Alan Mooren paras?

[Darzee]

Tripodit ja ne pitkät hemmot joilla "valo"(?) kädessä ovat kaiketi eräästä Mars-elokuvasta 50-luvun scifikauhistelusta jonka nimeä en nyt tietysti muista
Mainiota.

Ne pitkät hemmot ovat sorneja C. S. Lewisin Space Trilogyn ensimmäisestä osasta Out of the Silent Planet. En ole kuullut, että kirjan pohjalta olisi koskaan tehty elokuvaa, eikä IMDb:stä löytynyt, joten luulen sinun sekoittaneen sornit nyt johonkin muihin avaruusolioihin. Suosittelen tuota Lewisin trilogiaa muuten lämpimästi kaikille, vaikkei kristillinen pohjavire miellyttäisikään.
Trilogiasta löytyy lisätietoja esimerkiksi Wikipediasta, http://en.wikipedia.org/wiki/Space_Trilogy

[Boyard]

Annetuista vaihtoehdoista olen lukenut muita paitsi Halo Jonesia. Ääneni annan V for Vendettalle, jonka olen lukenut uudelleen aina muutaman vuoden välein ja siten huomannut tarinan ja tunnelman jaksavan viehättää eri elämänvaiheissa.

Oma kakkoseni on LXG, jonka kumpaakin tarinaa jaksaa tavata kerran toisensa jälkeen. Sarjakuvaa voi lukea fiiliksistä riippuen sujuvana viihteenä tai vaihtoehtoisesti voi koettaa sivistää itseään seuraamalla lähes ruutukohtaisesti Jess Nevinsin kirjaamia viitteitä. Mikä parasta Moorelta uskaltaa odottaa lisää tätä herkkua.

Kolmonen olisi kenties sitten From Hell, jonka diabolinen pohjavire nostatti jopa kerran niskakarvat pystyyn samalla tavoin kuin Stokerin Dracula joskus teini-iässä. Muutama vuosi sitten kysäisin eräältä Jack the Ripper -kävelylläkierroksen vetäjältä Lontoossa tunteeko hän Mooren teoksen. Siitä huolimatta että sarja oli hänelle vieras, hän epäili Viiltäjä-Jackiksi samaa miestä kuin Moore. Käsittääkseni moni muu ripperologi on kyllä täysin eri mieltä syyllisestä.

Listan ulkopuolelta viime vuosien suosikikseni on noussut antologiasarja Tomorrow Stories. Jenkkiparodia First American ja Eisneria kunnioittava formaattikokeilu Greyshirt ovat hyvää viihdettä mutta hattuani nostan erityisesti Jack B Quickin edessä; silkkaa nokkeluuden ilotulitusta.
.

[Lönkka]

Vieraana en voine äänestää; too bad.

Jos et ole lukenut kaikkia Mooren teoksia niin olet missannut paljon; kipi kapi kauppaan! Jone Nikulaa muokaten siteeratakseni: "Paskinkin Moore on parasta!"

League on varmaan kovin. Joskin loistavista teoksista on vaikea valita.

Kovasti tykkään myös Vendetasta, Prometheasta (#12 varmaan tiukimpia stooreja ikinä!), listalta pois jääneestä Top 10:stä, Swamp Thingistä sekä 2000AD:n Twisted Tales ja Future Shock lyhäreistä.

[petteri tikkanen]

V for Vendetta olisi ollut minun listan ykkönen viisi vuotta sitten. Silloin olin lukenut sen englanninkielellä ja joitain juttuja en osannut suomentaa. Nyt kun luin sen suomeksi niin jotenkin jäi vähän etäinen maku. Hieno hahmo tuo herra V ja muutenkin upea tarina, mutta jotenkin se ei lunastanut ihan paikkaansa minun sydämessä.

From Hell on kova. Siinä on paljon hyvää, mutta paljon puuduttavaa.

Watchmen on kiehtova näkemys supersankareista aikuisemmalle väelle kirjoitettuna. Miinuksena sivujuoni joka ei jotenkin istu luontevasti kokonaisuuteen (sarjakuvan sisällä merirosvosarjakuva?).

Tuosta listasta kuitenkin minun mielestäni paras on Herrasmieliiga. Herrasmiesliiga viihdyttää ja pistää ajattelemaan. Siinä on silmäkarkkia ja kerronnallista suoraselkäisyyttä. Herrasmiesten parissa palaa usko seikkailuihin ja vanhojen hahmojen kierrättäminen on onnistunut yllättävän hyvin. Vaikkakin harmillista, että Hyde on jo uhrattu.

Onko muuten totta, että Herrasmiesliiga elokuvaan lupautui Sean Connor sillä ehdolla, että saa käsikirjoittaa omat osuutensa itse? Siinä mentiin metsää heti. Alan Mooren sarjakuvassa Allan on narkkari ja siksi juuri kovin kiehtova sankarihahmoksi.

Mutta mutta... kyllä minä kallistuisin Alan Mooren sarjakuvatuotannon huipuksi laittamaan Swamp Thing aikakauden. Siinä luotiin pohja jonka päälle Neil Gaiman on rakentanut oman uransa. Siinä luotiin koko DC:n "VERTIGO" alamerkin pelisäännöt (eli niitä ei ole). Swamp Thing sarjakuvana on kiehtovalla tavalla pimeä, mutta herkkä. Siinä Alan Moore käsittelee yhteiskunnallisia asioita ja yksilöiden kohtaloita. Kauhun kautta perheidylliin. Siinä Alan päästi itsensä irti toden teolla.

