Sarjakuvakokoelman hävittäminen, siinäpä pulma. Nuoruuden innossa on tullut hankittua valtaisa tuhansista julkaisuista koostuva kokoelma keskinkertaisia sarjakuvia. On vuosikymmen toisensa perään täysiä vuorikertoja supersankareiden edesottamuksia, laatikoittain lastenlehtiä (minulle on tietenkin tullut aku ankka syntymästä lähtien ja jokainen numero on säästetty. Jo pelkistä akuista tulee yksi vaatekaappi täyteen), laatikoittain omakustanteita. Loputtomia ja taas loputtomia kasoja sarjakuvia tyylilajiin katsomatta. Sarjakuvien ohella alan tietolehtiä jopa kielillä joita en osaa lukea.
Tein sarjakuvalehtipalkalla töitä antikvariaatissa päivittäin koko ylä-asteen ja lukion, lopetin kun aloitin siviilipalveluksen. Kannoin kassillisen lehtiä kotiin joka päivä yli viiden vuoden ajan. Sarjakuvan suhteen olin valitettavan kaikkiruokainen. Minua alkoi oman tekemisen kautta kiinnostaa taidesarjakuva mutta keräsin myös kaikki Hakki Hamsterit (kahdeksi!) täydeksi sarjaksi. Hyllyyn päätyi jokainen 80 ja 90-luvulla lehtikioskeissa kaupattu julkaisu ja enemmistö kirjakauppojen tarjonnasta. Halinallet, My little pony, Karvisen inkarnaatiot. Helsingistä ja Tampereelta tilasin puolivuosittain laatikollisen amerikkalaisia sarjakuvia (äiti maksoi) paitsi Hulkia ja Amazing Spidermania jotka sai Sokokselta. Yli kymmenen vuotta toimin omakustanne-aktiivina jonka postilaatikkoon lähetettiin vaihdossa tai arvosteltavaksi satoja suomalaisia ja ulkomaisia sarjakuvaomakustanteita.
Olen pikkuhiljaa muutettuani pois lapsuudenkodistani myynyt tätä varastoa. Käsistä viedään monet 90-luvun Semicit ja 80-luvun Jalavat jotka kaikki tietenkin priimakuntoisia ja ensipainoksia. Niistä saa niin mukavasti rahaa että luopumisen tuskan voi huiskutella pois heiluttamalla tukkoa euroja.
Mutta entäs sitten ne vähemmän helposti likvidoitavat täydet sarjat kuten lastenlehdet tai supersankarisarjat 70-90-luvuilta? No, vanhoista Conaneista ja Kostajista saa edelleen hyvät rahat paitsi ettei mustavalko-Conanista voi luopua! Pitkään mietin sinisilmäisesti että säästän kaikki lehdet ja annan omille lapsilleni jos en itse niitä jaksa enää lukea (enkä jaksa, tiedän sen), mutta olen tullut toisiin aatoksiin. Pikku-Nisseneitä on varjeltava Mikalta ja Ossian porolta, Shokki-sarjoilta, Toni Ponilta, KAIKILTA supersankarisarjakuvilta paitsi Batman-ensimmäinen vuosi-lehdiltä.
Toinen vaihtoehto oli että jättäisin lehdet kotpuoleen keräämään pölyä mutta sekään ei tule kysymykseen, huomasin näet hiljattain. Hämähäkkimiehen ensimmäinen vuosikerta meni jo roskapöntöön, lehdet eivät ole kotona turvassa vaikka kuinka yritän tolkuttaa ettei niihin saa ulkopuoliset koskea. Omassa asunnossani taasen on niin pieni varastotila ettei sinne mahdu talvirenkaiden ohella paljon muuta. On siis hankkiuduttava omasta nuoruudesta lopullisesti eroon.
