Välillä tuli eteen taas hetkiä, joissa ei oikein tiennyt, miten neljään alekkain olevaan ruutuun pitäisi suhtautua. Strippi ei ollut hauska eikä tuntunut vievän tarinaa eteenpäin. Hahmot saattoivat tehdä söpöjä asioita tai näyttää hellyttäviltä, mutta siinä ei ole oikein riittävästi sisältöä minulle.
Joskus ne vitsit tosiaan on puhtaasti kuvallisia ja perustuvat taitavaan piirrokseen ja hahmon olemukseen, joka siinä tilanteessa on erityisen koominen. Alkuperäisen
ääniefektin sijoittelulla voi olla vielä merkittävä lisäteho, jota ilman vitsi ei olekaan kuin korkeintaan hymähdyttävä, räjähtävän hassusta puhumattakaan. Lisäksi jokainen ruutu saattaa olla yhtä hauska.
Tästä esimerkki on Azumangan suomalaisen version kakkoskirjasta sivulta 151, strippi otsikolla "Sanktio", jossa pikku Chiyo-chan alkaa torkkua kesämökillä (jälkilisäys:
tämä näin). Riiviö-Tomo huomaa sen ja tuo jakkaran Chiyon pään eteen. Kun Chiyo väistämättä nuokahtaa, hän pamauttaa otsansa ensin jakkaraan niin, että pampulaponnarit lentävät sivuille, ja sitten törmäyksen voimasta heiveröinen pikku Chiyo mätkähtää vielä selälleen kuin joku nukke. (Jakkara ei liiku juuri mihinkään.) Alkuperäiset ääniefektit vielä tuovat tyylillistä lisäkorostusta. Tässä oli kolme ensimmäistä ruutua, jotka on kaikki pirun hauskoja jos on. Viimeisessä ruudussa Chiyo-chan on säpsähtänyt hereille itkuisena ja yltiökauhistuneena tyylinsä mukaisesti. Tomo nauraa räkäisesti omalle pilalleen.
Erikoislaatuista, välillä sanatonta tilannekomediaa. On ihan tervettä, ettei kaikki pidä sitä maailman merkittävimpänä asiana. Tosin minusta Azumanga on enemmänkin vain strippejä, jotka pohjautuu aiemmille stripeille, kuin yhtenäistä tarinaa.
Vielä: Yksi suomenkielisen Azumanga Daiohin luonnollisia kipukohtia todistetusti on se, että pitkät suomen kielen sanat ja lauseet on hankalia ahtaa niihin kapeisiin puhekupliin, joissa japanin kielellä menee vain yksi sarake kirjoitusmerkkejä ylhäältä alas. Siksi käy välillä niin, että kupla on kirjaimellisesti laidasta laitaan ahdettu tai joka tavu omalla rivillään tai harvoin kirjasin hyvin pientä, niin että tekstiä on vähän hankala lukea ja se samalla häiritsee kuvaa. Isommalla julkaisukoolla olisi saanut väljemmät tekstimarginaalit kupliin ja tavuja olisi mahtunut yhdelle riville hieman enemmän siltikin luettavalla kirjasinkoolla. Lisäksi yksinkertaisempi, piirroksen tasaista viivaa mukaileva ja ehkä kapeampi fontti olisi tietysti ollut piirroksen tyyliin sopivampi ja erityisesti luettavampi. Piti vain todeta tämä. Sitä paitsi a) se ei näytä haittaavan juuri ketään ainakaan tietoisesti, b) pieni julkaisukoko suuren levityksen takia oli hyvä valinta ja c) hankalaa se ladonta on tässä sarjassa joka tapauksessa.