Muistan kokeneeni Swamp Thing sarjakuvan parissa samanlaisia väristyksiä kuin hyvän musiikin. Eikä Steven Bissette / John Totleben / Rick Veitch kolmikko kuvittajan hommissa yhtään vähentänyt kokemusta. Tuo kolmikko oli se hyvin yhteensoittava bändi jolle Alan teki biisit.

Ja yksi juttu vielä. Minä en lukenut ensin Titan booksin julkaisemia Swamp Thing tarinoita mustavalkoisina. Minä luin ne värillisinä Kalma -lehdistä. Sittemmin olen ostellut niitä värillisiä Swamp Thing kokoelmia ja joitain mustavalkoisia. Mustavalkoiset on ihan ok... mutta kallistuisin kuitenkin noiden värillisten puoleen. Minusta vihreän vehreyden läsnäolo on suhteellisen hyvin saavutettu noissa värityksissä.

Mikä sitten tekee Swamp Thingistä niin hyvän? Syy voi olla hyvin yksinkertainen. Kauhu noissa tarinoissa tuli lähelle. Alan ei ole ottanut meitä ympäröivää ekosysteemiä itsestäänselvyytenä. Hän kuvasi sen välillä viheliäisen tuhoavana. Lukukokemuksen jälkeen jäi lievä paniikinomainen tunne siitä, että entäs jos kotini huonekasvit ryhtyisivätkin kapinaan ja yhteyttäisivätkin kiihtyvällä tahdilla ja tarvittaisiin vain yksi kipinä... BOOM!!!

[Grezen]

Luin pari päivää sitten Lost girlsin kolme kirjaa ja tykkäsin niin kovasti, että harkitsen vakavasti uraa viktoriaanisena, rietastelevana lesbona.

Kokonaisjuoni nyt ei päätä huimannut, mutta siitäkin pelasti paljon tuo aikakauteen sidonnaisuus ja historiallisten tapahtumien mukaan ottaminen (mm. ensimmäisen maailmansodan alkamiseen johtaneet tapahtumat).

Albumeista ja päähenkilöiden taustoista löytyi traagisiakin tapahtumia: lasten hyväksykäyttöä, insestiä, sadismia, mutta niitä oli käsitelty hyvin taitavasti, ei tarkoitushakuisen sosiaalipornahtavasti. Pornoa toki löytyi vaikka muille jakaa (öh), mutta hyvin toteutettua semmoista. Runollisesti ilmaistuna teos oli ylistys naisen (ja miksei miehenkin) seksuaalisille fantasioille.

En tiedä, onko tämä nyt ihan parasta Alan Moorea, mutta virkistävä poikkeus ainakin. Sijoittuu kyllä mun omaan top-3:een.

[oikoj]

From Hell, paljon sen arvosta vaan kuuluu Campbelin piirokselle.

[Ami]

Minä olisin äänestänyt Lost Girlsiä ihan aiheensa takia.

Kokonaisjuoni nyt ei päätä huimannut, mutta siitäkin pelasti paljon tuo aikakauteen sidonnaisuus ja historiallisten tapahtumien mukaan ottaminen (mm. ensimmäisen maailmansodan alkamiseen johtaneet tapahtumat).

Minä taas tykkäsin siitä miten eri tapahtumat, sanat ja kuvat oli sidottu toisiinsa monenlaisilla keskinäisillä viittauksilla. Gebbie myös laittoi parastaan, harvoin näkee albumia, jossa on yhtä montaa eri tyyliä saman piirtäjän tekemänä.

Albumeista ja päähenkilöiden taustoista löytyi traagisiakin tapahtumia: lasten hyväksykäyttöä, insestiä, sadismia, mutta niitä oli käsitelty hyvin taitavasti, ei tarkoitushakuisen sosiaalipornahtavasti.

Tabuistahan tuossa on kyse, niiden rikkomisesta. Siitä, miten lukija pakotetaan (tai pikemminkin vietelllään) hyväksymään totutusta poikkeavat tulkinnat erilaisista seksitabuista. Hyvä satu, jota ei pidä ottaa turhan vakavasti.

[Kuikka]

Noista valittava varmaan V for vendetta, on se vaan niin toimiva paketti.

Mutta kaiken kaikkiaan Swamp Thingin ja Miracle Manin välillä.. Miracle Man taitaa voittaa. Ensimmäisen kerran värisyttävä lukukokemus on vieläkin muistissa. Ja kolmannen  osan tuhonäkymät oli uskomattomia.

[Ami]

Hyvä että en vielä ehtinyt äänestää, sillä sain vasta nyt Promethean käsiini. Ihastelen mielikuvituksen ylistystä, mystiikkan ja nykyajan yhdistämistä sekä karismaattisia ja keskenään niin erilaisia sankarittaria. Piirrosjälkikin on huippuluokkaa, vaikka ei Lost Girlsin taiteellisiin ulottuvuuksiin pääsekään.

Omat Moore-suosikkini top 5 (eli lukemani mooret parhausjärjestyksessä):
1. Lost Girls
2. Promethea (jossa olen vasta päässyt alkuun, saattaa hyvinkin nousta suosikikseni)
3. Watchmen (tarinankerronnallinen mestarinäyte)
4. Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga (johon en ole päässyt kunnolla keskittymään, ansaitisi syvempää tutustumista).
5. Helvetistä (vähän tylsä, ei juurikaan mooremaisia kikkailuja tai sitten ne vaan jäivät huomaamatta)

[Allu]

Olen lukenut Moorea hyvin vähän. Tappavan Pilan ja Kapteeni Britannian olen kyllä lukenut. Pidin molemmista erittäin paljon. Vartijat olen yrittänyt saada käsiini jo neljä kertaa, joka kerralla on mennyt pieleen. Voisi taas varmaan kokeilla.