No, kun on kaikki kulutusta edelleen kestävät lehdet tuotu Heinolaan ja arvokkaat yksittäiskappaleet myyty huuto.netissä finninaamoille, jäljelle jäänyt tuhansien roskasarjojen kokoelma on sitä samaa tavaraa joka muodostaa jokaisen yli kymmenen vuotta toimineen divarin pohjavaraston. Monia näistä lehdistä olen ollut polttamassa kokkoina sarjakuvamyyjien kyllästyttyä katselemaan niitä omissa myyntilaareissaan. Ja kuolema roviolla lienee ainoa oikea sijoituspaikka näille julkaisuille.
MUTTA!
Kuinka voi myydä tai hävittää Hämähäkkimiehen numeron jonka löytyminen on jättänyt vahvemman jäljen mieleen kuin vaikkapa ensimmäinen sukupuoliyhteys naisen kanssa? Muistan loistaneeni koulussa (löysin lehden näet välitunnilla) sellaista henkistä tyydytystä että opettaja kysyi mikä minua vaivaa. Tunnustin että minulla on Hämähäkkimiehen toinen (1981) vuosikerta nyt täynnä. Näytin lehteä. Opettaja kysyi olisiko minusta hienoa olla itse Hämähäkkimies ja selitin koko luokalle kuinka hyppelisin Kuopion Itkonniemeltä Musiikkikeskuksen ohi kouluun seittiä singoten. (Joku voisi nähdä tässä ja varsin myöhään tapahtuneessa ensimmäisessä yhdynnässä jonkun syy-yhteyden…)Kuinka voisi moisesta lehdestä luopua sillä vähäisellä rahasummalla jolla se 2000-luvun Suomessa ostetaan?
Entäs Ryhmä-X:n numero joka löytyi antikvariaatista Iisalmessa vuonna 1989 kun äitini oli Kuopion tielaitoksen palveluksessa selvittämässä lähikuntien teiden kuntoa. Auton katolla oli samanlainen vilkku kuin yksityisetsivillä televisiossa ja sisällä metrimittari joka ilmoitti kuinka pitkä matka on ajettu tietystä aiemmin määrätystä pisteestä. Äiti merkkasi vihkoon sitten että missä kohden asfaltissa oli kuhmuroita tai vastaavia jotka piti tulla korjaamaan myöhemmin. Minä kuljin mukana, ajoimme ristiin rastiin Savoa äidin ikälopulla Rellulla ja kävin läpi jokaisen tuppukylän antikvariaatin samalla matkalla. Ne olivat onnellisia aikoja.
Tai: Todd McFarlanen (kammottavan) Spiderman-lehden ensimmäinen numero (hopeavärikannella) jonka sittemmin edesmennyt isoäitini osti hupenevilla eläkerahoillaan 300 markalla kun olin viikkokaudet haikaillut lehden perään. Tai: Kostajat-lehden numero johon minulla ei ollut varaa ja jota itkin linja-autopysäkillä puolitutulle mustalaiselle jonka tiesin näkevän nälkää. (Sain rahat lehteen luvattuani äidilleni että maksan ne takaisin kun piirrän Teräsmiestä Ameriikan Yhdysvalloissa.)
Nämä painotuotteet joiden eteen uhrasin nuoruuteni ja kaiken omaisuuteni… Mikä kasa arvotonta viihdeteollisuutta! Nuori ihminen, joka luet tätä, ota vaarin!
On kuitenkin myönnettävä: Antikvariaatissa työskentely, en ole löytänyt mitään työtä josta nauttisin yhtä paljon kuin pölyisten lehtien järjestelemisestä ja kahvin litkimisestä ja harlekin-pokkareita ammatikseen lukevien vanhojen akkojen juttujen kuuntelemisesta.
Omaa Kuopioon jäänyttä sarjakuvakokoelmaa tutkiessa tuleekin mietittyä, mikä on turhin Suomessa koskaan julkaistu sarjakuvajulkaisu?
Ehdotuksia?
