Dodgeria aiotaan tästä eteenpäinkin jaella pääosin baareissa ja ravintoloissa, menkää hyvät piirtäjät ja kirjoittajat ihmeessä niihin baareihin ja ravintoloihin. Ei hakemaan Dodgeria vaan materiaalia siihen. Millaisia ihmisiä siellä istuu, mitä he tekevät, mitä he haluavat. Kaksi ikkunapöydässä Lattea hörppivää viehättävää naista, taloussanomiin uppoutunut lounasruokailija salkkuineen nurkkapöydän rauhallisessa kulmauksessa, Pyöreän pöydän ritarit, jotka kumoavat jo toista oluttaan katsellen eurosportilta naisaerobiccia, entä yksinäinen työtön susi baaritiskillä käärimässä savuketta haparoivin sormin, tai keskipöydällä pitsaa syövä nuori rakastunut pariskunta… mitä he kaikki tahtovat, mikä heitä yhdistää? Jos heillä olisi Dodger kädessään, mitä he lukisivat? Minkälaisille jutuille he samaistuisivat? Nauraisivat? Kyynelehtisivät? Mikä juttu olisi sellainen, joka pakottaisi ottamaan Dodgerin mukaan, koska se tai jokin siellä on sellainen, joka vaatii toisen syventymiskerran myöhemmin, junassa, sporassa, vessassa, kotona iltateen äärellä? Mitä tällaiset ihmiset harrastavat, miksi he ovat siellä? Mistä he ovat kiinnostuneita, mistä he puhuvat? Mihin he rahansa käyttävät, mitä he arvostavat? Mikä heitä koskettaa, mikä ei tunnu missään?
Osa edellisistä kysymyksistä on sellaisia, joihin on osattava vastata, jotta lehteä voidaan myydä mainostajille. Eikä se ole helppoa. Sen selvittäminen ei ole lainkaan helppoa, vai miksi luulette, etten itse ole samantyyppistä julkaisua vieläkään ulos putannut? Mielessä nimittäin on käynyt jo vuosia sitten, koska toisessa kotimaassani Japanissa näitä tällaisia on pilvin pimein. Se on vaikeaa ja vaatii tuhottomasti taustatyötä. Dodgerin ideologia on toki hyvä, painojälki loistavaa. On käytetty hyvää paperia ja kunnon vehkeitä, mutta sisältö… siinä on vielä paljon sellaista, joka Dodgerin tiimin tulisi ottaa vielä uudelleen pöydälle. Ja mitä tulee mainostajiin, joiden varassa koko Dodger makaa, on ehdottomasti tehtävä uusi kierros. Hyvä ideologia, kohtalainen ulkoasu… ne eivät valitettavasti vielä riitä julkaisun kantaviksi pilareiksi. Jos lehteä ei lueta, se ei saavuta yleisöään. Se ei sitä tee, jos sisällöllä ei ole heille mitään annettavaa. Toisin sanoen, jos sen sisältä löytyvät jutut eivät ole hyviä. Ja jos lehteä ei lueta, se ei kiinnosta potentiaalisia mainostajiakaan. Silti hatunnoston arvoista, että Dodgerin takakantta koristaa Eläinlääkäriasema HauMaun mainos.
Miksi suuret kustantajat lanseeraavat uusien lehtiensä ensimmäiset numerot suurella ryminällä? Miksi he tekevät pioneerinumerostaan parhaimman, mitä ikinä on alalla nähty? Miksi he keräävät ensimmäiseen numeroon parhaimmat jutut, näyttävimmän ulkoasun ja varmistavat tämän kaiken resursseja säästelemättä? Heillä ei ole varaa epäonnistua. Jos lehden tekee vähän kuin "vasemmalla kädellä" ilman suuriakaan uhrauksia, on totta, etteivät mahdolliset tappiot jää suuriksi mahdollisen epäonnistumisen kohdatessa, mutta siinä samassa tulee herkästi romutettua myös onnistumisen mahdollisuus. Ensimmäisen numeron tehtävä on kosiskella mahdollista uutta lukijakuntaa. Vakuuttaa heille, että tämä on loistava juttu. Jos lehden ensimmäiseen numeroon on panostettu ja se on tehty resursseja säästelemättä, sille on ainakin annettu kaikki mahdolliset eväät onnistua tässä tehtävässä…
Jos Dodgerista joskus halutaan lärpykkä, jota tulevaisuudessa luetaan ja jota varta vasten haetaan jakelupaikoiltaan, kuten nyt vaikka City-lehteä, Nöjesguidenia tai metroa, tiimillä riittää vielä hierottavaa ja raavittavaa. Monta askia tupakkaa, paljon viinaa ja unettomia öitä. Mutta kyllä se sieltä tulee. Jonkun siellä tulee iskeä nyrkki pöytään, etsiä läpyskälle johtava linja, tasapainottaa juttujen ja kohdeyleisön suhde ja ennen muuta kerätä mainostajat, jotka palvelevat yleisöä ja lehden sisältöä sekä päinvastoin. Olen welzun kanssa samaa mieltä siinä, että mainstreamea enempi voisi ainakin aluksi olla parempi. Jatkossa, kun lehti mahdollisesti vakiinnuttaa jonkinlaisen aseman ja vakiokohdeyleisön, kokeilevammille töille voisi kenties raivata lisää tilaa nimenomaan lisäsivujen muodossa, ei vanhaa materiaalia supistamalla. Lopuksi muistutettakoon, ettei edellä mainituista yksikään ollut varsinainen haukku sen enempää kuin kehukaan. Homman olisi voinut tehdä sata kertaa huonomminkin. Mutta myös paremmin. Toivotan siis rohkeutta ja uskoa lehden tekijäkunnalle ja toivon sisimmässäni, että saamme vielä nauttia monista tulevista Dodgereista, jotka ovat toinen toistensa perään edellistään parempia. Tästä ei ehkä ole paras, mutta ihan hyvä aloittaa. Tsemppiä tekijöille ja tulevalle urakalle…
